KUUDESKOLMATTA LUKU.
Kun Gora lähti retkelleen, hänellä oli seuranaan neljä toveria, Abinaš, Motilal, Basanta ja Ramapati. Mutta kaikkien oli vaikea pysytellä Goran armottoman innostuksen tasalla. Abinaš ja Basanta palasivat Kalkuttaan jo parin päivän kuluttua mainiten syyksi pahoinvointinsa. Toisia kahta esti ainoastaan harras kiintymys jättämästä johtajaansa oman onnensa nojaan. Motilal ja Ramapati joutuivat epäilemättä melkoisessa määrässä kärsimään uskollisuutensa vuoksi, sillä vaivalloisinkaan vaellus ei näyttänyt Goraa uuvuttavan eikä hän ikävystynyt milloinkaan, miten kauan olikin viivyttävä jossakin matkan varrella. Hän oleskeli päivän toisensa jälkeen sellaisten henkilöiden luona, jotka kiihkeästi halusivat osoittaa vieraanvaraisuutta näille bramaanivaeltajille, ollenkaan huolimatta siitä, että olo usein muodostui sangen epämukavaksi. Kyläläiset kerääntyivät Goran ympärille ja olivat pahoillaan, kun hän lähti.
Gora sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, millaisessa tilassa hänen maansa ja kansansa eli Kalkuttan hyvinvoivan ja sivistyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Kuinka monijakoinen, kuinka pikkumainen, kuinka heikko olikaan tämä maaseudun valtavan laaja Intia, kuinka perin tietämätön omista voimistaan, kuinka välinpitämättömästi omaan menestykseensä suhtautuva! Millaiset yhteiskunnallisen eroavaisuuden syvänteet ammottivatkaan vain muutaman mailin päässä toisistaan sijaitsevien kyläkuntien välillä. Millainen suunnaton määrä itseomaksuttuja kuviteltuja vaikeuksia olikaan estämässä heitä sijoittumasta omalle paikalleen maailman suuressa taloudessa. Kaikkein vähäpätöisinkin asia näytti heistä sanomattoman suurelta, pieninkin perintätapa tuntui mahdottomalta rikkoa. Ellei Goralla itsellään olisi ollut tilaisuutta nähdä tuota kaikkea, hän ei olisi milloinkaan aavistanut, kuinka jähmeät olivat ihmisten mielet, kuinka mitätön heidän elämänsä, kuinka heikot heidän ponnistuksensa.
Eräänä päivänä pääsi tulipalo valloilleen kylässä, jossa Gora sattui olemaan, ja Goraa hämmästytti, kuinka huonosti ihmiset kykenivät keräämään voimiansa sellaisen vaikean onnettomuuden sattuessa. Vallitsi yleinen sekasorto, kaikki juoksentelivat sinne tänne, itkien ja valittaen, minkäänlaista järjestystä ei ollut. Minkäänlaista kaivoa ei ollut lähitienoilla, kyläkunnan naiset toivat taloudessa tarvitsemansa veden pitkien matkojen takaa, ja nekään, jotka olivat suhteellisen hyvinvoipia, eivät milloinkaan ajatelleet kaivon kaivamista oman taloutensa alinomaisen puutteen poistamiseksi. Oli sattunut tulipaloja jo aikaisemminkin, mutta kun kaikki olivat pitäneet niitä sallimuksen vierailuina, ei ollut ajateltukaan järjestää lähiseudulle vedensaantipaikkaa.
Gorasta alkoi tuntua naurettavalta, että hän luennoi näille ihmisille heidän kotimaansa elinehdoista, kun heidän omiin välittömimpiin tarpeisiin kohdistuva ymmärryksensä oli sokean tottumuksen pimentämä. Mutta eniten häntä hämmästytti se, ettei Motilal enempää kuin Ramapatikaan näyttänyt vähimmässäkään määrässä hämmästyvän kaikesta näkemästään — pikemmin tuntui siltä, kuin he olisivat pitäneet Goran hämminkiä aiheettomana. »Köyhät ovat tottuneet siten elämään», sanoivat he toisilleen, »he eivät ollenkaan havaitse sitä, mikä meistä olisi ylen hankalaa». He pitivät suoranaisena liikatunteellisuutena, jos ajateltiin heidän olojensa parantamista. Mutta Gora oli alinomaisen tuskan vallassa nähdessään omin silmin sen kauhean määrän tietämättömyyttä, turtuneisuutta ja kärsimystä, joka oli vallannut rikkaan samoinkuin köyhän, oppineen samoinkuin oppimattoman, ja ehkäisi heidän edistymistänsä joka askelella.
Sitten Motilal sai kuulla erään sukulaisensa sairastuneen ja lähti kotiin, joten yksin Ramapati jäi Goran seuraan.
Matkatessaan eteenpäin he saapuivat erääseen virran rannalla sijaitsevaan muhamettilaiseen kylään. Etsittyään kauan aikaa sellaista taloa, jossa olisivat voineet nauttia vieraanvaraisuutta, he vihdoin huomasivat erään yksinäisen hindulaistalon kylän parturille kuuluvan. Mies lausui asianmukaisesti bramaanivieraansa tervetulleiksi, mutta kun vaeltajat sitten astuivat sisään, he huomasivat erään talon asukkaista olevan muhamettilaisen pojan, jonka parturi ja hänen vaimonsa olivat ottaneet pojakseen. Oikeauskoinen Ramapati oli kovin suutuksissaan, ja Gora moitti parturia hänen epähindulaisen menettelynsä vuoksi. Parturi vastasi: »Mitäpä siitä, hyvä herra? Me huudamme häntä avuksemme nimittäen häntä Hariksi, he mainitsevat häntä nimellä Allah, siinä koko juttu.»
Aurinko oli kohonnut korkealle ja alkoi paahtaa kuumasti. Virta oli kaukana, polttavan hiekkakentän toisella puolella. Ramapati, jota ahdisti jano, ajatteli mistä saisi hindulaiselle kelvollista juomavettä. Parturin talon läheisyydessä oli pieni lähde, mutta uskonluopion kosketuksen saastuttama vesi ei kelvannut hänelle.
»Eikö tuolla pojalla ole sukulaisia?» kysyi Gora.
»Hänellä on elossa sekä isä että äiti, mutta hän on sittenkin kuin täysi orpo», vastasi parturi.
»Mitä tarkoitatte?»
Parturi kertoi pojan tarinan.
Se maatila, jossa he asuivat, oli vuokrattu indigonviljelijöille, jotka alinomaa pyrkivät valtaamaan virran rannan hedelmällisiä lietemaita.
Maiden haltijat olivatkin yleensä myöntyneet, lukuunottamatta näitä Ghosipuran asukkaita, jotka eivät suostuneet väistymään indigomiesten tieltä. He olivat muhamettilaisia, ja heidän johtajansa Faru Sardar ei pelännyt ketään. Indigonviljelijöiden kanssa kiisteltäessä hän oli joutunut pari kertaa vankilaan poliisin vastustelemisesta ja oli vähitellen joutunut niin ahtaalle, että kärsi suoranaista puutetta, mutta sittenkään hän ei ottanut kesyttyäkseen.
Tänä vuonna oli maiden viljelijäin onnistunut korjata varhainen sato virranrannan hedelmällisiltä lietepohjilta, mutta indigon viljelijä oli tullut myöhemmin, kuukausi sitten, miesjoukko mukanaan, ja oli väkivalloin vienyt korjatun viljan. Siinä tilaisuudessa oli Faru Sardar kyläläisiään puolustaessaan satuttanut sahibia oikeaan käteen niin voimallisesti, että käsi oli leikattava pois. Sellainen uskaliaisuus oli ennenkuulumaton näillä main.
Siitä lähtein poliisi oli riehunut lähiseuduilla kuin raivoava tuli. Yksikään talo ei ollut suojattu kotitarkastuksilta ja ryöstöiltä, ja naisten kunnia oli alinomaisessa vaarassa. Paitsi Farua olivat kaikki joutuneet vankeuteen, ja monet niistä, jotka olivat saaneet jäädä, olivat paenneet kylästä. Farun talossa ei ollut ruokaa, ja hänen vaimollaan oli sarin asemesta vaatekappale, jonka kehno asu esti häntä näyttäytymästä ulkona. Heidän ainoa poikansa Tamiz nimitti parturin vaimoa »tädiksi», ja helläsydäminen nainen, joka huomasi hänen tosiaankin näkevän nälkää, otti hänet omaan taloonsa.
Kahden tai kolmen mailin päässä sijaitsi indigotehtaan toimisto, ja siellä majaili poliisipäällikkö miehineen. Kukaan ei tietänyt, milloin he taas hyökkäisivät kylään ja mitä siellä tekisivät muka tutkintoa pitäen. Edellisenä päivänä he olivat äkkiä ilmaantuneet parturin vanhan naapurin Nazimin taloon. Tällä Nazimilla oli nuori lankomies, joka oli saapunut toisesta piirikunnasta tervehtimään sisartaan. Hänet nähdessään oli poliisipäällikkö ilman vähintäkään syytä sanonut: »Kas vain, millainen tappelukukko! Eikös röyhistelekin rintaansa?» Samassa hän iski sauvallaan, niin että nuoren miehen hampaat, irtautuivat ja hänen suunsa alkoi vuotaa verta. Kun miehen sisar tuon raakamaisen teon nähdessään tuli juosten hoitamaan veljeänsä, niin raju isku kumosi hänet maahan. Aikaisemmin ei poliisivoima ollut uskaltanut harjoittaa näillä seuduin sellaista julmuutta, mutta nyt, kun kaikki voimissaan olevat miehet oli pidätetty tai ajettu pakoon, he voivat arkailematta purkaa raivoansa kyläläisiin, ja tietymätöntä oli, kuinka kauan heidän varjonsa oli pimentävä paikkakuntaa.
Gora kuunteli mielenkiinnoin parturin kertomusta, mutta Ramapatia alkoi jano ahdistaa entistä kiivaammin, joten hän keskeytti kertomuksen kysyen: »Kuinka kaukana on täältä lähin hindulaisasumus?»
»Indigotehtaan veronkantaja on bramaani nimeltä Madhav Tšatterdži», sanoi parturi. »Hän on lähimpänä asuva hindulainen. Hän asuu toimistorakennuksissa parin kolmen mailin päässä.»
»Mikä hän on miehiään?» kysyi Gora.
»Oikea paholainen», vastasi parturi. »Ette voi löytää julmempaa konnaa, joka siitä huolimatta juttelee ylen miellyttävästi. Hän on kestinnyt poliisipäällikköä kaiken aikaa, mutta kokoo kulunkinsa meiltä unohtamatta samalla hieman hyötyäkin!»
»Tulehan, Gora Babu, lähdetään matkaan», virkkoi Ramaputi kärsimättömästi. »En voi tätä kauemmin sietää.» Hänen kärsimättömyytensä oli äitynyt ylimpään määräänsä, kun hän oli nähnyt parturin vaimon ammentavan vettä pihamaalla olevasta lähteestä ja kumoavan sangollisia tuon kirotun muhamettilaispojan kylvyksi! Ramapatin hermot olivat sellaisessa jännitystilassa, ettei hän voinut viipyä hetkeäkään tässä talossa.
Lähtiessään kysyi Gora parturilta: »Minkätähden viivytte täällä kaikista näkemistänne väkivaltaisuuksista huolimatta? Eikö teillä ole missään sukulaisia, joiden luo voitte lähteä?»
»Minä olen elänyt täällä ikäni kaiken», selitti parturi, »ja olen kiintynyt kaikkiin naapureihini. Olen ainoa hindulainen parturi näillä seuduilla, ja kun en ole missään tekemisissä maanomistusta koskevien asioiden kanssa, tehtaan isännät eivät minua ahdistele. Sitäpaitsi on tuskin yhtäkään muuta miestä jäljellä kylässä, ja naiset kuolisivat pelkoonsa, jos minäkin poistuisin.»
»Me lähdemme», sanoi Gora, »mutta minä tulen jälleen luoksenne, kun olen saanut hieman ravintoa.»
Tuo pitkä sortotarina oli vaikuttanut nälkäiseen ja janoiseen Ramapatiin niin, että hän nyt suuntasi koko närkästyksensä uppiniskaisiin kyläläisiin, jotka olivat vapaaehtoisesti aiheuttaneet itselleen kaikki nämä vaikeudet. Hän piti sellaista uhittelevaa menettelyä näiden muhamettilaisten lurjusten mielettömyyden ja uppiniskaisuuden äärimmäisenä ilmauksena. Hänen mielestään heille tapahtui ansionsa mukaan, kun heidän julkeutensa siten kukistettiin. Juuri sellaiset ihmiset, ajatteli hän, joutuvat aina riitaan poliisivallan kanssa, ja he ovat ennen kaikkea itse siitä vastuussa. Minkätähden he eivät myöntyneet herrojensa ja mestariensa vaatimuksiin? Mitä hyödytti tuollainen itsenäisyyden leikkiminen — mihin olikaan heidän tuhmanrohkea kerskailunsa johtanut? Sanalla sanoen: Ramapatin salainen myötätunto oli sahibien puolella.
Kun he sitten astelivat polttavaa hietikkoa keskipäivän pahimmassa helteessä, Gora ei virkkanut sanaakaan. Indigotehtaan kattojen vihdoin alkaessa näkyä puiden lomitse hän äkkiä pysähtyi ja sanoi: »Kuulehan, Ramapati, mene sinä saamaan jotakin syötävää, minä palaan parturin luo.»
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Ramapati. »Etkö aio mitään syödä?
Voithan palata saatuasi jotakin tämän bramaanin talossa.»
»Minä kyllä pidän huolen itsestäni», vastasi Gora. »Mene sinä saamaan jotakin ja lähde sitten Kalkuttaan. Minun täytyy luultavasti jäädä Ghosipuran kylään muutamaksi päiväksi — sinä et voi sinne jäädä.»
Ramapatin otsalle kihosi kylmä hiki. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Kuinka voikaan Gora, hyvä hindulainen, puhuakaan siitä, että jäisi noiden epäpuhtaiden ihmisten luo? Oliko hän menettänyt järkensä vai päättänyt kuolla nälkään? Mutta nyt ei ollut paljon aikaa ajattelemiseen, jokainen tuokio tuntui iankaikkisen pitkältä, ja eipä tarvinnut kauan kehoittaa, kun hän jo suostui lähtemään takaisin Kalkuttaan. Ennenkuin kääntyi menemään tehtaalle, hän kuitenkin katsahti jälkeensä ja näki Goran pitkän hahmon astelemassa polttavaa, autiota hiekkakenttää.
Kuinka yksinäiseltä ja hylätyltä hän näyttäkään!
Gora oli melkein menehtyä nälkään ja janoon, mutta se ajatus, että hänen oli varjeltava kastiansa nauttimalla ruokaa ja juomaa tuon hävyttömän konnan Madhav Tšatteržin luona, oli käynyt hänelle yhä sietämättömämmäksi. Mielenkuohu sai hänen kasvonsa tulipunaisiksi, silmänsä verestäviksi, ja aivot tuntuivat olevan kuin tulessa. »Millaisen kauhean vääryyden olemmekaan tehneet», sanoi hän itsekseen, »kun olemme määritelleet puhtauden pelkäksi ulkonaiseksi asiaksi! Säilyykö kastini tosiaankin puhtaana, jos syön muhamettilaisraukkoja kiduttavan miehen minulle tarjoamaa ruokaa, ja häviääkö se sellaisen henkilön luona, joka ei ainoastaan ole jakanut heidän onnettomuuksiansa, vaan on vielä tarjonnut suojan eräälle heistä hylkiöksi joutumisen uhalla? Olipa lopullinen päätelmä mikä tahansa, minä en voi nyt hyväksyä sellaista ratkaisua.»
Parturi oli ihmeissään, kun näki Goran palaavan yksin. Gora otti ensi työkseen parturin juoma-astian, puhdisti sen huolellisesti ja ammensi siihen raitista vettä lähteestä. Juotuaan hän sanoi: »Jos teillä on riisiä, antanette minulle hieman keittääkseni.» Isäntä kiiruhti hankkimaan kaikkea tarvittavaa, Gora valmisti ja nautti ateriansa ja sanoi: »Minä jään vähäksi aikaa teidän luoksenne.»
Parturi joutui ihan ymmälle, laski kämmenensä rukoillen yhteen ja virkkoi: »Tunnen itseni tosiaankin onnelliseksi siitä, että tahdotte alentua täällä viipymään, mutta tätä taloa vartioi poliisi, ja jos teidät löydetään täältä, voi koitua ikävyyksiä.»
»Poliisi ei uskalla tehdä mitään pahaa minun täällä ollessani — ja jos tekeekin, niin minä suojelen teitä.»
»Ei, ei», pyysi parturi. »Heittäkää se ajatus, minä rukoilen teitä. Jos yritätte minua puolustaa, olen auttamattomasti hukassa. Ne luulevat minun tahtovan tuottaa heille vaikeuksia kutsumalla vieraan heidän rikostensa todistajaksi. Toistaiseksi minun on onnistunut heistä selviytyä, mutta jos kerran olen merkitty mies, niin minun täytyy lähteä, ja silloin joutuu koko kylä tuhon omaksi.»
Goran, joka oli viettänyt koko ikänsä kaupungissa, oli vaikea käsittää miehen pelkoa. Hän oli aina uskonut, että tarvitsi vain rohkeasti puolustaa oikeutta voittaakseen pahan. Hänen velvollisuudentuntonsa esti häntä ajattelemastakaan jättää nämä onnettomat kyläläiset oman onnensa nojaan. Mutta parturi lankesi polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen jalkoihinsa lausuen: »Te, jalo herra, olette suvainnut bramaanina tulla vieraakseni, — kun pyydän teitä poistumaan, teen itseni syypääksi todelliseen rikokseen. Mutta kun näen teidän tosiaankin meitä säälivän, uskallan teille sanoa, että jos yritätte millään tavoin vastustaa poliisivallan sortoa, minun talossani ollessanne, niin syöksette minut vain onnettomuuteen.»
Gora oli harmissaan parturin käytöksestä, jota hän piti järjettömästä pelkuruudesta johtuvana, ja poistui hänen luotansa samana iltapäivänä. Hänestä tuntui kerrassaan vastenmieliseltäkin, että oli nauttinut ruokaa tuon kelvottoman uskonluopion katon alla! Uupuneena ja pahoilla mielin hän saapui illan suussa tehtaalle. Ramapatia ei siellä enää ollut; hän oli syötyään viipymättä lähtenyt Kalkuttaan.
Madhav Tšatterži osoitti Goralle mitä suurinta kunnioitusta ja kutsui häntä vieraakseen, mutta Gora oli yhä vihaisissa mietteissään ja tiuskaisi hänelle: »En huoli tarjoamaanne vettäkään!»
Kun hämmästynyt Madhav tiedusteli syytä, Gora alkoi ankarasti nuhdella häntä hänen mieltäkuohuttavien sortotoimenpiteittensä vuoksi ja kieltäytyi istuutumasta.
Poliisipäällikkö istui pehmeässä sohvassa tuprutellen savuja piipustansa. Goran lausuttua nuhtelunsa hän nousi ja kysyi karusti: »Mikä hitto sinä olet ja mikä sinut tänne toi?»
»Ah, arvatenkin poliisipäällikkö?» lausui Gora vastaamatta mitään hänelle esitettyyn kysymykseen. »Tahdon teille huomauttaa, että olen tutustunut kaikkiin toimiinne Ghosipurassa. Ellette ala käyttäytyä paremmin, niin —»
»Sinä annat hirttää meidät kaikki, eikö niin?» ivaili poliisipäällikkö ystävänsä puoleen kääntyen. »Siinäpä hävytön vintiö. Minä luulin sitä kerjäläiseksi, mutta katsokaahan hänen silmiänsä! — Hoi, tänne!» huusi hän eräälle miehistään.
Madhav oli hämillään, tarttui poliisipäällikön käteen ja pyysi: »Minä pyydän teitä, menetelkää hillitysti. — Älkää loukatko herrasmiestä!»
»Onpa hyväkin herrasmies!» singahdutti poliisipäällikkö. »Mikä oikeus hänellä on siten teitä loukata? Eikö se ollut herjausta?»
»Eihän se, mitä hän sanoi, ollut aivan aiheetonta, joten emme huoli siitä vihastua», virkkoi Madhav tekohurskaasti. »Minä olen syntieni tähden indigonviljelijäin asiamiehenä, — mitäpä minusta voitaisiinkaan sanoa parempaa? Äläkä pane pahaksesi sinäkään, vanha veikko, mutta eihän siinä ole mitään enempää solvausta, vaikka nimittääkin poliisipäällikköä saatanan lähettilääksi! Tiikerien asiana on tappaa ja syödä saaliinsa, ja niinmuodoin olisi mieletöntäkin nimittää heitä lempeyden esikuviksi. — Niinpä niin, siinä sitä ollaan, jotenkinhan kumminkin on elettävä ja toimeen tultava!»
Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Madhavin vihastuvan, ellei hänelle koitunut siitä hyötyä. Kukapa voikaan ennakolta sanoa, millainen henkilö saattoi olla avuksi ja millainen voi tehdä vahinkoa? Niinpä hän aina pohtikin asiaa puolesta ja vastaan, ennenkuin päätti loukata tai solvata toista. Hän ei halunnut tuhlata suotta tarmoansa.
»Kuulehan, babu», virkkoi sitten poliisipäällikkö Goralle. »Me olemme tulleet tänne täyttämään hallituksen määräyksiä. Jos yrität sekaantua asiaan, astut jalkasi kiehuvaan veteen, sen voin sinulle vakuuttaa!»
Gora lähti ulos mitään vastaamatta, mutta Madhav tuli hänen jäljessään ja sanoi: »Se, mitä sanotte, on aivan totta; me teemme teurastajan töitä, ja on epäilemättä synti ja häpeä istua tuon konnamaisen poliisipäällikön kanssa saman katon alla! En voi puhuakaan kaikesta siitä vääryydestä, jota olen johtunut tekemään tuon miehen tähden. Mutta se ei kestä enää kauan. Muutamassa vuodessa ansaitsen niin paljon, että voin maksaa tyttäreni naittamisesta koituvat kustannukset, ja sitten siirryn eukkoineni viettämään hurskasta elämää Benaresiin. Minua alkaa väsyttää tällainen homma — toisinaan tekee mieli hirttää itsensä päästäkseen siitä kerrassaan! Mutta missä aiottekaan viettää yönne? Miksi ette aterioi minun kanssani ja jää tänne yöksi. Minä pidän teistä erikoista huolta, niin ettei teidän tarvitse nähdäkään tuota konnaa.»
Gora oli tavallista nälkäisempi, koska oli tänä ilkeänä päivänä syönyt erittäin vähän, mutta koko hänen olemuksensa oli täynnä närkästystä, joten hänen oli mahdoton jäädä taloon muitta mutkitta. Hän pyysi anteeksi sanoen lupautuneensa jonnekin muualle.
»Sallikaa minun ainakin lähettää lyhty teidän mukananne», virkkoi
Madhav.
Mutta Gora poistui nopeasti, vastausta odottamatta, ja Madhav palasi sisään ja sanoi poliisipäällikölle: »Tuo mies varmaan antaa meidät ilmi, vanha veikko. Teidän sijassanne lähettäisin ennakolta jonkun rauhantuomarin luo.»
»Minkätähden?» kysyi poliisipäällikkö.
»Varoittamaan häntä», selitti Madhav. »Sanomaan hänelle, että täällä kiertelee eräs nuori babu, joka haeskelee todistajia teitä vastaan.»