SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Tuomari, mr Brownow, oli iltakävelyllä virran rannalla, ja hänen seurassaan oli Haran. Hieman kauempana oli hänen puolisonsa ajelemassa Pareš Babun tyttärien kanssa.
Mr Brownlow'lla oli tapana kutsua silloin tällöin järjestettyihin ulkoilmahuveihin muutamia kunnianarvoisia bengalilaisia tuttaviansa, ja hän oli esimiehenä palkintoja jaettaessa paikkakunnan oppikoulussa. Jos häntä pyydettiin läsnäolollaan juhlistamaan jonkin varakkaan perheen keskuudessa tapahtuvaa vihkimistilaisuutta, niin hän ystävällisesti suostui epätervetulleeseen kutsuun. Saattoipa hän johonkin näytelmäesitykseen kutsuttuna, istua joitakin aikoja isossa nojatuolissa ja kärsivällisesti kestää kohtalonsa. Edellisenä vuonna hän oli erään asianajajan luona vietetyssä tilaisuudessa siinä määrin mielistynyt parin poikasen esityksiin, että heidän oli pitänyt hänen erikoisesta pyynnöstään toistaa sanottavansa hänen edessään.
Hänen puolisonsa oli erään lähetyssaarnaajan tytär, ja hän kutsui usein paikkakunnan naislähetyssaarnaajia luokseen teetä juomaan. Hän oli perustanut piirikuntaan tyttökoulun ja ponnisteli kovin saadakseen oppilasmäärän pysymään riittävänä. Havaitessaan, kuinka uutterasti Pareš Babun tyttäret suorittivat tehtäviänsä, hän aina heitä rohkaisi, ja nytkin, kun he elivät loitolla, hän kirjoitti heille kirjeitä ja lähetti heille aina jouluksi uskonnollisia kirjoja.
Messut olivat alkaneet, ja Baroda-rouva oli ilmaantunut näyttämölle kaikkine tyttärineen sekä Haranin, Sudhirin ja Binoin seuraamana. Heille oli järjestetty asunto hallituksen bungalow'ssa. Pareš Babu, joka ei voinut kestää kaikkea asiaan liittyvää levottomuutta ja häiriötä, oli jätetty yksin Kalkuttaan. Sutšarita oli tehnyt parhaansa saadakseen jäädä hänen seurakseen, mutta Pareš Babu, joka piti tuomarin kutsua ehdottomasti velvoittavana, oli välttämättä vaatinut häntäkin lähtemään.
Oli päätetty, että näytelmä ja runot esitettäisiin kaksi päivää myöhemmin pidettävissä iltahuveissa tuomarin talossa. Varakuvernöörin puolisoineen piti olla läsnä, samoin piirikunnan tullipäällikön, ja tuomari oli kutsunut paljon englantilaisia ystäviänsä, ei ainoastaan lähiseuduilta, vaan Kalkuttastakin. Sitäpaitsi odotettiin muutamia valittuja bengalilaisia, joita varten kuului pystytettävän puutarhaan erikoinen teltta oikeauskoisten sääntöjen mukaisine virvokkeineen.
Haran oli aivan lyhyessä ajassa voittanut puolelleen tuomarin suosion arvokkaalla keskustelullaan, ja hänen tavaton perehtymyksensä kristillisiin pyhiin kirjoihin hämmästytti sahibia siinä määrin, että hän kysyi, miksi Haran niin pitkälle ehdittyään ei ollut kääntynyt yksin tein kristityksi.
Tänä iltana, virran rantaa astellessaan, he keskustelivat vakavasti Brahma Samadžin menetelmistä ja parhaista keinoista, joiden nojalla hindulainen yhteiskuntajärjestelmä oli korjattavissa. Kesken heidän juttuaan saapui yht'äkkiä Gora, joka astui sahibin luo ja sanoi: »Hyvää iltaa, sir.»
Hän oli pyrkinyt jo edellisenä päivänä tuomarin luo, mutta oli havainnut aivan pian, että puheille päästäkseen olisi pitänyt maksaa tierahaa kaikille sahibin palvelijoille. Gora oli haluton kannattamaan sellaista häpeällistä menettelyä ja oli väijynyt sahibia hänen iltakävelynsä aikana. Tämän kohtauksen aikana eivät Haran ja Gora millään tavoin ilmaisseet tuntevansa toisensa.
Tuomari hämmästyi melkoisesti yhtäkkiä huomatessaan eteensä ilmaantuneen miehen. Hän ei voinut muistaa milloinkaan ennen nähneensä niillä main sellaista yli kolmen kyynärän mittaista, luisevaa, jykevää hahmoa. Tulijan ulkomuoto ei muutenkaan ollut tavallisen bengalilaisen. Hänellä oli yllään tuhkanharmaa paita ja karhea, hieman likainenkin dhuli. Kädessä hänellä oli bambukeppi, ja liina oli kierretty jonkinlaiseksi turbaaniksi päähän.
»Minä tulen suoraa päätä Ghosipurasta», aloitti Gora.
Tuomari vihelsi hiljaa. Edellisenä päivänä hänelle oli lähetetty sana, että joku vieras henkilö yritti sekaantua Ghosipurassa toimitettaviin tutkimuksiin. Siinä siis oli se henkilö! Tuomari silmäili Goraa kiireestä kantapäähän terävästi ja tutkivasti ja kysyi: »Mistä osasta maata olette kotoisin?»
»Minä olen bengalilainen bramaani», vastasi Gora.
»Vai niin! Luultavasti jonkin sanomalehden palveluksessa?»
»En.»
»Mitä teillä siis oli Ghosipurassa tekemistä?»
»Jouduin sinne vaellusretkelläni, ja kun huomasin poliisin harjoittavan siellä sortoa, jonka pelätään yhä jatkuvan, tulin luoksenne toivoen teidän suovan apua.»
»Tiedättekö, että Ghosipuran asukkaat ovat konnia?» kysyi tuomari.
»He eivät ole konnia, mutta pelottomia ja riippumattomia, ja he eivät voi sietää vääryyttä esittämättä vastalausettansa», vastasi Gora.
Tuo sai tuomarin raivostumaan. Siinä oli hänen edessään eräs niistä uudenaikaisista nuorista miehistä, joiden ajatukset on kasvatus hämmentänyt. »Sietämätöntä», mutisi hän itsekseen ja lisäsi ankarasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan tehdäkseen lopun keskustelusta: »Te ette ollenkaan tunne näiden seutujen olosuhteita.»
Mutta Gora vastasi raikuvin äänin: »Te tunnette niitä olosuhteita vielä vähemmän kuin minä!»
»Kuulkaahan», sanoi tuomari. »Minä varoitan teitä sekaantumasta
Ghosipuran juttuun, koska teidän muuten käy varsin huonosti.»
»Koska osoitatte puolueellisuutta kyläläisten vahingoksi ettekä tahdo poistaa heihin kohdistuvia vääryyksiä», sanoi Gora, »niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin palata Ghosipuraan ja rohkaista parhaani mukaan asukkaita pitämään puoliansa poliisivallan sortoa vastaan».
Tuomari pysähtyi äkkiä, kääntyi kuin salama Goran puoleen ja huusi:
»Millainen kirottu hävyttömyys!»
Gora poistui hitaasti vastaamatta enempää.
»Millaisia oireita ilmeneekään maanmiehissämme nykyjään?» kysyi tuomari pilkallisesti Haranilta.
»Se vain osoittaa, ettei heidän sivistyksensä ole kyllin syvällistä», vastasi Haran, äänessä ylemmyyden sävy. »Henkistä ja moraalista opetusta ei ole nimeksikään. Nuo veikot eivät ole kyenneet omaksumaan sitä, mikä on parasta englantilaisessa sivistyksessä. He ovat oppineet läksynsä ulkoa, mutta heiltä puuttuu moraalinen harjoitus, ja siitä syystä he kiittämättöminä eivät tahdo tunnustaa Englannin valtaa Intiassa Sallimuksen säätämäksi.»
»Sellaista moraalista sivistystä he eivät voi koskaan saada, elleivät käänny kristityiksi», huomautti tuomari painokkaasti.
»Tavallaan se on totta», myönsi Haran ja alkoi taidokkaasti analysoida, missä suhteessa hän liittyi kristilliseen näkökantaan, missä suhteessa siitä poikkesi.
Tuomaria oli tuo keskustelu askarruttanut siinä määrin, että hän huomasi ajan kulumisen vasta sitten, kun hänen puolisonsa palasi saateltuaan Pareš Babun tyttäret heidän asumukseensa ja huusi: »Etkö lähde kotiin, Harry?»
»Totisesti!» huudahti hän katsahdettuaan kelloonsa. »On jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!» Ajoneuvoihin noustessaan hän puristi lämpimästi Haranin kättä ja sanoi: »Ilta on kulunut erinomaisen hupaisesti keskustellessamme.»
Palattuaan asuntoon Haran selosti seikkaperäisesti omaa keskusteluansa, mutta jätti mainitsematta Goran äkillisen vierailun.