SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata ajassa hieman taaksepäin.
Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan. Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan, tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä kestän?»
Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä — millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut, ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.
Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi Babun kanssa!»
Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.
»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»
»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»
Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati. Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»
»Mutta olisihan hän voinut tulla sitä ennen», jatkoi Lolita.
»Hän ei ole ollut kotona pitkiin aikoihin», virkkoi Satiš.
Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »Didi, rakas, etkö luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»
»Mutta mehän emme tunne häntä», huomautti Sutšarita.
»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha ystävä?»
Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy isältä, kultaseni.»
Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse. »Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella asiaa jo aikoja sitten.»
Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti, jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»
»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni? Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»
Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä häneen katsahtamattakin.
Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa. Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen rakastuneen.
Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse, joten Lolita ei voinut häntä nähdä.
»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot siellä ovensuussa?»
Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet kerrassaan hylännyt!»
Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»
Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset, jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa. Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»
Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»
»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne, jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan odottanut tällaista tuomiota teiltä, didi! Te itse pakenitte pois ja syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»
Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa didiksi siten tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus, joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.
Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun virvokkeista.
Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä tänään. Tule, mennään yläkertaan.»
Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.
»No, Binu, mikä on asiana?» kysyi Anandamoji.
»Mitä tahdot minulle sanoa?»
»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji arveli Pareš Babun tyttäristä.
»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»
»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota auringonlaskua», sanoi Binoi.
Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse, mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis, sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.
»Tytöt ovat erittäin viehättävät», tunnusti Anandamoji.
Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.
Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos
Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»
Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa, äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»
»Mutta voiko se käydä päinsä?» mietti Anandamoji.
»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on
Sutšaritaan kiintynyt.»
Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli
Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta.
Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko
Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»
»Kysymyksenä on pikemmin se», virkkoi Binoi, »sallitaanko Goran liittyä brahmoperheeseen. Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?»
»Ei mitään, sen voit uskoa», vastasi Anandamoji.
»Eikö tosiaankaan?» huudahti Binoi.
»Ei ollenkaan, Binu», vakuutti Anandamoji. »Miksi olisikaan?
Avioliitto on toisiinsa liittyvien sydänten asia — jos niin käy, mitä
merkitsevätkään luetut loitsut? Riittää, jos pyhä toimitus tapahtuu
Jumalan nimeen.»
Binoi tunsi suuren taakan vierähtävän mielestään ja lausui innostuneena: »Äiti, mieleni on täynnä ihmetystä, kun kuulen sinun noin puhuvan. Mistä oletkaan saanut niin vapaan mielen?»
»Mistä? Goraltapa tietenkin!» vastasi Anandamoji nauraen.
»Mutta Gorahan sanoo ihan vastakkaista», väitti Binoi.
»Mitäpä siitä, mitä hän sanoo?» virkkoi Anandamoji. »Kaikki se, mitä olen oppinut, johtuu kuitenkin Gorasta — kuinka tosi on ihminen itse ja kuinka vääriä ne asiat, joita koskevat kiistat erottavat ihmisiä toisistaan. Mikä onkaan loppujen lopuksi brahmon ja oikeauskoisen hindulaisen välinen erotus, poikaseni? Ihmisten sydämissä ei ole minkäänlaista kastijakoa — siellä Jumala johdattaa ihmiset toistensa luo ja siellä Hän itse tulee heidän luoksensa. Voiko käydä päinsä pitää hänet loitolla ja jättää yhdistämisen velvollisuus ihmisten uskomusten ja ulkonaisten muotojen asiaksi?»
»Sinun sanasi ovat minulle hunajaa, äiti», lausui Binoi kumartuen kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa. »Sinun seurassasi viettämäni päivä on ollut tosiaankin hedelmääkantava!»