KOLMAS LUKU.
Gora ja Binoi olivat juuri lähtemässä katolta, kun sinne saapui Goran äiti. Binoi tervehti häntä kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa.
Kukaan ei olisi voinut luulla Anandamojia Goran äidiksi. Hän oli hoikka, mutta sirovartinen, ja vaikka hänen hiuksensa olivatkin paikoitellen harmaantuneet, sitä ei kuitenkaan huomannut. Ensi silmäyksellä olisi luullut hänen olevan tuskin neljänkymmenen iässä. Hänen kasvojensa piirteet olivat erittäin hienot, ikäänkuin mestarin käden äärimmäisen huolellisesti siselöimät. Hänen hennossa vartalossaan ei ollut mitään liiallista, ja hänen kasvoissaan oli puhtaan ja kirkkaan älykkyyden ilme. Iho oli tumma, ja hän ei ollut vähimmässäkään määrässä Goran näköinen. Eräs seikka herätti kaikkien hänen tuttaviensa huomiota, nimittäin se, että hänellä oli uumaliivit Sarinsa alla. Vaikka niinä aikoina, joista nyt kerromme, eräät uudenaikaiset naishenkilöt olivat liittäneet mainitun vaatekappaleen puvustoonsa, vanhan suunnan naiset katselivat sitä karsaasti, koska siihen sisältyi kristillisyyden sivuvivahdus. Anandamojin miehellä, Krišnadajal Babulla, oli ollut toimi intendentuurivirastossa, ja Anandamoji oli viettänyt enimmän osan aikaansa hänen seurassaan kaukana Bengalista. Niinpä hän ei voinutkaan käsittää, että ruumiinsa kunnollinen verhoaminen oli mikään naurettava tai hävettävä asia. Vaikka hän suoritti uutterasti taloustoimiansa, pesi permantoja, ompeli, parsi ja hoiti tilejä ja sitäpaitsi mielenkiinnoin otti osaa kaikkien oman perheensä jäsenten sekä naapurien kohtaloihin, hänellä ei kumminkaan näyttänyt olevan milloinkaan liian paljon tekemistä.
Anandamoji vastasi Binoin tervehdykseen ja sanoi: »Kun Goran ääni alkaa kuulua alakertaan, tiedämme varmaan, että Binu on talossa. Viime aikoina täällä on ollut niin hiljaista, että jo ihmettelin miten oli sinun laitasi, poikani. Missä olet ollut niin kauan? Oletko ollut sairas?»
»En», vastasi Binoi hieman epäröiden. »En, äiti, en ole ollut sairas, mutta on satanut lakkaamatta!»
»Satanut tosiaankin!» virkkoi Gora. »Ja kun sadeaika on ohi, Binoi varmaan syyttää aurinkoa! Kun syytät ulkomaailman ilmiöitä, niin ne eivät kykene puolustautumaan, mutta todellisen syyn tietää sisäinen tuntosi.»
»Mitä joutavia jutteletkaan, Gora», väitti Binoi vastaan.
»Tosiaankin, poikaseni», myönsi Anandamoji. »Goran ei olisi pitänyt sanoa niin. Ihmismieli ei ole aina yhdenlainen; se on toisinaan seuraakaipaava, toisinaan apea, se ei voi pysyä aina samanlaisena. Väärin on ihmisiä siitä moittia. Tulehan, Binoi, tule huoneeseeni syömään jotakin. Olen säilytellyt sinua varten mieluisimpia herkkujasi.»
Gora pudisti tuimasti päätänsä ja sanoi: »Ei, ei, äiti, luovu siitä ajatuksesta, ole hyvä! En voi sallia Binoin syövän sinun huoneessasi.»
»Älä ole mieletön, Gora», sanoi Anandamoji. »Enhän milloinkaan pyydä sinua niin tekemään. Isäsi on kääntynyt niin oikeauskoiseksi, ettei syö enää mitään muuta kuin omin käsin keittämäänsä. Mutta Binoi on kelpo poika; hän ei ole teidänlaisenne yltiöhurskas, ja sinä et suinkaan tahtone väkisin estää häntä tekemästä, mitä hän itse pitää oikeana?»
»Estänpä niinkin!» vastasi Gora. »Minun täytyy pysyä vaatimuksessani. On mahdotonta nauttia ruokaa sinun huoneessasi niin kauan kuin pidät palvelijattarenasi tuota kristittyä Latšmia.»
»Rakas Gora, kuinka voitkaan lausua tuollaisia sanoja!» huudahti Anandamoji kovin pahoillaan. »Etkö ole kauankin nauttinut ruokaa hänen kädestänsä, sillä onhan hän sinun hoitajasi ja kasvattajasi? Eipä ole pitkä aika siitä, kun ruoka sinulle maittoi ainoastaan hänen valmistamanansa. Ja kuinka voisinkaan unohtaa, että hän pelasti henkesi uhrautuvalla hoidollansa, kun sinä olit rokossa?»
»Anna siis hänelle eläke», virkkoi Gora kärsimättömästi. »Osta hänelle hieman maata ja rakennuta mökki; mutta sinun ei pidä sallia hänen jäävän taloon, äiti!»
»Luuletko sinä, Gora, että kaikki velat ovat rahalla laskettavissa?» kysyi Anandamoji. »Hän ei kaipaa maata eikä rahaakaan; hän tahtoo vain saada nähdä sinut, muuten hän kuolee.»
»Pidä hänet siis, jos tahdot», virkkoi Gora alistuen. »Mutta Binoin ei pidä syödä sinun huoneessasi. Pyhien kirjojen säännöt täytyy tunnustaa ratkaiseviksi. Minä ihmettelen, äiti, että sinä, suuren oppineen tytär, et ollenkaan välitä oikeaoppisista tavoistamme. Sekin on —»
»Voi sinua typerää poikaa!» hymyili Anandamoji. »Oli aika, jolloin äitisi noudatti hyvinkin tarkoin kaikkia menoja ja sääntöjä, ja maksoipa se minulle monta kyyneltäkin! — Mutta missä olitkaan silloin sinä! Minä palvoin joka päivä Šivan kuvaa, jonka olin valmistanut omin käsin, ja isäsi tuli tavallisesti ja viskasi sen kiukuissaan pois. Niinä aikoina minusta tuntui arveluttavalta nauttia kenen hyvänsä bramaaninkin valmistamaa riisiä. Silloin ei ollut paljon rautateitä, ja minä jouduin monet kerrat paastoamaan matkatessani vankkureissa tai kameelin selässä tai kantotuolissa. Isäsi saavutti englantilaisten esimiestensä hyväksymisen, koska hän oikeauskoisuuden säännöistä huolimatta kuljetti vaimoansa mukanaan kaikilla matkoillaan; senvuoksi hän pääsi ylenemään ja sai jäädä keskuspaikkoihin sen sijaan, että olisi ollut alinomaa liikkeellä. Mutta luuletko, että hänen sittenkään oli helppo murtaa oikeauskoiset tottumukseni? Nyt, kun hän on vetäytynyt viettämään elämänsä loppuaikoja säästettyään hyvän joukon, hän on äkkiä kääntynyt oikeauskoiseksi — mutta minä en voi seurata hänen kuppuroimistansa. Seitsemän sukupolven aikaiset perintätavat kitkettiin minusta pois toinen toisensa jälkeen, — luuletko, että ne nyt voidaan jälleen istuttaa yhdellä ainoalla sanalla?»
»Hyvä, hyvä», virkkoi Gora, »älä huoli mainita esivanhempiasi — he eivät esitä mitään vastaväitteitä. Mutta täytyyhän sinun sentään suostua eräisiin asioihin. Ellet välitäkään pyhistä kirjoista, sinun tulee kumminkin kunnioittaa rakkauden vaatimuksia.»
»Tarvitseeko sinun selittää niitä vaatimuksia ylen ponnekkaasti?» virkkoi Anandamoji väsyneesti. »Enkö tiedä liiankin hyvin, mitä ne sisältävät? Mitä onnea minulle voisikaan koitua siitä, että joudun joka askelella ristiriitaan mieheni ja poikani kanssa? Mutta tiedätkö, että luovuin sovinnaisuudesta silloin, kun ensimmäisen kerran otin sinut syliini? Painaessaan pienokaista rintaansa vasten ihminen tietää, ettei yksikään synny tähän maailmaan määrätyn kastin leimaamana. Siitä hetkestä vakiintui minussa se tieto, että Jumala tempaisi sinut pois minulta, jos suhtautuisin ylenkatseellisesti johonkin ihmiseen sen vuoksi, että hän kuuluu alhaiseen kastiin tai on kristitty. Kunhan vain jäät luokseni kotini valkeudeksi, rukoilin minä, niin suostun ottamaan vettä kenen kädestä tahansa maailmassa»
Anandamojin niin sanoessa Binoin mielessä tuntui ensimmäisen kerran epämääräistä levottomuutta, ja hän vilkaisi nopeasti Goran kasvoihin. Mutta sitten hän heti karkoitti epäilyksen varjonkin ajatuksistansa.
Gora näytti hänkin hämmästyneeltä. »Äiti», sanoi hän, »en voi oikein seurata ajatuksesi juoksua. Lapset elävät ja menestyvät vaikeudetta niissä kodeissa, joissa tarkoin noudatetaan pyhien kirjojen sääntöjä — mistä oletkaan saanut päähäsi sen ajatuksen, että Jumala on asettanut sinut erikoisten ehtojen alaiseksi?»
»Hän, joka sinut minulle antoi, istutti minuun myöskin tuon ajatuksen», vastasi Anandamoji. »Mitäpä voinkaan tehdä? En kyennyt asiaan mitenkään vaikuttamaan. Sinä rakas, mieletön poikani, en tiedä, nauraako vai itkeä sinun typeryydellesi. Mutta olkoonpa. Eikö siis Binoi saa syödä minun huoneessani — onko asia lopullisesti ratkaistu?»
»Jos hän vain saa tilaisuuden, niin hän syöksyy sinne kuin nuoli», nauroi Gora, »ja hyvä on hänen, ruokahalunsakin! Mutta minä en aio häntä päästää, äiti. Hän on bramaanin poika. Ei sovi sallia hänen unohtavan veivollisuuksiansa joidenkin herkkujen vuoksi. Hänen tulee monin tavoin uhrautua, harjoittaa ankaraa itsensähillitsemistä, ennenkuin hän osoittautuu loistavan esikoisuutensa arvoiseksi. Mutta älä ole minulle vihainen, äiti, minä rukoilen sinua kumartaen maahan asti edessäsi.»
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden olisinkaan vihainen? Sinä et tiedä mitä teet, sen verran voin sinulle sanoa. Minä suren sitä, että kasvatuksesi on tullut minun asiakseni — mutta olipa miten tahansa, en sittenkään voi omaksua sitä, mitä nimität uskonnoksesi. Mitäpä siitä, vaikka et tahdokaan syödä luonani; minulle riittää, kunhan saan sinut nähdä aamuin illoin. — Älä ole niin alakuloinen, Binoi kulta. Sinä olet liian herkkä; luulet, että asia on minuun kipeästi koskenut, mutta niin ei ole laita. Älä ole huolissasi, poikaseni! Minä kutsun sinut jonakin toisena päivänä ja annan oikean bramaanin valmistaa ruokasi kaikkien sääntöjen mukaisesti! Mutta mitä itseeni tulee, sanon teille kerta kaikkiaan, että aion edelleenkin ottaa vettä Latšmin kädestä!» Sen sanottuaan hän lähti alakertaan.
Binoi oli vaiti vähän aikaa, kääntyi sitten ja sanoi verkkaan: »Eikö tämä sentään ole liikaa, Gora?»
»Mikä on liikaa?»
»Sinun menettelysi.»
»Ei hitustakaan!» virkkoi Gora ponnekkaasti. »Minun mielestäni on jokaisen meistä pysyttävä rajoissaan; jos väistyy askelenkin, ei voi tietää, minne vihdoin päätyy.»
»Mutta onhan hän äitisi!» huomautti Binoi.
»Minä tiedän, mitä äiti merkitsee», vastasi Gora; »sinun ei tarvitse minua siinä suhteessa muistuttaa! Eipä liene monellakaan sellaista äitiä kuin minulla! Mutta jos kerran alan suhtautua välinpitämättömästi perintätapaan, voi sattua, että lakkaan kunnioittamasta äitiänikin. Kuulehan, Binoi, minulla on vielä eräs sana sinulle sanottavana: sydän on hyvä asia, mutta se ei ole kaikkein paras.»
Hetken vaiti oltuaan Binoi virkkoi epäröiden: »Kuulehan, Gora. Tänään, kun kuuntelin äitisi sanoja, tunsin omituista hämminkiä. Minusta näytti siltä, kuin äitisi mielessä olisi ollut jotakin sellaista, mitä hän ei voi meille ilmaista, ja kuin se häntä rasittaisi.»
»Ah, Binoi!» virkkoi Gora kärsimättömästi. »Älä anna sellaista valtaa mielikuvituksellesi — siitä ei koidu mitään hyvää — aikasi vain kuluu suotta.»
»Sinä et milloinkaan välitä siitä, mitä tapahtuu ympärilläsi», vastasi Binoi, »ja niinmuodoin leimaat haaveelliseksi sen, mitä et havaitse. Vakuutan sinulle jo monesti huomanneeni, että äitisi mieltä painaa jokin salaisuus — jokin sellainen asia, joka ei soinnu hänen ympäristöönsä ja joka tekee hänen elämänsä ankeaksi. Gora, sinun pitäisi paremmin kuunnella, mitä hän sanoo.»
»Minä kuuntelen riittävän huolellisesti, mitä korva tietää kertoa», vastasi Gora. »Ellen yritä päästä syvemmälle, on syynä se, etten tahdo pettää itseäni.»