YHDESVIIDETTÄ LUKU.
Sanomalehdessä oli ollut Brahma Samadžin jäsenissä ilmenevää innon lamautumista koskeva kirjoitus. Siinä vihjailtiin niin ilmeisesti Pareš Babun perheeseen, että nimien mainitsematta jättämisestä huolimatta ken hyvänsä voi selvästi huomata, ketä tarkoitettiin, ja kirjoitustavan nojalla oli sitäpaitsi varsin helppo arvata, kuka kirjoittaja oli. Sutšaritan oli jotenkin onnistunut lukea kirjoitus loppuun, ja sitten hän ryhtyi repimään lehteä kappaleiksi, — eleistä huomasi, että hänen mielensä voi tyyntyä vasta sitten, kun hän sai sepustuksen hajoitetuksi alkuatomeihin!
Juuri sinä hetkenä saapui huoneeseen Haran. Hän siirsi tuolinsa Sutšaritan luo, mutta Sutšarita ei häneen katsahtanutkaan, — siinä määrin hän oli syventynyt tehtäväänsä.
»Sutšarita», sanoi Haran, »minulla on tänään erittäin tärkeä asia sinulle esitettävänä, ja sinun tulee kohdistaa siihen tarkkaavaisuutesi».
Sutšarita repi edelleen paperia, ja kun sormin ei enää käynyt työtä jatkaminen, hän otti sakset ja alkoi niillä leikellä palasia vielä pienemmiksi. Ennenkuin hän ehti päätökseen, tuli huoneeseen Lolita.
»Lolita», virkkoi Haran, »minulla on asiaa Sutšaritalle».
Kun Lolita kääntyi menemään, Sutšarita tarttui hänen vaatteisiinsa ja pidätti häntä. Lolita huomautti: »Mutta Panu Babulla on jotakin erikoista sanottavaa sinulle!» Sutšarita ei kuitenkaan huomautuksesta välittänyt, vaan kehoitti Lolitaa istumaan viereensä.
Haran oli luonnostaan kykenemätön mitään vihjausta tajuamaan. Niinpä hän nytkin kävi muitta mutkitta asiaan. Hän sanoi: »Minun mielestäni ei avioliittomme solmimista ole enää siirrettävä tuonnemmaksi. Olen keskustellut asiasta Pareš Babun kanssa, ja hän sanoo, että kunhan Sutšarita suostuu, niin päivä voidaan määrätä. Olen niinmuodoin päättänyt, että viikko ensi sunnuntaista —» Mutta Sutšarita ei suonut hänelle tilaisuutta lauseen lopettamiseen, vaan virkkoi lyhyesti: »Ei.»
Harania tuo erittäin täsmällinen ja ehdoton kielto hämmästytti. Hän oli aina pitänyt Sutšaritaa oikeana tottelevaisuuden perikuvana eikä ollut milloinkaan voinut edes kuvitella, että hän voisi katkaista lopullisen kosinnan keskitiehen tuolla ainoalla sanalla.
»Eikö!» virkkoi Haran kiukuissaan. »Mitä merkitsee tuo ei? Onko valittava jokin myöhempi aika?»
»Ei», toisti Sutšarita.
»Mitä tämä oikeastaan merkitsee, taivaan nimessä?» kysyi Haran ilmaa haukkoen ja ihan ymmällä.
»Minä en suostu avioliittoon», vastasi Sutšarita, pää kumarassa.
»Et suostu? Mitä tämä voikaan tarkoittaa?» toisti Haran ikäänkuin tylsyneenä.
»Näyttää siltä, Panu Babu», virkkoi Lolita ivallisesti, »että olette unohtanut äidinkielenne!»
Haran silmäili Lolitaa musertavasti ja sanoi: »On helpompi tunnustaa, etten enää ymmärrä äidinkieltäni, kuin myöntää, että olen kaiken aikaa käsittänyt väärin sellaisen henkilön sanoja, johon en ole milloinkaan suhtautunut muulla tavoin kuin kunnioittaen.»
»Ihmisten ymmärtäminen kysyy aikaa», huomautti Lolita, »ja tämä totuus lienee teihinkin sovellettavissa».
»Minun sanani ja tekoni ovat olleet alusta loppuun asti mitä parhaimmassa sopusoinnussa. Minä voin väittää, etten ole milloinkaan antanut kenellekään aihetta ymmärtää väärin itseäni. Sanokoon Sutšarita itse olenko oikeassa vai väärässä!»
Lolita aikoi vastata jotakin, mutta Sutšarita pidätti häntä ja sanoi:
»Te olette ihan oikeassa! En tahdo ollenkaan teitä häväistä.»
»Ellette tahdo minua häväistä», huudahti Haran, »niin minkätähden kohtelette minua näin ynseästi?»
»Teillä on oikeus nimittää sitä ynseydeksi», vastasi Sutšarita, »mutta minun on pakko tehdä itseni siihen vikapääksi, sillä minä en voi —»
Ulkoa kuului ääni: »Didi, saanko tulla sisään?»
Sanomattomin helpotuksen tunnoin Sutšarita heti huudahti: »Ah, tekö siellä, Binoi Babu? Tulkaahan sisään!»
»Sinä erehdyt, didi, täällä ei ole Binoi Babu, vaan pelkkä Binoi. Älä huoli minua kiusata kaikilla muodollisuuksilla!» virkkoi Binoi astuen huoneeseen. Havaittuaan sitten Haranin ja hänen kasvojensa ilmeen hän lisäsi leikkisästi: »Ah, minä huomaan, että olette minuun pahastunut, kun en ole käynyt moneen päivään teitä tapaamassa!»
Haran yritti jatkaa leikinlaskua. »Onpa siinä hyväkin syy pahastumiseen», aloitti hän, mutta jatkoi sitten: »Pelkäänpä, että tulitte sopimattomaan aikaan. Minä olin keskustelemassa Sutšaritan kanssa tärkeästä asiasta.»
»Sellainen on minulla kova onni!» virkkoi Binoi nopeasti nousten. »Ei voi koskaan tietää, milloin on otollinen aika, ja niin ei uskalla tulla juuri milloinkaan.»
Hän oli huoneesta poistumassa, kun Sutšarita sanoi: »Älkää huoliko lähteä, Binoi Babu. Me olemme jo puhuneet puhuttavamme. Istuutukaa.»
Binoi arvasi, että hänen saapumisensa oli pelastanut Sutšaritan jostakin ikävästä tilanteesta. Hän istuutui iloisen näköisenä ja virkkoi: »Minä en koskaan kieltäydy ystävällisyydestä. Jos minua kehoitetaan istumaan, niin tottelen, minkä ennätän. Sellainen on minun luontoni. Ole siis varuillasi, didi! Älä sano milloinkaan sellaista, mikä ei ole tarkoituksesi, muuten joudut katumaan seurauksia!»
Haran joutui ihan sanattomaksi, mutta hänen hahmonsa osoitti yhä lisääntyvää päättäväisyyttä lausuen varoituksen sanana kaikille läsnäolijoille, ettei hän aikonut poistua, ennenkuin oli saanut sanotuksi kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.
Kun Lolita oli kuullut ulkoa Binoin äänen, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan kumoten kaikki hänen yrityksensä näyttää luontevalta. Niinpä hän ei voinutkaan Binoin huoneeseen tultua puhutella häntä niinkuin tavallista tuttavaa puhutellaan, sillä koko hänen tarkkaavaisuutensa kohdistui siihen, minne oli katsottava ja mihin kädet sijoitettava. Hän olisi lähtenyt huoneesta, mutta Sutšarita piteli yhä häntä kiinni.
Binoi puolestaan puhutteli vain Sutšaritaa, koska ei älyllisestä valmiudestaan huolimatta uskaltanut kääntyä suoraan Lolitan puoleen. Hän yritti salata hämminkiänsä juttelemalla lakkaamatta.
Lolitan ja Binoin kesken vallitseva ujous ei kumminkaan jäänyt Haranilta havaitsematta. Hän oli äreillään siitä, että Lolita, joka oli hiljattain kohdellut häntä itseään ylen julkeasti, nyt esiintyi aivan nöyränä Binoin edessä. Nähdessään tämän uuden todistuksen siitä pahasta, mikä oli tullut perheen keskuuteen sen nojalla, että tyttäret olivat saaneet seurustella Brahma Samadžiin kuulumattomien henkilöiden kanssa, Haran tunsi entistä ankarampaa Pareš Babuun kohdistuvaa suuttumusta. Ja se tunto, että Pareš Babu joutuisi vielä katumaan mielettömyyttään, täytti hänen mielensä voimakkaana kuin kirous.
Kun oli käynyt ilmi, ettei Haran ajatellutkaan poistua, Sutšarita sanoi Binoille: »Te ette ole nähnyt tätiä pitkiin aikoihin. Hän kysyy usein teitä. Ettekö lähde häntä tervehtimään?»
»Asian laita ei suinkaan ole niin», huomautti Binoi lähtiessään seuraamaan Sutšaritaa, »että minua tarvitsee muistuttaa tädin olemassaolosta. Minä olen jo häntä ajatellut.»
Sutšaritan lähdettyä Binoin kerällä Lolitakin nousi ja sanoi: »Panu
Babu, minä otaksun, ettei teillä ole mitään erikoista asiaa minulle?»
»Ei ole», vastasi Haran. »Koska otaksun, että teitä kaivataan jossakin muualla, sallin teidän lähteä.»
Lolita ymmärsi vihjauksen, malttoi mielensä, tahtoi osoittaa, ettei huomautus häneen koskenut ja lausui: »Binoi Babu ei ole käynyt pitkään aikaan luonamme, ja minun täytyy tosiaankin mennä juttelemaan hänen kanssaan. Jos haluatte sillävälin lukea omaa kirjoittamaanne — mutta minähän unohdin: sisareni on vastikään repinyt koko lehden kappaleiksi. Mutta jos voitte sietää jonkun toisen kirjoittamaa, niin voittehan silmäillä näitä.» Lolita otti pöydän kulmalta huolellisesti siihen sijoitettuja Goran kirjoittamia artikkeleja, asetti ne Haranin eteen ja lähti yläkertaan.
Binoin vierailu ilahdutti Harimohinia. Syynä ei ollut yksin se, että hän oli nuorukaiseen mielistynyt, vaan myöskin se, että hän oli aivan toisenlainen kuin toiset vieraat, jotka kohtelivat häntä ikäänkuin hän olisi ollut johonkin toiseen lajiin kuuluva olento. Heidän joukossaan oli kalkuttalaisia, jotka olivat englantilaisen ja bengalilaisen sivistyksensä nojalla häntä ylempiä, ja heidän kopeutensa sai Harimohinin vähitellen piiloutumaan omaan itseensä.
Binoin läsnäolo sitävastoin tuntui häntä tukevan. Binoi oli hänkin kalkuttalainen, ja Harimohini oli kuullut, että hänen oppineisuutensa oli varsin kunnioitusta herättävä, mutta siitä huolimatta Binoi ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle vähintäkään ylenkatsetta, vaan pikemmin aina rakastavaa huomaavaisuutta. Varsinkin siitä syystä Binoi oli lyhyessä ajassa voittanut itselleen sijan hänen sydämessään, ikäänkuin läheinen sukulainen.
Lolitan ei olisi ollut niin helppo lähteä Binoin jälkeen Harimohinin luo, ellei Haran olisi loukannut hänen ylpeyttänsä. Tämä loukkaus pakotti hänet menemään, mutta sai hänet myöskin arkailematta ja avoimesti juttelemaan Binoin kanssa. Toisinaan kuului heidän naurunsa helinä aina alakertaan asti ja kiusasi yksikseen jätetyn Haranin hermoja.
Haran väsyi aivan pian omaan seuraansa ja ajatteli lievittää kärsimäänsä loukkausta juttelemalla Baroda-rouvan kanssa. Kun Baroda löytyi ja sai kuulla Sutšaritan ilmaisseen haluttomuutensa mennä naimisiin Haranin kanssa, hänen närkästyksensä oli rajaton.
»Kuulkaahan, Panu Babu», varoitti hän, »minä en neuvo teitä olemaan liian hyväluontoinen tässä asiassa. Hän on antanut suostumuksensa kerran ja toisenkin, ja onhan koko Brahma Samadž pitänyt asiaa jo aikoja sitten päätettynä. Teidän ei pidä sallia koko asian joutuvan mullin mallin vain siitä syystä, että hän suvaitsee tänään pudistaa päätänsä. Teidän ei pidä niin helposti luopua vaatimuksestanne. Olkaa luja, ja saammepa nähdä, mitä hän voi tehdä!»
Oli aivan suotta yllyttää Harania lujuuteen. Hän oli koko ajan sanellut jäykästi itselleen: »Minun täytyy pitää huolta siitä, että tämä asia toteutuu, periaatteen vuoksi. Minulle ei suinkaan ole suuri asia luopua Sutšaritasta, mutta Brahma Samadžin arvo on vaarassa!»
Binoi, joka halusi vapautua kaikista muodollisuuksista suhteessaan Harimohiniin, pyysi häneltä jotakin syötävää. Harimohini alkoi kerkeästi puuhailla, asetti messinkitarjottimelle hedelmiä, makeisia ja paahdettuja riisijyviä sekä lasin maitoa.
Binoi nauroi ja sanoi: »Luulin saattavani tädin pahaankin pulaan vaatimalla syötävää tällaisena ajattomana aikana, mutta huomaanpa, että täytyy tunnustaa joutuneeni häviölle!»
Sitten hän aikoi alkaa nauttia ateriaansa hyvin ruokahaluin, kun samassa ilmaantui Baroda-rouva.
Binoi kumarsi mahdollisimman syvään lautasensa yli hänen astuessaan sisään ja sanoi: »Mistä johtuukaan, etten tavannut teitä alakerrassa? Minä olin siellä vähän aikaa.»
Mutta Baroda ei välittänyt vähääkään hänen huomautuksestaan enempää kuin tervehdyksestäänkään, vaan kääntyi Sutšaritan puoleen huudahtaen: »Eikö olekin täällä meidän nuori neitimme? Arvasinhan sen! Hän huvittelee Panu Babun odotellessa häntä koko aamupuhteen, niinkuin armonanelija! Minä olen kasvattanut kaikki tyttäreni pienestä pitäen, ja milloinkaan ennen ei ole sellaista tapahtunut. Kuka hänet sellaiseen yllyttäneekään? Onpa surkeata, että sellainen käytös saa sijaa meidän perheessämme. Kuinka voimme enää näyttää kasvojamme Brahma Samadžissa?»
Harimohini joutui tuosta kovin hämilleen ja sanoi Sutšaritalle: »Minä en tietänyt, että joku odottaa sinua alakerrassa. Teinpä väärin sinua täällä, pidättäessäni. Mene, kultaseni, mene heti! Olisihan minun pitänyt asia paremmin ymmärtää.»
Lolita aikoi sanoa, ettei syy suinkaan ollut Harimohinin, mutta Sutšarita puristi hänen kättänsä vaikenemisen merkiksi ja lähti sanaakaan virkkamatta alakertaan.
Aikaisemmin on kerrottu, kuinka Binoi aluksi saavutti Barodan suosion. Baroda oli varmasti uskonut, että Binoista tulisi perheen aikaansaaman vaikutuksen nojalla piankin Brahma Samadžin jäsen, ja tunsi erikoista ylpeyttä ajatellessaan, että hän itse olisi tämän nuoren miehen kohtalon muovaaja. Olipa hän erinäisissä tilaisuuksissa kehuskellutkin itseään puhuessaan asiasta eräille brahmoystävilleen. Niinmuodoin hänestä tuntui sitäkin katkerammalta nähdä samainen Binoi keskellä vihollisen leiriä ja oma tytär Lolita hänen kapinoivana liittolaisenaan.
»Onko sinulla jotakin erikoista toimitettavaa täällä, Lolita?» kysyi hän pistävästi.
»Binoi Babu on tullut, ja minä —»
»Jätä sinä Binoi Babu huvittamaan niitä, joiden luo hän on tullut vierailemaan. Sinua tarvitaan alakerrassa!»
Lolita johtui kohta päättelemään, että Haran oli liittänyt hänen nimensä Binoin nimeen sellaisella tavalla, johon hänellä ei ollut oikeutta. Se jäykensi hänen asennettaan, joten hän päätti tarpeettoman pontevasti lauseen, jonka oli aloittanut epäröiden: »Binoi Babu on tullut pitkistä ajoista käymään luonamme. Minä tahdon ensin jutella hänen kanssaan; tulen alakertaan hieman myöhemmin.»
Lausuttujen sanojen sävystä Baroda-rouva ymmärsi, ettei Lolita suostunut säikkymään, ja koska olisi ollut ylen ikävää tunnustaa hävinneensä Harimohinin läsnäollessa, Baroda lähti huoneesta mitään virkkamatta ja kiinnittämättä Binoihin vähintäkään huomiota.
Lolita oli äidilleen sanonut tahtovansa välttämättä saada jutella Binoin kanssa, mutta tuosta kiihkeästi halusta ei tuntunut olevan enää jälkeäkään, kun Baroda oli poistunut. He istuivat kaikki kolme vähän aikaa ahdistavaa vaitioloa kokien, ja sitten Lolita nousi, meni omaan huoneeseensa ja sulkeutui sinne.
Binoi käsitti varsin hyvin, millaisessa asemassa Harimohini oli tässä perheessä, suuntasi keskustelun niille laduille ja sai vähitellen kuulla hänen koko tarinansa.
Kerrottuaan kaikki Harimohini virkkoi: »Lapseni, maailma ei ole oikea olopaikka minunlaisilleni onnettomille naisille. Minulle olisi ollut parempi, jos olisin voinut mennä johonkin pyhään paikkaan ja palvella siellä Jumalaa. Minulla oli vähäinen summa rahaa, ja minä olisin voinut elää sen varassa joitakin aikoja, ja jos olisin elänyt kauemminkin, olisin voinut tulla jotenkin toimeen keittäjänä jossakin perheessä. Benaresissa on paljon ihmisiä, jotka elävät siten!
Mutta minun mieleni on niin syntinen, etten voinut siten menetellä. Kun olen yksin, kaikki murheeni tuntuvat minua ahdistavan ja estävän minua ajattelemastakaan Jumalaa. Toisinaan tuntuu siltä, että menetän järkeni. Radharani ja Satiš ovat olleet minulle kuin laudankappale hukkuvalle, — pelkkä ajatuskin, että minun täytyy heidät jättää, saa minut melkein tukehtumaan. Senvuoksi minua ahdistaa öin päivin pelko, että joudun menettämään heidätkin — miksi olisinkaan muuten kaikki menetettyäni kiintynyt heihin niin sanomattomasti lyhyen ajan kuluessa?
Minun ei ole vaikea puhua aivan avoimesti sinulle, poikani. Tiedä siis, että siitä asti, kun olen saanut nuo kaksi olentoa, minusta jälleen tuntuu kuin voisin palvoa Jumalaa koko sydämestäni; mutta jos heidät kadotan, niin Jumalani on taasen vain kappale kovaa kiveä.»
Niin sanottuaan Harimohini pyyhki kyynelet silmistään.