KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Mohim ja koko se osa perhekuntaa, johon hän kuului, oli alkanut pitää Sasin ja Binoin avioliittoa päätettynä asiana. Sasi oli käynyt häveliääksi eikä enää tullut Binoin läheisyyteen. Sasin äitiä Lakšmia Binoi tuskin milloinkaan näki.
Lakšmi-rouva ei suinkaan ollut arka, mutta hänen luonnonlaatunsa oli tavattomasti salaperäisyyteen taipuva ja hänen huoneensa ovi oli enimmäkseen suljettu. Kaikki, mitä hän omisti, oli lukkojen takana, hänen aviopuolisoaan lukuunottamatta, ja viimeksimainittukaan ei nauttinut vaimonsa ankaran hallituksen alaisena sellaista vapautta kuin olisi halunnut, — hänen tuttavapiirinsä ja liikkumiskehänsä olivat molemmat sangen rajoitetut. Lakšmi piti tarkoin silmällä pientä maailmaansa, ja olipa yhtä vaikea ulkopuolella olevan päästä sisään kuin sisäpuolella olevan päästä ulos! Jopa siinä määrin, ettei Gorakaan ollut tervetullut vieras siinä osassa taloa, jota vallitsi Lakšmi.
Lakšmi-rouvan valtapiirissä ei sattunut milloinkaan lakiasäätävän, tuomitsevan ja toimeenpanevan vallan välisiä sisäisiä ristiriitoja, sillä hän pani toimeen itse säätämänsä lait ja esiintyi samalla kertaa alimpana ja ylimpänä oikeusistuimena. Ulkonaisessa toiminnassaan Mohim ilmeni lujatahtoisena miehenä, mutta hänen tahtonsa ei päässyt vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan Lakšmin tuomiovallan alueella, ei kaikkein mitättömimmissäkään seikoissa.
Lakšmi oli piilossa pysyen arvostellut Binoita ja oli varustanut nuorten liittoa koskevan suunnitelman hyväksymisensä sinetillä. Mohim, joka oli tuntenut Binoin poika-ajoilta, oli tottunut pitämään häntä pelkkänä Goran ystävänä. Hänen vaimonsa oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotansa siihen mahdollisuuteen, että Binoi kelpaisi sulhaseksi, ja oli erikoisesti tehostanut sitä Binoin ominaisuutta, ettei hän milloinkaan tulisi vaatimaan myötäjäisiä!
Vaikka Binoi nyt asuikin talossa, Mohim havaitsi murheekseen olevan melkein mahdotonta keskustella hänen kanssaan sanaakaan suunnitellusta avioliitosta, koska Goran onnettomuus kovin masensi hänen mieltänsä.
Mutta kun sitten saapui sunnuntai, niin talon valtiatar, epätoivoon saatettuna, otti asian omiin käsiinsä, ryntäsi Mohimin luo hänen nauttiessaan parhaillaan sunnuntailepoansa ja ajoi hänet menemään mällirasioineen päivineen Binoin luo, joka oli parhaillaan lukemassa Anandamojille jotakin Bankim-tšandran vastikään perustamasta aikakauslehdestä Bangadarašnista.
Mohim tarjosi Binoille purtavaa ja alkoi pitää opettavaista saarnaa, aiheena Goran auttamaton mielettömyys. Laskiessaan sitten, kuinka monta päivää Goran oli vielä vietettävä vankeudessa, hän aivan luonnollisesti — ja sattumalta — huomautti, että aghran-kuusta oli jo ehtinyt kulua melkein puolet, ja niin hän tunsi voivansa käydä asiaan.
»Kuulehan, Binoi», virkkoi hän. »Sinun ajatuksesi, ettei aghran-kuun aikana käy häitä viettäminen, on pelkkää joutavaa. Kuten jo sanoin, jos liitätte kotiallakkanne kaikkiin yleisiin sääntöihimme ja kieltoihimme, niin meidän maassamme käy avioliiton solmiminen kerrassaan mahdottomaksi!»
Huomatessaan, kuinka ikäväksi Binoi tunsi olonsa, Anandamoji tuli hänen avukseen ja sanoi: »Binoi on tuntenut Sasin ihan pienestä pikkaraisesta eikä voi ajatella menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Senvuoksi hän puhui siitä, ettei aghran-kuu ole sovelias.»
»Minkätähden hän ei sanonut sitä heti peittelemättä?» kysyi Mohim.
»Oman mielensäkin ymmärtäminen vaatii hieman aikaa», vastasi Anandamoji. »Mutta kuulehan, Mohim, miksi olet »niin peloissasi? Ei varmaankaan ole puutetta sulhasista. Gora tuntee koko joukon naimaiässä olevia nuoria miehiä — palattuaan kotiin hän epäilemättä voi solmia soveliaan liiton.»
»Hmh!» murahti Mohim suuta murtaen. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: »Ellet sinä olisi puuttunut puheeseen, äiti, Binoi ei olisi milloinkaan esittänyt vastaväitettä.»
Hämmentynyt Binoi aikoi väittää vastaan, mutta Anandamoji ennätti ennen häntä. »Etpä pahoin erehdy, Mohim», sanoi hän. »Minä en ole voinut mitenkään kehoittaa Binoita tässä asiassa, Binoi on vielä nuori ja olisi kenties suostunut hetkellisen virikkeen ajamana, mutta siitä ei olisi missään tapauksessa koitunut hyvää.»
Niin Anandamoji suojasi Binoita Mohimin hyökkäykseltä suuntaamalla hänen koko kiukkunsa itseensä ja saaden Binoin ihan häpeemään heikkouttansa. Mutta Mohim ei odottanut, kunnes Binoi korjaisi asiaa ilmaisemalla itse haluttomuutensa. »Äitipuoli ei kykene milloinkaan tuntemaan niinkuin oma äiti», kuului hänen ääneen lausumaton arvostelunsa, kun hän loukkaantuneena poistui huoneesta.
Anandamoji tiesi aivan hyvin, että Mohim voi empimättä esittää tuollaisen syytöksen. Hän tiesi, että yhteiskunnan oikeussäännöt taipuivat lukemaan kaiken perheessä sattuvan ikävyyden äitipuolen viaksi, mutta hän ei ollut milloinkaan tottunut järjestämään käyttäytymistään sen mukaan, mitä ihmiset voivat hänestä ajatella. Sinä päivänä, jona hän oli ottanut Goran syliinsä, hän oli irroittanut itsensä kaikista perinnäisistä tavoista ja tottumuksista ja oli lähtenyt kulkemaan latua, jolla hän alinomaa joutui yhteiskunnallisen arvostelun alaiseksi.
Hänen alinomaisen itsesoimauksensa, joka johtui siitä, että hän oli tukahduttanut salaa hellimänsä totuuden, teki toisten purevat huomautukset tehottomiksi. Kun ihmiset syyttivät häntä kristityksi, hän sulki Goran syliinsä ja sanoi: »Jumala tietää, ettei ole mikään syytös, jos minua nimitetään kristityksi!» Niin hän oli vähitellen oppinut olemaan välittämättä sosiaalisen piirinsä sanelmista ja noudattamaan omaa luontoansa. Ja niin ollen ei mikään Mohimin syytös, ääneen lausuttu enempää kuin salainenkaan, voinut järkähdyttää häntä siitä, mitä hän piti oikeana.
»Kuulehan, Binu», virkkoi Anandamoji äkkiä, »sinä et ole ollut Pareš
Babun talossa pitkiin aikoihin, ethän?»
»Tuskinpa siitä on kovinkaan pitkä aika, kun siellä kävin», vastasi
Binoi.
»Et varmaankaan ole siellä ollut sen jälkeen, kun palasit aluksessa?» virkki Anandamoji.
Siitä ei tosiaankaan ollut kulunut pitkä aika, mutta Binoi tiesi sitä ennen käyneensä Pareš Babun talossa niin usein, että Anandamoji oli tuskin milloinkaan häntä nähnyt. Tältä näkökannalta oli varmaa, että hänen poissaolonsa oli ollut varsin pitkä — hänelle itselleen!
Hän alkoi nyhtää lankaa dhutinsa päärmeestä, mutta ei virkkanut mitään.
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan vieraita saapuneen. Binoi nousi nopeasti, jottei olisi tiellä, ja heidän pohtiessaan, keitä tulijat saattoivat olla, Sutšarita ja Lolita astuivat huoneeseen, ja niinmuodoin ei voinut ajatellakaan peräytymistä. Binoi seisoi siinä ääneti ja tuntien olonsa tukalaksi.
Tytöt tervehtivät Anandamojia kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa. Lolita ei ollut erikoisesti Binoita huomaavinaan, mutta Sutšarita tervehti häntä ja kääntyi sitten Anandamojin puoleen esitellen: »Me tulemme Pareš Babun luota.»
Anandamoji tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi: »Teidän ei tarvitse esittäytyä, rakkaani. En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen, mutta minusta tuntuu, kuin kuuluisitte omaan perheeseeni.» Aivan pian he tunsivat olevansa kuin kotonaan.
Sutšarita yritti vetää keskusteluun Binoita, joka istui ääneti taampana, huomauttamalla: »Te ette ole pitkiin aikoihin käynyt meillä.»
Binoi katsahti Lolitaan vastatessaan: »Syynä on ollut, etten ole tahtonut menettää tervetulleisuuttani esiintymällä liian vaateliaasti.»
»Enpä usko teidän ajattelevan, että kiintymys edellyttää vaateliaisuutta», virkkoi Sutšarita hymyillen.
»Kuinka lienee», nauroi Anandamoji. »On aivan uskomatonta, kuinka hän komentaa minua päivän pitkän — en saa hetkenkään lepoa hänen päähänpistoiltansa!» Anandamoji katsahti lempeästi Binoihin.
»Jumala käyttää minua vain välineenä koetellessaan sitä kärsivällisyyttä, jolla hän on sinut varustanut», vastasi Binoi.
Tuon kuullessaan Sutšarita nyhjäsi viekkaasti Lolitaa ja sanoi: »Kuulitko, Lolita? Onko meitäkin koeteltu ja havaittu, että me moninaisissa puutumme.»
Huomatessaan, ettei Lolita tuosta huomautuksesta välittänyt, Anandamoji nauroi ja sanoi: »Tällä kertaa Binu koettelee omaa kärsivällisyyttänsä. Ette voine arvata, mitä te hänelle merkitsette. Iltaisin hän ei voi puhua mistään muusta, ja Pareš Babun pelkkä nimi saa hänet intoutumaan.» Niin puhuessaan Anandamoji silmäili Lolitaa, joka tosin koki näyttää luontevalta, mutta ei kuitenkaan voinut olla ankarasti punastumatta.
»Ette arvaakaan, kuinka monen henkilön kanssa hän on kiistellyt Pareš Babua puolustaen!» jatkoi Anandamoji. »Kaikki hänen oikeaoppiset ystävänsä väittävät hänen olevan brahmon, ja ovatpa muutamat yrittäneet tehdä hänestä hylkiötäkin. Älähän ole milläsikään, Binu poikaseni, ei siinä ole mitään hävettävää. — Mitä aioitte sanoa, pieni maammoseni?»
Lolita oli kohottanut katseensa, mutta laski sen jälleen alas, ja Sutšarita vastasi hänen puolestaan: »Binoi Babu on ollut kyllin hyvä antaakseen meille ystävyytensä — se ei johdu ainoastaan meidän ansiostamme, vaan hänen omasta hyvästä sydämestään.»
»Siinä asiassa en voi olla samaa mieltä», hymyili Anandamoji. »Olen tuntenut Binoin aina siitä asti, kun hän oli pieni poika, ja koko tänä aikana hän ei ole solminut ystävyysliittoa kenenkään muun kuin minun Gorani kanssa. Hän ei tule toimeen edes omaan luokkaansa kuuluvien ihmisten joukossa. Mutta teihin tutustuttuaan hän on joutunut kerrassaan saavuttamattomiin! Olin valmis kiistelemään kanssanne sen asian vuoksi, mutta nyt huomaan joutuneeni samaan tilaan — te olette liian vastustamattomia, rakkaani!» Tuon sanottuaan Anandamoji hyväili kumpaakin tyttöä koskettaen heidän leukaansa ja sitten suudellen omia sormiansa.
Binoin asema alkoi käydä niin vaikeaksi, että Sutšarita sääli häntä ja sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, isä tuli kerallamme ja juttelee nyt alakerrassa Krišnadajal Babun kanssa.»
Tuo soi Binoille tilaisuuden paeta ja jättää naiset yksikseen. Anandamoji kertoi sitten tytöille Goran ja Binoin välillä vallitsevasta erinomaisesta ystävyydestä ja havaitsi helposti, millaista mielenkiintoa hänen kertomuksensa kuuntelijoissa herätti.
Anandamojilla itsellään ei ollut maailmassa ketään rakkaampaa kuin nuo kaksi, joille hän oli suonut äidinrakkautensa täyden ihailun aina heidän varhaisesta lapsuudestaan saakka. Hän oli tosiaankin muovannut heidät omin käsin, niinkuin tyttöset muovaavat itselleen Šivan kuvia palvontansa esineiksi, ja he olivat omaksuneet hänen koko kiintymyksensä.
Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan heidät aivan uuteen valaistukseen.
Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää, mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi olla vihainen sahibille. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi. Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava. Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen mielelläni uudelleen.»
Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys. Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen, kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!
Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa, ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.
Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.
»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä vaikeuksia niin helposti?»