VIIDES LUKU.
Anandamoji koputti miehensä rukouskammion ovelle. »Kuuletko?» huusi hän. »En aio tulla sisään, älä pelkää, mutta kun olet lopettanut, haluan hieman keskustella kanssasi. Nyt, kun olet tavoittanut uuden sannjasin, et tietenkään tule näkyviin pitkiin aikoihin, joten päätin tulla tänne. Älä unohda tulla hetkiseksi luokseni, kun ehdit valmiiksi.» Tuon sanottuaan hän palasi taloustoimiinsa.
Krišnadajal Babu oli tummapintainen, pienehkö ja lihavuuteen taipuva mies. Huomattavimpana piirteenä olivat hänen suuret silmänsä; muu osa kasvoja peittyi melkein täydellisesti tuuhean harmaan parran ja viiksien peittoon. Hän käytti aina keltaista silkkipukua ja puisia sandaaleja, ja kädessä hänellä oli kuparikupponen, kuten ainakin askeetilla. Otsalta oli pää käynyt kaljuksi, mutta hän antoi hiustensa kasvaa pitkiksi ja palmikoi ne päälaelle.
Oli ollut aika, hänen ollessaan virantoimituksessa ylämaassa, jolloin hän oli rykmentin sotilaiden keralla nauttinut mielin määrin kiellettyjä ruokia ja viiniä. Niinä aikoina hän oli pitänyt moraalisen pelottomuuden ilmauksena, jos poikkesi herjaamaan ja häpäisemään pappeja ja askeetteja ja kaikenlaisia uskonnollisissa toimissa olevia miehiä. Nyt hän sitävastoin taipui kaikkeen siihen, mikä vivahti oikeauskoisuuteen. Nähdessään jonkun sannjasin hän heti istuutui hänen jalkojensa eteen toivoen oppivansa jonkin uuden uskonnollisen harjoituksen muodon. Hän pyrki äärettömän kiihkeästi löytämään jotakin pelastukseen johtavaa oikotietä, jotakin salamenetelmää saavuttaakseen mystillisiä kykyjä. Vielä hiljattain hän oli opiskellut tantra-menetelmiä, mutta nyt hän oli tavoittanut buddhalaisen munkin, joka oli jälleen saanut hänen mielensä täydelliseen kuohuntatilaan.
Hän oli ollut kolmenkolmatta vuoden ikäinen, kun hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Krišnadajal ei voinut sietää silmiensä edessä poikaa, joka oli aiheuttanut äitinsä kuoleman, ja niin hän lähti vaeltamaan länteen epätoivoisan kieltäymyksen puuskan vallassa. Kuuden kuukauden kuluessa hän oli mennyt naimisiin erään kuuluisan benaresilaisen oppineen tyttären kanssa.
Ylämaassa hän oli hankkinut itselleen intendentuuriviran ja oli onnistunut erinäisten oveluuksiensa avulla hankkimaan esimiestensä suosion. Kun hänen vaimonsa isoisä kuoli, hänen oli pakko ottaa vaimonsa luokseen, koska hänellä ei ollut ketään muuta suojelijaa.
Sitten puhkesi sotilaskapina, ja Krišnadajal käytti hyväkseen tilaisuutta pelastaakseen muutamien korkeassa asemassa olevien englantilaisten hengen ja oli siitä saanut palkinnoksi sekä kunnianosoituksia että maatiluksia. Kun kapina oli kukistettu, hän luopui toimestaan ja palasi Benaresiin vaimonsa ja vastasyntyneen Goran keralla. Kun poika oli ehtinyt viiden vuoden ikään, Krišnadajal lähti Kalkuttaan, otti vanhemman poikansa Mohimin setänsä hoteista ja alkoi häntä kasvattaa. Myöhemmin Mohim oli isänsä suosijoiden avulla saanut viran valtion rahastotoimen palveluksessa ja työskenteli, kuten olemme havainneet, varsin innokkaasti.
Gora oli lapsuudestaan saakka ollut naapuriston poikien ja koulutoveriensa johtaja. Hänen tärkeimpänä toimenaan ja huvinaan oli tehdä opettajiensa elämä sietämättömäksi. Ehdittyään hieman vanhemmaksi hän johti ylioppilaiden kerhossa isänmaallisia lauluja, antoi englanninkielen opetusta ja oli pienen kumouksellisen joukon tunnustettu johtaja. Vihdoin, kun hän oli hautoutunut ilmi ylioppilaskerhon munasta ja alkanut kaakattaa täysikasvaneiden kokouksissa, Krišnadajal Babu näytti tuosta melkoisesti nauttivan.
Gora alkoi kerrassaan tulla kuuluisaksi kotinsa ulkopuolella, mutta kukaan hänen oman perheensä jäsenistä ei suhtautunut häneen kovin vakavasti. Mohim tunsi hallinnollisen toimensa velvoittavan parhaansa mukaan hillitsemään Goraa, jota hän ivaili antaen hänelle sellaisia nimiä kuin »isänmaallinen keikari», »Hariš Mukerdži toinen» y.m.s., joiden vuoksi heidän kesken toisinaan oli syttyä ilmi tappelu. Anandamojia kovin pahoitti Goran sotaisa suhtautuminen kaikkeen englantilaiseen, ja hän koki kaikin tavoin poikaansa tyynnyttää, mutta tuloksetta. Gora oli ylen iloinen, kunhan hänelle tarjoutui tilaisuus saada riidellä kadulla englantilaisten kanssa. Samalla häntä veti kovin puoleensa Brahma Samadž, jonka keskuudessa vaikutti Kešab Tšandra Sen tenhoavana kaunopuhujana.
Juuri näihin aikoihin Krišnadajal äkkiä kääntyi ankaran oikeaoppiseksi, jopa siinä määrin, että joutui kovin hämilleen, jos Gora sattui astumaan hänen huoneeseensa. Hän oli varannut osan taloa yksinomaan itseänsä varten, ja nimitti sitä »Erakkolaksi», olipa vielä kiinnittänyt nimilevynkin oven yläpuolelle. Goran mieltä kuohutti kovin isän menettely. »Minä en voi sietää kaikkea tuota mielettömyyttä», sanoi hän, »minun on kerrassaan mahdoton sitä sietää». Gora oli tosiaankin vähällä katkaista suhteensa isään, mutta Anandamoji ehti asiaa auttamaan ja sai heidät jotenkin sopimaan.
Tilaisuuden tarjoutuessa Gora väitteli kiivaasti niiden bramaanioppineiden kanssa, joita kerääntyi hänen isänsä ympärille. Oikeastaan ei sitä käynyt väittelyksi nimittäminen, sillä hänen sanansa olivat kuin iskuja vasten kasvoja. Useimmat näistä kirjanoppineista olivat sangen vähätietoisia, mutta sanomattoman himokkaita saamaan sivuansioita. He eivät kyenneet mitenkään hillitsemään Goraa ja pelkäsivät kovin hänen tiikerimäisiä hyökkäyksiänsä.
Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka alkoi herättää Gorassa suurta kunnioitusta. Hänen nimensä oli Vidjavagiš, ja Krišnadajal perehtyi hänen johdollaan vedanta-filosofiaan. Aluksi Gora yritti käsitellä häntä yhtä julkeasti kuin toisia, mutta joutui aivan pian aseettomaksi. Hän havaitsi, että mies oli erinomaisen oppinut ja sitäpaitsi ihmeen vapaamielinen. Gora ei ollut voinut aavistaakaan, että henkilö, joka oli ikänsä kaiken tutkinut ainoastaan sanskritinkielisiä vanhoja teoksia, voi olla niin terävä- ja valpasälyinen. Vidjavagišin luonne oli niin voimakkaan tyyni, niin horjumattoman kärsivällinen ja syvä, että Gora tunsi auttamattomasti hämmentyvänsä tämän oppineen läheisyydessä. Gora alkoi tutkia vedanta-filosofiaa hänen johdollaan, ja koska ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, hän syöksyi heti suinpäin kaikkein syvällisimpiin mietiskelyihin.
Samoihin aikoihin julkaisi joku englantilainen lähetyssaarnaaja sanomalehdissä hindulaiseen uskontoon ja hindulaiseen yhteiskuntaan kohdistuvan hyökkäyksen kehoittaen vastustajia ilmaisemaan mielipiteitänsä. Gora tulistui heti, sillä vaikka hän olikin tilaisuuden tarjoutuessa varsin kärkäs kiusaamaan väittelykumppaneitansa soimaamalla pyhien kirjojen sääntöjä sekä kansanomaisia tottumuksia, häntä sittenkin äärettömästi ärsytti se ylenkatse, jota muukalainen kohdisti hindulaiseen yhteiskuntaan. Hän kävi taistelun tuoksinaan ja alkoi puolustaa moitteenalaisia asioita. Hän ei tahtonut tunnustaa ainoatakaan vastapuolueen hindulaisissa osoittamaa puutteellisuutta, eipä edes sellaisen häivääkään. Kun oli kirjoitettu useita kirjoituksia puolelta ja toiselta, lehden toimitus lopetti kiistan.
Mutta Gora oli kerrassaan intoutunut ja alkoi sepittää »hindulaisuutta» käsittelevää englanninkielistä teosta, jossa yritti kaikkien järjellisten ja pyhistä kirjoista löydettävien perusteiden nojalla todistaa hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan moitteettomuutta. Lopulta hän sortui omaan puolustukseensa. Hän sanoi: »Meidän täytyy kieltäytyä sallimasta kotimaamme seisovan vieraan tuomioistuimen edessä ja joutuvan vieraan lain mukaan tuomituksi. Häpeää ja kunniaa koskevien käsitystemme ei tule riippua joka askelella tapahtuvasta vertaamisesta vieraaseen esikuvaan. Meidän ei tule suhtautua puolustellen syntymämaahamme, olivatpa kysymyksessä sen perintätavat ja -tiedot, sen uskonto tai sen pyhät kirjat — meidän ei tule puolustella niitä itseämme eikä toisia vastaan. Meidän tulee pelastaa maamme ja itsemme häväistyksestä miehuullisesti kantamalla äidinmaamme hartioillemme laskemat taakat, kantamalla ne voimakkaasti ja ylpein mielin».
Mieli täynnä näitä aatteita Gora alkoi uskonnollisten sääntöjen mukaisesti kylpeä Gangesissa, suorittaa säännöllisesti aamuin ja illoin hartaustoimituksensa, piti erikoista huolta siitä, mihin koski ja mitä nautti, alkoipa vielä kasvattaa itselleen tikiäkin [Takaraivolla oleva hiustupsu, jonka Bengalin bramaanit kasvattavat oikeauskoisuutensa merkiksi.] Joka aamu hän kävi kunnioittavasti tervehtimässä vanhempiansa, ja kun Mohim, jota hän oli aikaisemmin arvelematta nimitellyt »tiskimieheksi» ja »teikariksi», nyt astui huoneeseen, niin Gora nousi ja tervehti häntä niinkuin vanhempaa veljeä oli tervehdittävä. Mohim ivaili Goraa uutterasti tämän äkillisen muutoksen vuoksi, mutta Gora ei milloinkaan vastannut hänelle samalla mitalla.
Puheittensa ja esimerkkinsä nojalla Gora keräsi ympärilleen joukon nuoria intomielisiä. Hänen opetuksensa tuntuivat vapauttavan heidät vastakkaisista omantunnon soimauksista. »Ei tarvitse enää puolustella ja selitellä», sanoivat he vapautuneina huoahtaen. »Ei haittaa ollenkaan, olemmeko hyviä vai pahoja, sivistyneitä vai sivistymättömiä, kunhan olemme vain oma itsemme.»
Merkillinen seikka oli, ettei tämä Gorassa tapahtunut äkillinen muutos näyttänyt Krišnadajalia miellyttävän. Hän kutsui eräänä päivänä Goran luokseen ja sanoi: »Kuulehan, poikani, hindulaisuus on erittäin syvällinen asia. Ei ole helppo kenen hyvänsä sukeltaa sen uskonnon syvyyksiin, jonka suuret näkijämme ovat perustaneet. On parasta olla siihen ollenkaan puuttumatta, ellei kykene sitä täysin tajuamaan. Sinun mielesi ei ole vielä kypsä, ja sitäpaitsi sinua on kaiken aikaa kasvatettu englantilaiseen tapaan. Ensimmäinen, Brahma Samadžiin kohdistuva viehtymyksesi oli paremmin sinunlaisellesi mielelle soveltuva. Niinpä se ei minua ollenkaan harmittanutkaan, pikemmin siitä iloitsin. Se tie, jota nyt kuljet, ei ole ollenkaan sinun tiesi. Pelkään, ettei se käy päinsä.»
»Mitä sanotkaan, isä?» väitti Gora vastaan. »Enkö ole hindulainen? Ellen kykene käsittämään hindulaisuuden syvää merkitystä tänään, kykenen sen tekemään huomenna. Ja vaikka en voisikaan milloinkaan tavoittaa sen täyttä merkitystä, sen tie on sittenkin ainoa, jota minun sopii kulkea. Jonkin aikaisemman hindulaisen olemassaolon ansio on tuonut minut tällä kertaa bramaaniperheeseen, ja tällä tavoin, syntymällä kerran toisensa jälkeen hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan piiriin, olen vihdoin saavuttava päämääräni. Jos erehdyn poikkeamaan määrätyltä ladultani, niin se merkitsee vain, että minun tulee kaksinkertaisin ponnistuksin jälleen sille palata.»
Mutta Krišnadajal vain pudisteli päätänsä ja sanoi: »Kuulehan poikani, pelkkä itsensä hindulaiseksi nimittäminen ei vielä merkitse sitä, että ihmisestä tosiaankin tulee hindulainen. Helppoa on muuttua muhamettilaiseksi, vielä helpompi kääntyä kristityksi — mutta hindulaiseksi! Hyvä Jumala, se on aivan toinen asia!»
»Totta kyllä», vastasi Gora, »mutta koska kerran olen syntynyt hindulaiseksi, olen ainakin päässyt kynnyksen yli. Kunhan vain pysyn oikealla tiellä, pääsen varmaan vähitellen hyvin edistymään.»
»Pelkäänpä, poikaseni», vastasi Krišnadajal, »että tuskin saan sinua vakuutetuksi perusteillani. Se, mitä sanot, on tavallaan aivan oikein. Siihen uskontoon, joka sinulle todella kuuluu sinun oman karmasi mukaisesti, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin, — kukaan ei kykene sinua siitä estämään. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mitäpä me olemmekaan muuta kuin hänen välineitänsä?»
Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.