NELJÄSKYMMENES LUKU.
Baroda-rouva kutsui usein luokseen samanuskoisia naistuttaviaan, ja toisinaan he kerääntyivät kattotasanteelle Harimohinin huoneen edustalle. Sellaisissa tapauksissa Harimohini pyrki sydämensä yksinkertaisuudessa olemaan heidän seuranansa, mutta he puolestaan voivat tuskin salata ylenkatsettansa. He silmäilivätkin häntä pistävästi Barodan esittäessä oikeauskoisiin tapoihin ja tottumuksiin kohdistuvia purevia huomautuksia, joihin muutamat heistä yhtyivät.
Sutšaritan, joka oli aina tätinsä seurassa, täytyi ääneti kestää nuo hyökkäykset. Hän voi korkeintaan osoittaa teoillaan, että pilkka kohdistui häneenkin, koska hän noudatti tätinsä esimerkkiä. Kun tarjottiin virvokkeita, hän kumarsi ja kieltäytyi mitään nauttimasta sanoen: »Kiitoksia, minä en nauti mitään sellaista.»
Silloin Baroda alkoi purkaa mielikarvauttaan: »Mitä! Tarkoitatko, ettet voi syödä meidän seurassamme?»
Kun Sutšarita jälleen ilmaisi haluttomuutensa, kääntyi Baroda ivalliseksi ja sanoi ystävilleen: »Tiedättekö, meidän nuori neitimme alkaa olla erinomaisen korkeata kastia. Meidän kosketuksemme saastuttaa häntä!»
»Mitä! Onko Sutšarita kääntynyt oikeauskoiseksi? Eipä ihmeillä ole loppua!» huomauttivat vieraat.
Harimohini lähti pois allapäin ja sanoi: »Ei, Radharani, tämä ei käy laatuun, rakkaani; mene ja nauti jotakin heidän seurassaan!» Täti ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen sisarentyttärensä täytyi olla tuollaisen ivan esineenä, mutta Sutšarita oli järkähtämätön.
Eräänä päivänä eräs brahmovieras aikoi astua Harimohinin huoneeseen jalkineineen päivineen tyydyttääkseen uteliaisuuttansa, kun Sutšarita äkkiä astui hänen tielleen ja sanoi: »Ei tähän huoneeseen, olkaa hyvä!»
»Miksi ei?»
»Siellä on tätini kotijumala.»
»Ahaa, epäjumala! Palveleeko hän epäjumalia?»
»Palvelee, maammoseni, epäilemättä», vastasi Harimohini.
»Kuinka voitte uskoa epäjumaliin?»
»Uskoa? Mistäpä saisikaan minunlaiseni onneton olento uskon? Jos minulla olisi usko, olisin pelastettu.»
Lolita sattui olemaan läsnä siinä tilaisuudessa, ja hän kääntyi tulipunaisin kasvoin kysymään vieraalta: »Uskotteko te siihen, jota palvotte?»
»Sepä kysymys! Kuinkapa muuten?» kuului vastaus.
Lolita pudisti halveksivasti päätänsä sanoessaan: »Teiltä ei ainoastaan puutu uskoa, vaan te ette edes tiedä, että se teiltä puuttuu.»
Siten oli Sutšarita kerrassaan vieraantunut kotolaisistaan, vaikka Harimohini kokikin parhaansa mukaan häntä estää tekemästä sellaista, mitä Baroda erikoisesti paheksui.
Baroda ja Haran eivät olleet aikaisemmin milloinkaan hyvin sopineet, mutta nyt he pääsivät ilmeiseen yhteisymmärrykseen toisia vastustaessaan. Niinmuodoin Baroda-rouvalla oli ilo lausua, että sanoivatpa ihmiset mitä tahansa, Panu Babu oli kuitenkin, jos kukaan, se mies, joka koki pitää puhtaina Brahma Samadžin ihanteita. Haran puolestaan selitti kaikille järjestään, että Baroda-rouva oli brahmalaisen perheenäidin loistava esikuva, joka hurskaasti ja tunnollisesti pyrki kaikin tavoin varjelemaan Brahmaseuran nimeä kaikelta saastutukselta. Näihin ylistyksiin sisältyi tietenkin peitetty Pareš Babuun kohdistuva syytös.
Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»
Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»
»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi
Haran.
»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.
»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan Haran.
»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt välinpitämättömäksi.»
»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä, onko se totta.»
Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te hänelle kostatte?»
Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.
Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin, mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin, jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua yllyttämällä.»
Haran ylpeili siitä, että kykeni luomaan innostusta kaikkein turtuneimpaankin sydämeen. Hän uskoi voivansa vastustamattomalla tavalla yllyttää hidasta toimeliaisuuteen, hellyttää langennutta katumukseen, — niin voimallisesti, ettei kukaan voinut vastustaa hänen vilpitöntä kehoitustansa. Hän oli johtunut päättelemään, että kaikki ne muutokset parempaan, joita oli tapahtunut Samadžin yksityisissä jäsenissä, olivat ensi sijassa hänen aiheuttamansa.
Hän uskoi varmaan, että juuri hänen vaikutuksensa tuntui kaiken aikaa näkymön takana, ja kun joku erikoisesti ylisti Sutšaritaa hänen läsnäollessaan, sai omahyväinen tunto hänen olemuksensa tyytyväisyyttä säteilemään. Hän tunsi muovaavansa Sutšaritan luonnetta neuvoillaan, esimerkillään ja kumppanuudellaan ja oli alkanut toivoa, että Sutšaritan elämä muodostuisi erääksi hänen loistavimmista aikaansaannoksistaan. Sutšaritan valitettava taantuminen ei sekään millään tavoin hänen ylpeyttään vähentänyt, sillä hän luki asian yksinomaan Pareš Babun viaksi.
Haran ei milloinkaan ollut voinut sydämestään yhtyä kaikkien huulilta kuuluvaan Pareš Babun ylistämiseen ja otaksui nyt voivansa onnitella itseään sen johdosta, että toiset aivan pian havaitsisivat, kuinka oikeutettu oli ollut hänen älykäs vaikenemisensa siinä asiassa.
Haran voi antaa anteeksi melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä, että ne henkilöt, joita hän oli kokenut johtaa oikeaan, noudattivat itsenäistä kulkusuuntaa. Hänen oli melkein mahdoton sallia uhriensa päästä pakoon käymättä taisteluun heitä vastaan, ja mitä selvemmäksi kävi, etteivät hänen neuvonsa mitään hyödyttäneet, sitä kiihkeämmäksi hän kääntyi. Hän oli kuin vedetty koneisto, joka auttamattomasti liikkuu edelleen pauhaten samaa säveltänsä haluttomiin korviin, ollenkaan tietämättä, milloin kuulijat ovat tiessään.
Tuo hänen ominaisuutensa oli tuottanut Sutšaritalle suurta huolta, ei hänen itsensä vuoksi, vaan Pareš Babun tähden. Pareš Babu oli muuttunut koko Brahma Samadžin puheenaiheeksi, — mitä olikaan tehtävissä asian auttamiseksi?
Harimohini puolestaan alkoi ajan kuluessa käsittää, että mitä enemmän hän pysytteli taka-alalla, sitä enemmän häiriötä hän aiheutti perheen piirissä, ja ne nöyryytykset, joiden alaiseksi hän joutui, tuottivat Sutšaritalle yhä suurempaa huolta. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa näistä vaikeuksista selviytyä.
Kaiken muun lisäksi oli Baroda-rouva alkanut vaatia Pareš Babua jouduttamaan Sutšaritan mieheläänmenoa. »Me emme voi enää olla vastuussa Sutšaritasta», huomautti hän, »kun hän on alkanut noudatella omaa mieluisaa tahtoansa, Jos hänen häänsä siirtyvät vielä hyvinkin kauas, niin minun täytyy viedä tytöt jonnekin muualle, sillä Sutšaritan kelvoton esimerkki on heille ylen tuhoisa. Sinä joudut vielä katumaan hänelle osoittamaasi myöntyväisyyttä, muista se. Katsohan Lolitaa. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut sellainen kuin nyt. Kenestä luulet aiheutuvan hänen kelvottoman käytöksensä, — ettei hän tottele ketään, vaan on kaikin tavoin vastukseksi? Luuletko, ettei Sutšaritalla ollut mitään osuutta taanoisessa tapahtumassa, joka sai minut melkein menehtymään häpeään? Minä en ole valittanut milloinkaan ennen, koska tiedän sinun rakastavan Sutšaritaa enemmän kuin omia tyttäriämme, mutta salli minun nyt sanoa suoraan, ettei tämä käy enää kauan päinsä.»
Pareš Babu oli kovin pahoillaan, ei Sutšaritan käyttäytymisestä, vaan perheessä vallitsevan häiriötilan vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Baroda kerran asian päätettyään jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä saavuttaakseen tarkoituksensa ja että hän yrityksen toivottomalta näyttäessä vain kävisi työhön kahta kiivaammin. Pareš Babu ajatteli, että jos avioliiton solmimista voitaisiin jouduttaa, se rauhoittaisi Sutšaritan itsensäkin mieltä näissä oloissa, ja sanoi senvuoksi Barodalle: »Jos Panu Babu voi saada Sutšaritan määräämään päivän, niin minulla ei ole mitään muistuttamista.»
»Tekisipä mieleni tietää, kuinka monet kerrat hänen suostumustaan on pyydettävä», huudahti Baroda. »Sinä saat minut ihan ihmeisiini! Minkätähden odottelisimmekaan hänen suopeata suostumustansa? Sanohan minulle, mistä hän löytää toisen sellaisen miehen! Suutu, jos tahdot, mutta kun totta puhutaan, niin Sutšarita ei ole Panu Babun arvoinen!»
»Minä en ole saanut täyttä selkoa», virkkoi Pareš Babu, »millaisin tuntein Sutšarita oikeastaan suhtautuu Panu Babuun. Elleivät siis he itse pääse sovintoon keskenään, niin minä puolestani en haluaisi asiaan puuttua.»
»Vai niin, vai et ole saanut selkoa!» huudahti Baroda. »Tunnustatko sen viimeinkin? Minä vakuutan sinulle, ettei siitä tytöstä helposti saada selkoa. Usko minua: hän on mieleltänsä aivan toisenlainen kuin toisille luulottelee!»