YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Pareš Babu oli ottanut Harimohinin taloonsa Baroda-rouvan poissaollessa ja oli luovuttanut hänen käytettäväkseen talon ylimmässä osassa olevan yksinäisen huoneen, jossa hän voi elää omaan tapaansa ja vaikeudetta noudattaa kastinsa sääntöjä.
Palatessaan kotiin ja havaitessaan taloutensa mutkistuneen tuon uuden tulokkaan vuoksi, Baroda oli kovin kiukuissaan ja selitti Pareš Babulle selvin sanoin, että hänelle asetettiin liiallisia vaatimuksia.
»Sinä voit kantaa meidän koko perheemme taakan», virkkoi Pareš Babu, »ja epäilemättä voit ottaa hoiviisi tuon onnettoman leskenkin».
Baroda-rouvan mielestä Pareš Babulta puuttui kaikkea käytännöllistä tervettä älyä ja maailmantuntemusta. Baroda uskoi varmaan, että hän, ollenkaan tajuamatta, miten taloudellisissa asioissa oli meneteltävä, eksyi väärään joka askelella toimiessaan omin päin. Mutta toisaalta hän tiesi, että jos Pareš Babu kerran oli päättänyt menetellä määrätyllä tavalla, hän pysyi järkähtämättömänä kuin kivestä tehty jumalankuva, kaikista väittelyistä, kaikesta suuttumisesta ja kaikista kyynelistäkin huolimatta. Mitäpä voikaan tehdä sellaiselle miehelle? Kukapa nainen voi tulla toimeen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei käynyt edes riiteleminen tarpeen tullen? Baroda tunsi, että oli tunnustettava häviönsä.
Sutšarita oli suunnilleen samanikäinen kuin Monorama, ja Harimohinin mielestä hän oli Monoraman näköinenkin. Luonteeltaankin he olivat yhdenlaiset, rauhalliset, mutta lujat. Toisinaan, nähdessään Sutšaritan selkäpuolelta, Harimohini tunsi sydämensä sylkähtävän.
Eräänä iltana, kun Harimohini istui yksin pimeässä, hiljaa itkien, ja Sutšarita tuli hänen luokseen, Harimohini puristi sisarentyttärensä poveansa vasten ja kuiskasi sulkien silmänsä: »Hän on tullut takaisin, hän on tullut takaisin minun povelleni! Hän ei tahtonut lähteä, mutta minä lähetin hänet pois. Voinko milloinkaan eläessäni saada siitä riittävää rangaistusta? Mutta kenties olenkin kärsinyt jo riittävästi, joten hän tulee nyt takaisin luokseni! Tässä hän on, entinen hymy kasvoissaan. Ah, pieni maammoni, aarteeni, jalokiveni!» Sitten hän alkoi silitellä Sutšaritan kasvoja ja suudella häntä, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiansa.
Sutšarita alkoi hänkin nyyhkyttää ja virkkoi tukehtuvalla äänellä: »Täti, minä en saanut kauan nauttia äidin rakkautta, mutta nyt on menettämäni äiti tullut takaisin. Kuinka usein olenkaan huutanut avukseni äitiäni, kun minulla ei ollut voimia kääntyä Jumalan puoleen surussani, kun koko sieluni tuntui turtuvan. Nyt on äitini kuullut huutoni ja tullut minun luokseni!»
Harimohini sanoi: »Älä puhu niin, lapseni, älä puhu niin. Kun kuulen sinun niin sanovan, olen niin onnellinen, että minua peloittaa! Hyvä Jumala, älä riistä minulta tätä! Minä olen yrittänyt vapautua kaikesta kiintymyksestä, tehdä sydämeni kivikovaksi, mutta en ole kyennyt — niin heikko olen. Armahdat minua, älä minua jälleen lyö vihassasi! Oi Radharani, rakkaani, lähde pois minun luotani ja jätä minut! Älä kiinny minuun! Oi elämäni jumala, oi Krišna, oi Gopal, millaista onnettomuutta minua varten jälleen valmistelettekaan!»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi milloinkaan lähettää minua pois luotasi, sanoitpa mitä tahansa; minä en jätä sinua, en milloinkaan, tahdon olla aina sinun luonasi». Hän painui tätinsä povea vasten ja lepäsi siinä kuin lapsi.
Muutaman päivän kuluessa oli Sutšaritan ja hänen tätinsä välille kehittynyt niin syvä sukulaisuuden tunne, ettei aika mitenkään kelvannut sen mittaajaksi. Tuo tuntui lisäävän Baroda-rouvan ärtymystä. »Katsohan tuota tyttöä!» huudahti hän. »Ikäänkuin hän ei olisi milloinkaan saanut osakseen meidän taholtamme minkäänlaista huolenpitoa tai rakkautta! Tekisipä mieleni tietää, missä hänen tätinsä on ollut kaikki nämä vuodet! Me näemme kaiken vaivan kasvattaessamme hänet pienestä pitäen, ja nyt ei kuulu muuta kuin: täti, täti! Enkö olekin aina sanonut miehelleni, että tuo Sutšarita, jota he kaikki ylistelevät pilviin saakka, näyttää sellaiselta kuin voi ei hänen suussaan sulaisi, — mutta eipä ole lämpöä hänen sydämessäänkään. Kaikki, mitä olemme hänen hyväkseen tehneet, on kuin hukkaan heitetty.»
Baroda tiesi varsin hyvin, ettei Pareš Babu osoittaisi myötätuntoa sellaisille mietteille, vaan että hän, Baroda, menettäisi hänen kunnioituksensakin, jos ilmaisisi Harimohiniin kohdistuvaa harmiansa. Siitä hän suuttui entistä enemmän ja sai hänet — ajattelipa mies mitä tahansa — yrittämään todistaa, että kaikki ymmärtäväiset ihmiset olivat hänen kannallaan. Hän alkoi keskustella Harimohinin asiasta kaikkien Brahma Samadžin jäsenten, merkittävien ja merkityksettömien kanssa voittaakseen heidät puolelleen. Hän valitteli lakkaamatta, kuinka vahingollista oli, että lapsilla oli aina nähtävänhän tuo taikauskoinen, huono-onninen, epäjumaliansa palveleva nainen.
Baroda-rouvan tukahdutettu ärtymys ei ilmennyt ainoastaan kodin ulkopuolella, vaan aiheutti vielä, että Harimohini tunsi olonsa ylen ikäväksi. Se korkeaan kastiin kuuluva palvelija, jonka asiana oli hakea Harimohinille keittovettä, sai tehtäväkseen jotakin aivan muuta juuri silloin, kun hänen palvelustaan tarvittiin. Jos asiasta jotakin mainittiin, niin Baroda sanoi: »Mikä nyt on hätänä? Onhan Ramdin käytettävissä?» Samalla Baroda varsin hyvin tiesi, ettei Harimohini voinut käyttää vettä, jota hänelle ojensi alhaiseen kastiin kuuluva Ramdin. Jos joku hänelle asiasta huomautti, hän virkkoi vain: »Jos hän kerran kuuluu niin ylhäiseen kastiin, miksi hän tuleekaan brahmokotiin asumaan? Me emme voi täällä noudattaa noita typeriä erotuksia, ja minä en missään tapauksessa siihen suostu.»
Sellaisissa tapauksissa hänen velvollisuudentuntonsa ilmeni kerrassaan kiivaana. Hän sanoi: »Brahma Samadž muuttuu kerrassaan hölläksi, mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin — ja siitä syystä se tekee sosiaalisen kehityksen hyväksi paljoa vähemmän kuin ennen.» Baroda selitti puolestaan kieltäytyvänsä suosimasta sellaista velttoutta vähimmässäkään määrässä, niin kauan kuin hänessä oli voiman hivenkin jäljellä! Jos hänet ymmärrettiin väärin, niin asia ei ollut autettavissa; jos hänen omat sukulaisensa olivat häntä vastaan, niin hän oli valmis sen kärsimään! Ja loppujen lopuksi hän ei unohtanut palauttaa kuulijoittensa mieliin sitäkään, että kaikki maailman pyhimykset, jotka olivat saaneet aikaan jotakin suurta, olivat joutuneet kärsimään vastustusta ja solvausta.
Mutta minkäänlainen olojen vaikeus ei näyttänyt tehoavan Harimohiniin, — näytti pikemmin siltä, että hän riemuitsi voidessaan siten kruunata kaikki katumusharjoituksensa. Hänen itse valitsemansa askeettisen elämän vaivat tuntuivat sointuvan siihen alinomaiseen tuskaan, joka raivosi hänen mielessään. Hän näytti palvovan murhetta lausuen sen tervetulleeksi ja omaksuen sen voidakseen saavuttaa siitä todellisen moraalisen voiton.
Havaitessaan, että veden hankinta hänen keitoksiaan varten aiheutti perheessä häiriötä, hän lakkasi kerrassaan keittämästä ja eli pelkistä hedelmistä ja maidosta, jotka ensin laski jumalansa eteen uhrilahjaksi. Sutšarita oli siitä kovin pahoillaan. Hänen tätinsä tahtoi häntä tyynnyttää ja sanoi: »Mutta sehän on minulle vain hyväksi. Se on välttämätöntä itsekuria, ja siitä koituu minulle iloa eikä surua.»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »jos lakkaan ottamasta vettä ja ravintoa alempaan kastiin kuuluvien henkilöiden kädestä, sallitko minun palvella itseäsi?»
»Sinun, rakkaani», vastasi Harimohini, »tulee menetellä niinkuin sinulle on opetettu — sinun ei pidä noudattaa toista tietä minun tähteni. Sinä olet minun lähelläni, minun sylissäni, ja siitä on minulle kyllin onnea. Pareš Babu on ollut sinulle kuin isä, kuin guru; sinun tulee kunnioittaa hänen opetustansa, ja Jumala on sinua siunaava.»
Harimohini itse sieti kaikki Baroda-rouvan hänelle aiheuttamat pienet ikävyydet niin luontevasti, ettei näyttänyt niitä havaitsevankaan. Kun Pareš Babu tuli aamuisin häntä tervehtimään ja kysyi: »Kuinka jakselette tänään; toivottavasti ei olonne täällä ole epämukavaa?» hän vastasi: »Ei, parhaat kiitokset; minä elelen sangen onnellisena.»
Mutta Sutšaritaa nuo ikävyydet alinomaa kiusasivat. Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka valittelevat. Erikoisesti hän varoi lausumasta mitään Barodaan kohdistuvaa moitetta Pareš Babun kuullen. Mutta vaikka hän kärsikin kaikki vaieten, ilman pienintäkään katkeruuden merkkiä, oli kuitenkin seurauksena, että hän kiintyi yhä enemmän tätiinsä ja vihdoin, Harimohinin vastalauseista huolimatta, alkoi vähitellen itse palvella tätiä.
Lopulta, nähdessään millaista huolta asiasta aiheutui Sutšaritalle, Harimohini päätti jälleen ryhtyä keittämään ruokaansa itse. Sutšarita sanoi: »Täti, minä menettelen aivan niinkuin haluat, mutta sinun pitää tosiaankin sallia minun tuovan sinulle vettä. Minä en hyväksy mitään kieltoa.»
»Kultaseni», virkkoi Harimohini, »sinä et saa loukkaantua, mutta vesi on tarjottava jumalalleni uhrilahjaksi».
»Täti!» pyysi Sutšarita. »Elääkö jumalasi oikeauskoisten joukossa, jotta hänen täytyy noudattaa kastin vaatimuksia? Voiko hänkin saastua?»
Lopulta Harimohinin täytyi tunnustaa itsensä Sutšaritan antaumuksen voittamaksi, ja niin hän suostui empimättä ottamaan vastaan sisarentyttärensä palvelukset. Sisartaan jäljitellen alkoi Satiškin pyrkiä nauttimaan tätinsä ruokaa, ja vihdoin asia kehittyi sille kannalle, että nuo kolme ihmistä muodostivat erikoisen pienen perhekunnan Pareš Babun talon eräässä nurkassa. Lolita oli ainoa molempia osia yhdistävä silta, sillä Baroda-rouva piti huolen siitä, etteivät hänen toiset tyttärensä lähestyneet Harimohinin olopaikkaa, — ja olisi estänyt Lolitaakin siitä, jos olisi uskaltanut.