KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.
»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä, että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme maahan.
Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi, sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa, ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'
Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei äidillenne etsitty varakasta sulhasta.
Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani, oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä, joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.
Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin, vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.
Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.
Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta, ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja oikeudenkäyntiin.
Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava, annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen, todellinen kauneuden perikuva, Kartik. Hänen piirteensä olivat kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä varoissa.
Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin, ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera, ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.
Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.
Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja. Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.' Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!
Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli pahoinpideltävänä.
Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua jalkojani koskettaen.
'No Monu!' huudahdin minä. 'Mitä kuuluu?'
Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?
Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois, koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?
Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat jättäneet!
Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa, koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä; hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.
Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!' Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii, rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka pitkälle hän vielä menee.
Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on kerrassaan mahdotonta.'
Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'
Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään', rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin phalgun-kuun keskivaiheilla, minä lähden silloin.'
Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti — hyvästi!'
Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva umpeen milloinkaan tässä elämässä.
Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.
Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.
Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos, jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien nautintoon?
Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni. Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän, 'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'
Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää. 'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'
Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä: 'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne tahansa.'
Guru vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi muuttuu runsaudeksi.'
Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!
Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-dada, olen päättänyt luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'
'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa, ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?
Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä apelleni kuului.
Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-dada, minä olen luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'
Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton, sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'
Se seikka, että Nil-dada poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin häntä jäämään sanoen: 'Dada, älä ole minulle vihainen. Minulla on hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi, kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?' huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni viimeinen todellinen ystävä jätti minut.
Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.' Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani. Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat: 'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi järjestettävän?'
Siihen minä vastasin: 'Se eläke, jonka olette minulle määränneet, riittää minulle aivan hyvin.' Mutta he eivät olleet ymmärtävinään: 'Mitä tarkoitat?' kysyivät he. 'Eihän ole ollut puhettakaan mistään eläkkeestä.'
Niin tapahtui, että lähdin mieheni kodista, tasan neljäneljättä vuotta häitteni jälkeen, ottaen jumalani mukaani. Etsiessäni Nil-dadaa sain kuulla hänen jo muuttaneen Brindabaniin.
Minä liityin erääseen pyhiinvaeltajajoukkoon, joka oli matkalla Benaresiin, mutta en saanut syntieni tähden lepoa sielläkään. Rukoilin jumalaani joka päivä, sanoin: 'Oi jumalani, tee itsesi minulle yhtä todelliseksi kuin olivat lapseni ja mieheni!' Mutta hän ei kuunnellut minun rukoustani. Sydämeni ei ole vieläkään saanut lohdutusta, ja koko sieluni ja ruumiini kylpee kyynelissä. Jumalani, kuinka julma ja kova onkaan ihmisen elämä!
Minä en ollut ollut isäni kodissa kertaakaan sen jälkeen, kun olin joutunut mieheni kotiin kahdeksan vuoden iällä. Olin parhaani mukaan pyrkinyt äitisi häihin, mutta en ollut päässyt. Sitten sain kuulla sinun syntyneen, ja sitten tuli tieto äitisi kuolemasta, mutta Jumala ei ole antanut minulle ennen tilaisuutta ottaa syliini teitä, lapseni, jotka olette menettäneet oman äitinne.
Havaittuani, että pitkien vaellusretkienikin jälkeen mieleni oli yhä täynnä kiintymystä ja janosi itselleen jotakin rakkauden esinettä, aloin tiedustella teidän oloanne ja elämäänne koskevia seikkoja. Sain kuulla, että isänne oli luopunut oikeauskoisuudesta, mutta mitäpä minä siitä välitin? Eikö äitinne ollut minun oma sisareni?
Vihdoin sain tietää, missä asutte ja tulin tänne Benaresista erään ystäväni keralla. Olen kuullut, ettei Pareš Babu kunnioita meidän jumaliamme, mutta teidän tarvitsee ainoastaan nähdä hänen kasvonsa tietääksenne, että jumalat kunnioittavat häntä. Ollakseen Jumalalle otollinen ihmisen tulee osata muutakin kuin antaa uhrilahjoja — minä tiedän sen varsin hyvin — ja minun täytyy saada selville, kuinka Pareš Babu on voinut voittaa hänet puolelleen aivan täydellisesti.
Olipa miten tahansa, lapsukaiseni, minun aikani vetäytyä pois maailmasta ei ole vielä tullut, En ole valmis elämään ihan yksinäni. Kun Hänen armollinen tahtonsa on oleva sellainen, olen voiva niin tehdä, mutta toistaiseksi en voi sietää sitä ajatusta, että minun pitäisi elää loitolla teistä, vastalöytämistäni lapsistani.»