TOINEN LUKU.
Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira, käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois. Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen kostealla kattotasanteella.
Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja toisen sihteerinä.
Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea, kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan: »Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut, nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.
Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi kaikkien tutkintojen.
Seuraava keskustelu askarrutti ystävyksiä tänä elokuun ehtoopuolena.
»Kuulehan», virkkoi Gora, »kun Abinaš taanoin sätti brahmoja, niin hän vain osoitti tervettä moraalista voimaansa. Minkätähden sinä siitä kovin tulistuit?»
[Nimellä »brāhmo» mainitaan tässä »Brāhma Samādžin» jäseniä. Tämä lahkokunta edustaa huomattavinta niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ja kristinuskon vaikutuksen alaisina esiintyen ovat pyrkineet uudistamaan Intian vanhaa uskontoa, kuitenkaan nimenomaan tahtomatta rikkoa vanhaa perintätapaa ja -tietoa. Tagoren isä Dēbēndranāth Tagore (1817—1905) oli Brāhma Samādžin huomattavimpia johtomiehiä, ja hänen vaikutustaan oli, että tämän uskonnollisen seuran henki muodostui erinomaisen suvaitsevaiseksi, mikä ilmenee jo siitä, että jumalanpalveluksessa käytettiin intialaisten, muhamettilaisten, vanhain persialaisten, kiinalaisten ja kristittyjen pyhien kirjojen tekstejä — nojautuen siihen vakaumukseen, että kaikissa uskonnoissa piilevä ydin on yksi ja sama. Suom. muist.]
»Mitä joutavia!» vastasi Binoi. »Hänen käyttäytymistänsä ei käy arvosteleminen kuin yhdellä ainoalla tavalla!»
»Jos niin ajattelet, niin vika on varmaan omissa ajatuksissasi. Sinä et voi edellyttää, että yhteiskunta, jota muutamat uskonluopiot yrittävät kumota vaatimalla itselleen oikeutta menetellä, miten hyväksi näkevät, tyytyy kaikessa rauhassa katselemaan sellaista menoa suostuen miehisiin myönnytyksiin. Yhteiskunta pakostakin ymmärtää väärin sellaista väkeä ja pitää nurinkurisena sitäkin, mitä he voivat tehdä aivan vilpittömin mielin. Ellei yhteiskunta voi olla pitämättä heidän 'hyväänsä' pahana, niin siinä on vain eräs niistä monista rangaistuksista, jotka välttämättä kohtaavat yhteiskunnan mielivaltaisia pilkkaajia.»
»Se voi olla luonnollista», virkkoi Binoi, »mutta minä en voi myöntää, että kaikki luonnollinen on hyvää».
»Hitto vieköön hyvän!» huudahti Gora. »Maailma on tervetullut niille muutamille tosiaankin hyville ihmisille, joita siinä elänee. Loppu saa minun puolestani hyvinkin olla vain luonnollista! Muuten ei työ pysyisi käynnissä eikä elämä olisi elämisen arvoinen. Jos ihmiset haluavat tekopyhästi teeskennellä brahmoina, niin heidän täytyy suostua siihen pieneen epämukavuuteen, että ihmiset, jotka eivät kuulu heidän lahkoonsa, ymmärtävät väärin ja soimaavat heitä. On liikaa, kun riikinkukon tavoin pöyhkeilevä henkilö vaatii, vastustajaltaan suosionosoituksia — jos se kävisi päinsä, niin maailma olisi vaivainen olopaikka.»
»Minä en ollenkaan moiti sitä, että jokin lahko tai puolue joutuu herjattavaksi», selitti Binoi. »Mutta kun herjaus muuttuu henkilökohtaiseksi —»
»Mitä merkitsee lahkokunnan herjaaminen? Sehän ei ole muuta kuin heidän mielipiteittensä arvostelemista. Mutta etkö sinä, parahin pyhimys, ole milloinkaan tehnyt itseäsi vikapääksi henkilökohtaisiin herjauksiin?»
»Olenpa kyllä», tunnusti Binoi. »Pelkäänpä, että on niin käynyt sangen usein. Ja minä häpeen sitä sydämestäni.»
»Ei, Binoi!» huudahti Gora äkkiä kiihtyen. »Tämä ei käy päinsä. Ei missään tapauksessa!»
Binoi oli hetkisen vaiti. »Mitä? Mitä nyt?» kysyi hän sitten.
»Minkätähden olet kiihdyksissä?»
»Huomaan erittäin selvästi, että olet astumassa heikkouden polkua.»
»Heikkouden, niinpä tietenkin!» huudahti Binoi ärtyneenä. »Tiedäthän varsin hyvin, että voisin lähteä heidän luokseen milloin tahansa, jos haluaisin — he ovat minua kutsuneetkin — mutta näethän, etten ole lähtenyt.»
»Niin, sen tiedän. Mutta sinä et näytä milloinkaan voivan unohtaa, että pysyttelet poissa. Sinä toistelet itsellesi öin päivin: Minä en mene. Minä en mene! Paljoa parempi olisi mennä ja tehdä selvä asiasta!»
»Onko tarkoituksesi tosiaankin vakavasti kehoittaa minua menemään?» kysyi Binoi.
Gora iski nyrkillä polveansa vastatessaan: »Ei, minä en kehoita sinua menemään. Uskallan antaa sanani siitä, että sinä siirryt kerrassaan heidän puolellensa sinä päivänä, jona menet heidän luoksensa. Jo seuraavana päivänä alat aterioida heidän kanssaan, ja kohta alkaa nimesi kiertää maita mantereita Brahma Samadžin sotaisan saarnamiehen nimenä!»
»Tosiaanko! Entä sitten; suvainnet ilmoittaa?» virkkoi Binoi hymyillen.
»Entä sitten?» toisti Gora katkerasti. »Ei ole olemassa mitään 'entä sitten', kun olet kuollut ja siirtynyt pois omasta maailmastasi. Sinä, bramaanin poika, luovut kaikesta pidättyväisyydestä ja puhtaudesta, ja sinut heitetään vihdoin rikkaläjään kuin kuollut eläin. Sinä harhaudut suunnastasi niinkuin luotsi, jolta on särkynyt kompassi, ja aluksen satamaan saattaminen alkaa vähitellen tuntua sinusta pelkältä taikauskolta ja ahdasmielisyydeltä — sinä alat pitää parhaana purjehdusmenetelmänä epämääräistä ajelehtimista. Minulla ei ole kyllin kärsivällisyyttä kiistelläkseni asiasta enempää kanssasi. Niinpä sanonkin vain: mene ja tee se, jos sinun kerran täytyy. Mutta älä kiduta hermojamme alinomaa epäröiden kadotuksenkuilun partaalla.»
Binoi alkoi nauraa. »Potilas, jonka tilaa lääkäri pitää toivottomana, ei suinkaan aina kuole», sanoi hän. »Minä en voi mitenkään havaita loppuni lähestyvän.»
»Etkö?» ivaili Gora.
»En.»
»Eikö valtimosi tunnu heikkonevan?»
»Ei ollenkaan. Siinä on vielä voimaa aivan riittävästi.»
»Eikö sinusta tunnu siltä, että jos joku kaunis kätönen tarjoisi sinulle hylkiön ruokaa, niin se voisi olla jumalten ateriaksi kelpaavaa?»
»Riittää jo, Gora!» virkkoi Binoi, kasvoissa ankara puna. »Lopeta!»
»Miksi?» kysyi Gora. »Minä en tahdo mitenkään solvata. Se kaunis neito, joka nyt on kysymyksessä, ei voi kerskata olevansa 'näkymätön auringollekin. [Sanskrit-kirjallisuudessa käytetty sanonta, joka kohdistuu tarkoin eristettyinä eläviin naisiin.] Jos vähäisinkin viittaus hänen hentoiseen kätöseensä, jota saa puristaa kuka miespuolinen henkilö tahansa, vaikuttaa sinuun pyhyydenloukkaukselta, niin oletpa tosiaankin jo melkein mennyt mies!»
»Kuulehan, Gora, minä kunnioitan ja palvon naista, ja pyhät kirjammekin —»
»Älä huoli mainita pyhien kirjojen lausumia nykyisten tunteittesi tueksi. Sellaista ei nimitetä palvonnaksi, vaan se saa erään toisen nimen, jonka kuuleminen sinua kiukustuttaisi entistä enemmän.»
»Sinä suvaitset olla dogmaattinen», virkkoi Binoi hartioitaan kohauttaen.
»Pyhät kirjat sanovat», jatkoi Gora itsepintaisesti, »että nainen ansaitsee palvontaa, koska hän luo valoa kotiin, — sitä kunnioitusta, jota englantilaisen tavan mukaan hänelle osoitetaan, koska hän sytyttää paloon miesten sydämet, ei pitäisi nimittää palvonnaksi».
»Tahdotko ylenkatseellisesti hylätä suuren aatteen, koska se sattumalta peittyy pilviin?» kysyi Binoi.
»Kuulehan, Binoi», virkkoi Gora kärsimättömästä. »Nyt, kun olet ilmeisesti menettänyt arvostelukykysi, sinun pitäisi antautua minun johdettavakseni. Minä vakuutan sinulle, että kaikki ne naisia koskevat liioittelevat lausumat, joita löydät englantilaisista kirjoista, pohjautuvat pelkkään himoon. Se alttari, jolla naista voidaan oikein palvella, on hänen asemansa äitinä, se sija, joka kuuluu puhtaalle, oikeamieliselle perheenäidille. Niiden ylistykseen, jotka sysäävät hänet pois tuosta asemasta, sisältyy aina eräänlaista piilevää herjausta. Se seikka, joka saa mielesi liitelemään Pareš Babun talon vaiheilla, niinkuin koiperhonen räpyttelee kynttilänliekin ympärillä, ansaitsee 'lemmen' nimen, mutta jumalat sinua varjelkoot matkimasta englantilaista palvontaa asettamalla sellaisen lemmen kaikkea muuta korkeammalle miehen palvonnan ainoaksi esineeksi.»
Binoi hypähti kuin virma hevonen piiskan iskusta. »Riittää, riittää!» huusi hän. »Sinä uskallat liian paljon, Gora!»
»Liian paljon?» toisti Gora. »Enhän ole vielä ehtinyt edes asian ytimeen. Juuri siitä syystä, että miehen ja naisen välisiä oikeita suhteita hämmentää intohimo, meidän täytyy niitä välttämättä kaunistella.»
»Jos intohimomme saastuttaa miehen ja vaimon väliseen oikeaan suhteeseen kohdistuvaa käsitystämme, niin onko yksin muukalainen moitittava? Eikö sama intohimo johda meidän moralistejamme liioiteltuun kiihkoon, kun he saarnaavat, että nainen on vältettävä paha? Siinä on vain erilaisissa inhimillisissä olennoissa ilmenevän saman mielenasenteen kaksi vastakkaista muotoa. Jos herjaat toista, et saa sukoilla toistakaan.»
»Huomaan ymmärtäneeni sinua väärin!» virkkoi Gora hymyillen. »Sinun tilasi ei olekaan niin toivoton kuin pelkäsin sen olevan. Niin kauan kuin filosofia vielä saa sijaa aivoissasi, voit huoletta olla rakastunut. Mutta pidä huolta siitä, että pelastut, ennenkuin on liian myöhäistä, — sitä rukoilevat kaikki ne, jotka toivovat parastasi.»
»Sinähän olet ihan järjiltäsi, veikkoseni!» virkkoi Binoi. »Mitä rakastuminen minuun kuuluu? Mielesi rauhoittamiseksi tahdon tunnustaa, että se, mitä olen Pareš Babun perheestä nähnyt ja kuullut, on saanut minut suuresti sitä kunnioittamaan. Siitä johtunee, että minua hieman haluttaa päästä näkemään, millaista heidän kotoinen elämänsä on.»
»'Haluttaa', niin, olkoonpa menneeksi; mutta juuri tuota halua sinun tulee varoa. Mitäpä haittaakaan, vaikka eläintieteelliset tutkimuksesi jäävät keskeneräisiksi? Se seikka on joka tapauksessa varma, että he kuuluvat raatelevaisiin, ja jos tutkimuksesi johtavat sinut liian lähelle heitä, niin joudutpa vihdoin niin kauas, ettei sinusta enää näy hännänpäätäkään.»
»Sinussa on eräs suuri virhe, Gora», virkkoi Binoi. »Sinä näytät luulottelevan, että kaikki se voima, mikä Jumalalla on ollut annettavana, on suotu yksin sinulle ja että me kaikki muut olemme pelkkiä heikkoja raukkoja.»
Tuo huomautus näytti vaikuttavan Goraan uuden ajatuksen voimalla. »Oikein!» huudahti hän, innostuneesti lyöden Binoita selkään. »Aivan oikein! Se on suuri virheeni.»
»Hyvä Jumala!» voihkaisi Binoi. »Sinussa on eräs toinen vieläkin suurempi virhe, Gora, ja se on siinä, ettet ollenkaan kykene arvioimaan, kuinka voimakkaan iskun tavallinen selkäranka kykenee kestämään.»
Samassa saapui Goran velipuoli, häntä vanhempi Mohim, tanakkana ja puuskuttaen yläkertaan ja huusi: »Gora!»
Gora nousi heti kunnioittavasti seisaalleen.
»Minä tulin katsomaan, ukkonenko täällä jylisee, meidän katollamme», virkkoi Mohim. »Onpa se menoa tänään. Olette varmaan karkoittaneet englantilaisen puolitiehen Intian valtamerelle! Englantilaisten en kumminkaan ole havainnut joutuneen paljoakaan kärsimään, mutta kälysi makaa alakerrassa vuoteessaan, pää kipeänä, ja sinun jalopeuramainen karjuntasi on hänelle kova koettelemus.»
Sen sanottuaan Mohim jätti heidät palaten alakertaan.