KUUDES LUKU.
Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään, ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana, ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.
Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran vuoksi.»
»Miksi niin, mitä aihetta sinulla on huolestumiseen?» kysyi Krišnadajal.
»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen, että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»
»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»
»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin. Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin. Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme, englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta, se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt? Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»
»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua. Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista. Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»
»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta omaisuutta.»
»Ei, en tahdo jättää häntä aivan varattomaksi», virkkoi Krišnadajal. »Onhan olemassa minulle luovutettu maatila, — sen luulisin tuottavan vuodessa tuhat rupiaa. Pulmallisempi on hänen naimaliittoansa koskeva kysymys. Se, mikä on tehty, on auttamatonta, mutta minä en voi nyt mennä pitemmälle naittamalla hänet johonkin bramaaniperheeseen — vihoittelitpa tai et.»
»Sinä siis otaksut, ettei minussa ole omaatuntoa, koska en ole ihan sinunlaisesi enkä pirskottele pyhän Gangesin vettä kaikkialle? Miksi tahtoisinkaan naittaa hänet bramaaniperheeseen tai olla asiasta vihoissani?»
»Mitä! Etkö itse ole bramaanin tytär?»
»Entäpä sitten?» vastasi Anandamoji. »Minä olen aikoja sitten lakannut ylpeilemästä kastini vuoksi. Kun sukulaisemme pitivät melua Mohimin naimaliitosta oikeaoppisuudesta poikkeavan käyttäytymiseni vuoksi, pysyttelin vain loitolla virkkamatta sanaakaan. Melkein kaikki nimittävät minua kristityksi ja miksi kaikeksi nimittänevätkään. Minä tyydyn hyvänäkin kaikkeen, mitä he sanovat, ja vastaan heille vain: Eivätkö kristitytkin ole ihmisiä? Jos te yksin olette Jumalan valittuja, niin minkätähden hän onkaan sallinut teidän ryömiä maan tomussa ensinnä Pathanin valtiaiden, sitten mongolien ja nyt kristittyjen edessä?»
»Se on pitkä juttu», virkkoi Krišnadajal hieman kärsimättömästi. »Sinä olet nainen etkä kykene sitä tajuamaan. Mutta on olemassa sellainen asia, jota nimitetään yhteiskunnaksi, ja sitä et voi jättää huomioonottamatta — sen ainakin voit ymmärtää.»
»Olisin mieluummin vaivaamatta päätäni kaikella tuolla», sanoi Anandamoji. »Mutta sen verran ymmärrän, että jos nyt, kasvatettuani Goran omana poikanani, alkaisin näytellä oikeauskoista, niin loukkaisin sekä yhteiskuntaa että omaatuntoani. Vain dharmaa peläten minä olen ollut salaamatta mitään ja olen sallinut kaikkien tietää, etten noudata oikeauskoisia menoja, ja olen kärsivällisesti sietänyt siitä minulle koituneet ankarat sanat. On kuitenkin olemassa eräs seikka, jonka olen salannut, ja senvuoksi pelkään alinomaa joutuvani Jumalan rangaistuksen alaiseksi. — Kuulehan, minä ajattelen, että meidän tulisi avoimesti ilmaista asia Goralle, kävipä miten tahansa.»
»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal, jota ehdotus kovin säikähdytti. »Ei minun eläessäni. Tunnethan Goran. Jos hän kerran saa kuulla totuuden, ei voi ensinkään tietää, mitä hän tekee, ja silloin kaikki hyökkäävät meidän kimppuumme. Sitäpaitsi aiheutuisi ikävyyksiä hallituksenkin taholta, sillä vaikka Goran isä saikin surmansa kapinassa ja me tiedämme hänen äitinsä kuolleen, meidän olisi kuitenkin pitänyt rauhan palattua ilmoittaa asia viranomaisille. Jos kerran kosketamme tuota ampiaispesää, niin uskonnolliset harjoitukseni ovat olleet ja menneet, eikä voi ollenkaan arvata, millaisia onnettomuuksia vielä tulee osakseni.»
Anandamoji oli vaiti, ja Krišnadajal jatkoi hetkisen kuluttua: »Goran naimisiinmenoon nähden minulla on eräs suunnitelma. Pareš Bhattatšarja oli minun opintotovereitani. Hän on vastikään luopunut koulun tarkastajan virasta nauttiakseen eläkettä ja asuu nykyjään Kalkuttassa. Hän on täysivillainen brahmo, ja minä olen kuullut talossa olevan useita naimaiässä olevia tyttäriä. Kunhan saisimme Goran suuntaamaan kulkunsa taloon, hän voisi muutamia kertoja siellä vierailtuaan rakastua johonkin heistä. Sitten voimme turvallisesti jättää asian lemmenjumalan hoiviin.»
»Mitä? Gorako lähtisi vieraaksi brahmojen luo? Ne ajat ovat olleet ja menneet!» huudahti Anandamoji.
Hänen puhuessaan tuli huoneeseen Gora huutaen ukkosäänin: »Äiti!», mutta havaitessaan sitten isänsä siellä istumassa, hän vaikeni hetkiseksi ihan hämmästyneenä. Anandamoji meni nopeasti hänen luoksensa ja kysyi, kiintymyksen sädehtiessä hänen kasvoistaan: »Mikä on kysymyksessä, poikani? Mitä minulta kysyt?»
»Enpä mitään erikoisen kiireellistä, jääköön toiseen aikaan.» Gora kääntyi poistuakseen, mutta Krišnadajal pysähdytti hänet sanoen: »Odotahan hetkinen, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minulla on eräs brahmo-ystävä, joka on hiljattain muuttanut Kalkuttaan ja asuu Beadon Streetin läheisyydessä.»
»Onko hän Pareš Babu?» kysyi Gora.
»Kuinka hänet tunnetkaan?» kysyi Krišnadajal hämmästyneenä.
»Olen kuullut Binoilta, joka asuu lähellä hänen asumustansa», selitti
Gora.
»No niin», jatkoi Krišnadajal, »toivoisin sinun menevän häntä tervehtimään».
Gora epäröi hetkisen, ilmeisesti jotakin mielessään harkiten, ja lausui sitten: »Hyvä, minä menen huomenna ensi töikseni.»
Goran aulis suostumus melkoisesti hämmästytti Anandamojia, mutta seuraavana hetkenä Gora jo sanoi: »Ei, olin unohtanut; huomenna en voi mennä.»
»Miksi et?» kysyi Krišnadajal.
»Huomenna minun on mentävä Tribeniin.»
»Minkätähden juuri Tribeniin!» huudahti Krišnadajal.
»Huomispäivän auringonpimennyksen johdosta vietetään suuret kylpyjuhlallisuudet», selitti Gora.
»Sinä saat minut ihan ihmeisiini, Gora», virkkoi Anandamoji. »Eikö Ganges virtaile täällä Kalkuttassakin ja etkö voi kylpeä täällä tarvitsematta matkata Tribeniin saakka? — Sinä olet itse oikeauskoisuuttakin oikeauskoisempi!»
Gora poistui huoneesta mitään vastaamatta.
Gora oli päättänyt lähteä Tribeniin, koska siellä oli paljon pyhiinvaeltajia. Gora käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta jättääkseen ennakkoluulonsa, asettuakseen samalle tasolle kuin hänen kotimaansa tavallinen kansa ja voidakseen sanoa täysin vakaumuksin: »Minä olen teidän, ja te olette minun.»