NELJÄS LUKU.
Järkipäätelmät ovat hyviä mielipiteinä, mutta henkilöihin sovellettuina ne eivät osoittaudu yhtä päteviksi, — joka tapauksessa oli Binoin laita niin, sillä häntä ohjasi suuressa määrin sydän. Miten äänekkäästi hän siis kannattikin jotakin periaatetta väittelyssä, ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan hän antautui inhimillisten huomioonottojen johdettavaksi. Niin oli laita siinä määrin, että kävi vaikeaksi sanoa, missä määrin hän omaksui Goran esittämät periaatteet niiden itsensä vuoksi ja missä määrin kiinteän ystävyytensä tähden.
Kun hän palasi Goran luota ja asteli hitaasti lokaista katua tuona sateisena ehtoopäivänä, taistelivat hänen mielessään periaatteen vaatimukset ja hänen omat persoonalliset tunteensa.
Goran väittäessä, että yhteiskunnan pelastamiseksi kaikenlaisilta salaisilta ja avoimilta hyökkäyksiltä oli välttämättä oltava aina varuillaan ravintoa ja kastia koskevissa seikoissa, Binoi oli mielellään hänen mielipiteeseensä yhtynyt. Olipa hän kiihkeästi puolustanutkin tuota kantaa väitellessään toisinajattelevien kanssa. Hän oli sanonut, että kun vihollinen ahdistaa linnoitusta joka taholta, ei osoita suinkaan ahdasmielisyyttä, vaikka puolustaakin jokaista linnoitukseen johtavaa tietä, polkua, ovea, ikkunaa, vieläpä jokaista muurin säröäkin.
Mutta kun Gora oli kieltänyt häntä nauttimasta ruokaa äitinsä huoneessa, niin tuo oli koskenut häneen ylen kipeästi.
Binoi oli orpo, hänen äitinsäkin oli kuollut hänen ollessaan vielä aivan pieni. Hänellä oli setä maaseudulla, mutta hän oli elänyt poikaiältänsä saakka yksinäistä opiskelijan-elämää Kalkuttassa ja oli nimittänyt Anandamojia äidikseen siitä saakka, kun hänen ystävänsä Gora oli hänet esitellyt.
Usein hän oli mennyt Anandamojin huoneeseen ja kiusannut häntä, kunnes hän oli suostunut valmistamaan joitakin hänen mieliherkkujansa. Monet kerrat hän oli ollut olevinaan mustasukkainen ja oli syyttänyt äitiä hänen ruoan jaossa Goran hyväksi osoittamastaan puolueellisuudesta. Binoi tiesi varsin hyvin, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti herkkuineen, jos hän jäi parina kolmena päivänä tulematta, — hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti heidän kokoustensa päättymistä. Ja tänään oli yhteiskunnan nimessä kielletty häntä nauttimasta ruokaa Anandamojin suojissa! Voiko äiti sen kestää, ja voiko hän itse sitä suvaita?
Anandamoji oli sanonut hymyillen: »Tästä lähtien en enää koskekaan ruokaasi, kun kutsun sinut luokseni, vaan koetan saada jonkun kelpo bramaanin valmistamaan sinun ruokiasi!» Mutta miten hänen olikaan täytynyt tuntea itsensä loukatuksi! ajatteli Binoi saapuessaan asumukseensa.
Hänen epäkodikas huoneensa oli pimeä ja siistimätön; kaikkialla lepäsi hajallaan papereita ja kirjoja. Binoi sytytti lampun, jossa selvästi näkyivät ja tuntuivat palvelijan tahmeiden sormien jäljet. Hänen kirjoituspöytäänsä kattavassa valkoisessa liinassa oli rasva- ja mustetäpliä. Hän tunsi tukehtuvansa tässä huoneessa. Inhimillisen seuran ja rakkauden puute sai hänet tuntemaan mielensä sanomattoman apeaksi. Kaikki sellaiset velvollisuudet kuin isänmaan pelastaminen ja yhteiskunnan suojeleminen näyttivät epämääräisiltä ja väärillä. Paljoa todemmalta näytti se »tuntematon lintu», joka oli eräänä kirkkaana, kauniina heinäkuun aamuna lentänyt hänen häkkinsä ovelle ja oli jälleen liitänyt pois. Mutta Binoi oli päättänyt estää ajatuksiansa viipymästä tuossa »tuntemattomassa linnussa», ja niin hän mielensä tyynnyttämiseksi yritti kuvailla mieleensä Anandamojin huonetta, josta Gora oli hänet karkoittanut.
Kiilloitettu kivilattia oli aina aivan puhdas — toisella puolen pehmeä vuode, jonka yli levisi valkea peitto kuin joutsenen siipi, ja pienellä tuolilla sen vieressä sytytetty lamppu. Anandamoji istuu kumartuneena ompelemassa jotakin tilkkupeitettä, ja palvelijatar Latšmi istuu hänen jalkojensa edessä jutellen jotakin eriskummallisella bengalinkielellään. Tuota tilkkupeitettä Anandamoji ompeli aina silloin, kun hänen mieltänsä jokin asia vaivasi, ja Binoi syventyi ajatuksissaan katselemaan hänen tyyniä kasvojansa, jotka olivat kumartuneet työn yli. Binoi virkkoi itsekseen: »Varjelkoon hänen kasvojensa lempeä valo minua kaikista kiusauksista. Olkoon se äidinmaani heijastumaa ja pitäköön minua lujana velvollisuuteni tiellä.» Ajatuksissaan Binoi nimitti häntä »äidiksi» ja sanoi: »Mitkään pyhät kirjat eivät kykene minulle todistamaan, ettei sinun kädestäsi saatu ravinto ole minulle taivaan parhainta herkkua.»
Hiljaisessa huoneessa kuului suuren seinäkellon määrämittainen naksutus, ja Binoi ei enää voinut sinne jäädä. Lähellä lamppua pyydysteli sisilisko seinältä hyönteisiä. Binoi katseli sitä hetkisen, nousi sitten, otti sateenvarjonsa ja lähti ulos.
Hän ei tietänyt, minne lähteä. Hänen aikomuksensa lienee aluksi ollut lähteä Anandamojin luo, mutta samassa hän muisti, että päivä oli sunnuntai, ja päätti mennä Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen kuulemaan Kešab Babun saarnaa. Hän tiesi, että saarnan täytyi olla kohta lopussa, mutta se ei hänen päätöstään muuttanut.
Hänen saapuessaan paikalle oli seurakunta hajaantumassa, ja seisoessaan siinä kadun kulmauksessa sateenvarjoineen hän näki Pareš Babun tulevan ulos, kasvoissa tyyntä hyväntahtoisuutta uhoava ilme. Neljä tai viisi hänen perheensä jäsentä oli hänen seurassaan, mutta Binoin katse suuntautui ainoastaan eräisiin nuoriin kasvoihin, joita heidän ohi ajaessaan hetkisen valaisi katulyhty — sitten kuului vain pyörien kolinaa, ja kasvot häipyivät kuplana pimeyden rannattomaan mereen.
Binoi ei lähtenyt sinä iltana Goran luo, vaan palasi kotiinsa mietteisiinsä uppoutuneena. Kun hän seuraavana iltapäivänä teki uuden yrityksen, hän tosiaankin havaitsi saapuneensa perille pitkin kiertotein pilvisen illan pimeyden jo laskeuduttua maille.
Gora oli Binoin tullessa vastikään sytyttänyt lamppunsa ja istuutunut kirjoittamaan. Hän loi katseensa ylös papereistaan ja virkkoi: »No, Binoi, miltä kulmalta tänään tuuli puhaltaa?»
Binoi ei välittänyt kysymyksestä, sanoihan vain: »Minä haluan kysyä sinulta erästä asiaa, Gora. Sano minulle, onko Intia sinulle ihan todellinen, ehdottomasti selvä? Sinä ajattelet Intiaa yöt päivät, mutta millaiseksi oikeastaan sen ajattelet?»
Gora lakkasi kirjoittamasta ja silmäili Binoita vähän aikaa kiinteästi. Sitten hän laski kynän kädestään, nojautui taaksepäin ja sanoi: »Niinkuin kapteeni ollessaan valtamerellä pitää mielessään satamaa, olipa hän työssään tai vapaana, niin on Intia alinomaa minun ajatuksissani.»
»Entä missä on sinun Intiasi?» jatkoi Binoi kyselyänsä.
»Siellä, minne tämä mieleni kompassi viittaa öin ja päivin», huudahti Gora laskien kätensä sydämelleen. »Siellä — eikä suinkaan Marshmanin kirjoittamassa Intian historiassa.»
»Onko siis olemassa jokin erikoinen satama, johon kompassisi viittaa», jatkoi Binoi.
»Eikö ole!» vastasi Gora kiihkein vakaumuksin. »Minä voin epäonnistua yrityksessäni, voin vaipua ja hukkua, mutta suuren Sallimuksen satama on aina olemassa. Se on minun Intiani täydellisyydessään — täynnä hyvinvointia, täynnä tietoa, täynnä oikeamielisyyttä. Tekeekö mielesi sanoa, ettei sellaista Intiaa ole olemassakaan? Eikö ole olemassa mitään muuta kuin tämä joka taholla meitä ympäröivä valhe ja vääryys! Tämä Kalkutta virastoineen ja tuomioistuimineen ja muutamine hauraine rakennuksineen! Uh!»
Hän keskeytti ja silmäili kiinteästi Binoita, joka pysyi vaiti, mietteisiinsä vaipuneena.
Gora jatkoi; »Vaikka me täällä lueskelemme ja opiskelemme, etsimme itsellemme virkatointa, aherramme ajatuksettomasti kymmenestä viiteen tässä jonkin pahan hengettären luomassa harhassa, jota sitäkin nimitetään Intiaksi, niin onko olemassa mitään syytä kolmensadanviidenkymmenen miljoonan kansan kunnioittaa sitä, mikä on väärää, ja vaalia mielessään sitä harhaluuloa, että tämä petoksen maailma on todellinen? Kuinkapa kykenisimmekään parhaimmin ponnistuksinkaan voittamaan mitään elämää tästä tyhjästä kangastuksesta? Niinpä vähitellen kuolemmekin voimattomuuteemme. Mutta on olemassa oikea Intia, ja ellemme sijoitu sen piiriin, emme milloinkaan saa elämänmehua älyymme emmekä sydämeemme. Senvuoksi sanonkin sinulle: unohda kaikki, kirjojen antama oppineisuus, arvonimien harhakuvat, orjamaisen hyvän olon houkutukset, hylkää kaikki nuo viehäkkeet, ja laskekaamme aluksemme aalloille, kohti satamaansa kulkemaan. Jos meidän tulee hukkua ja kuolla, niin olkoon menneeksi. Se on meille niin ydintärkeätä, etten ainakaan minä voi milloinkaan unohtaa Intian todellista ja täydellistä kuvaa!»
»Onko tuo pelkkää kiihoituksen käytinainetta, vai onko se itse totuus?» kysyi Binoi.
»Tietenkin itse totuus!» jyrisi Gora.
»Entä miten on niiden laita, jotka eivät kykene asiaan suhtautumaan sinun tavallasi?» kysyi Binoi leppoisasti.
»Meidän asianamme on opettaa heitä siihen oikein suhtautumaan!» vastasi Gora puristaen kätensä nyrkkiin. »Siinä on meidän tehtävämme. Ihmiset, jotka eivät kykene näkemään totuuden selvää kuvaa, antautuvat minkä hyvänsä harhakuvan valtoihin. Näytä heille kaikille Intian eheä kuva, niin kaikki joutuvat sen lumoihin. Silloin sinun ei tarvitse kulkea ovelta ovelle kerjäten vaivaisia avustuksia — ihmiset pyrkivät kilvan uhraamaan elämänsä.»
»Hyvä, niinpä näytä minulle tuo kuva, tai lähetä minut niiden lukemattomien joukkoon, jotka eivät mitään näe!»
»Yritä toteuttaa se itsessäsi ja itsellesi», vastasi Gora. »Kunhan sinussa on usko, niin palvontasi ankaruus tuottaa sinulle iloa. Nykyaikaisille isänmaanystävillemme usko on vieras asia, ja senvuoksi he eivät voi asettaa ankaroita vaatimuksia, eivät itselleen eivätkä toisille. Jos itse menestyksen jumalatar tarjoisi heille lahjansa, niin uskonpa, etteivät he uskaltaisi pyytää enempää kuin varakuninkaan kullattuja kunniamerkkejä. Heissä ei ole uskoa, ja senvuoksi he eivät osaa toivoakaan.»
»Gora», huomautti Binoi, »kaikki eivät ole samanluontoiset. Sinussa itsessäsi on usko, sinä voit varautua omaan voimakkuuteesi, ja siitä syystä et kykene oikein ymmärtämään toisia ihmisiä. Minä pyydän sinua nimenomaisesti: anna minulle jokin tehtävä, mikä tahansa. Anna minulle työ, jossa voin ahertaa yöt päivät. Muussa tapauksessa minusta tuntuu, kuin olisi edessäni jotakin todellista, käsin koskettavaa ainoastaan silloin, kun olen sinun seurassasi; mutta luotasi poistuessani en enää näe mitään, mihin käydä käsiksi.»
»Puhutko työstä?» virkkoi Gora. »Nykyisenä hetkenä on tehtävänämme istuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät usko, empimätön ja ehdoton luottamuksemme kaikkeen siihen, mikä koskee maatamme. Me olemme tottuneet häpeemään omaa maatamme, ja senvuoksi on mielemme myrkyttänyt orjamaisuus. Jos jokainen meistä tahtoo omalta osaltansa toimia tuota tuhoa vastaan, niin piankin löydämme toimintakenttämme. Muutenhan me kaikissa teoissamme vain jäljittelemme toisten tekoja sellaisina kuin koulukirjamme niitä esittävät. Voimmeko antaa sydämemme ja mielemme sellaiseen toisarvoiseen palvelukseen? Niin menetellen voimme ainoastaan astella turmeluksen teitä.»
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen astui huoneeseen Mohim, piippu kädessä, hitain ja joutilain askelin. Tähän aikaan päivästä hän virastosta palattuaan ja hieman virvokkeita nautittuaan tavallisesti istui talon ovella beteliä pureskellen ja piippuaan imeskellen. Naapuriystävät kokoontuivat vähitellen hänen luoksensa, ja sitten he vetäytyivät sisäsuojiin korttipelin ääreen.
Hänen sisään astuessaan Gora nousi. Mohim tuprutti sauhuja piipustansa ja virkkoi: »Sinä, joka niin innokkaasti pelastat Intiaa, voisit mielestäni käydä pelastamaan veljeäsi!»
Gora silmäili kysyvästi Mohimia, joka jatkoi: »Virastomme uusi päällikkö on oikea konna. Hänen naamansa on kuin verikoiran ja hän nimittää meitä babuja babiaaneiksi! Jos joku pyytää päästä toimittamaan kuolleen äitinsä hautausmenoja, niin hän ei anna lomaa, sanoo vain miehen valehtelevan. Yksikään bengalilainen virkamies ei saa kuukauden lopulla täyttä palkkaansa — siitä vähennetään jos jonkinlaisia maksuja. Eräs häntä koskeva nimetön kirje ilmestyi äskettäin sanomalehdessä, ja se vintiö väittää minun sen kirjoittaneen. Eipä hän muuten ihan väärässä olekaan! Hän uhkaa erottaa minut, ellen kirjoita ankaraa peruutusta omassa nimessäni. Teidän oppineiden juveelien pitää auttaa minua keittämään kokoon hyvän kirjeen, jossa vilisemällä vilisee tällaisia lauseparsia: 'tasapuolinen oikeamielisyys', 'alinomainen aulius', 'suopea kohteliaisuus' j.n.e., j.n.e.
Gora oli vaiti, mutta Binoi virkkoi nauraen: »Kuulehan, dada [vanhempi veli], kuinka ihminen voi lausua niin paljon vilpillisiä sanoja yhteen hengenvetoon?»
»Silmä silmästä ja hammas hampaasta», vastasi Mohim. »Olen seurustellut jo kauan noiden vieraiden herrojen kanssa, joten tunnen heidät perinpohjin. Heidän kykynsä kasata yhteen vilpillisyyttä on yläpuolella kaiken kiitoksen. Tarpeen vaatiessa he sysäävät tieltänsä mitä tahansa. Jos joku heistä lausuu valheen, niin koko joukkio ulvoo kuorossa kuin šakaalilauma — aivan toisin kuin me, jotka suostumme uskomaan ilmaantuvaa pätevää todistajaa. Mutta varmaa on, ettei ihmiselle lueta synniksi, jos heitä pettääkin, kunhan vain ei tule ilmi!»
Tuon sanottuaan Mohim nauroi pitkään ja äänekkäästi, ja Binoikaan ei voinut olla hymyilemättä.
»Te tahdotte saattaa heidät häpeämään asettamalla heidän nähtäviinsä totuuden!» jatkoi Mohim. »Ellei Kaikkivaltias olisi lahjoittanut teille senlaatuista älyä, ei maamme olisi joutunut tällaiseen surkeuteen! Teidän täytyy tosiaankin alkaa tajuta, ettei voimallinen merentakainen veikko taivuta häpeissään päätänsä, jos yllätätte hänet taloonne murtautumassa. Päinvastoin: hän uhkaa teitä kangellansa vakuuttaen olevansa aivan viaton. Eikö olekin niin laita?»
»No niin», jatkoi Mohim, »jos siis käyttelemme hieman vilpillisyyden myllyn voidetta ja mairittelemme heitä sanoen: 'Oi te oikeamieliset pyhimykset, suvaitkaa heittää meille jotakin pussistanne, vaikkapa ei muuta kuin sen pöly, niin saamme takaisin ainakin pienoisen osan siitä, mikä on omaamme. Samalla välttyy kaikki rauhanrikkoutuminen. Kunhan asiaa oikein ajattelette, havaitsette tuon olevan oikeinta isänmaallisuutta. Mutta Gora on minulle vihoissaan. Hän on oikeauskoiseksi käännyttyään alkanut osoittaa suurta kunnioitusta minulle, vanhemmalle veljellensä. Tänä päivänä en kumminkaan puhu hänelle vanhempana veljenä. Mitä minun onkaan tehtävä, veliseni? Minun täytyy puhua totta vilpistäkin. Olipa kuinka tahansa, Binoi, sinun pitää kirjoittaa se kirje. Odotahan hetkinen, minä tuon sinulle asiaa koskevat tärkeimmät muistiinpanoni.» Ja Mohim lähti, voimallisesti piippuansa tuprutellen.
Gora kääntyi Binoin puoleen ja virkkoi: »Binu, mene sinä dadan huoneeseen ja pidä kelpo veikkoa rauhallisena, jotta saan kirjoittaa kirjeeni valmiiksi.»