YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Kamilan iällä eivät epäilys, pelko ja murhe saa mitään pysyväistä asuinsijaa ihmisen sydämestä. Aika ei enää käynyt hänelle pitkäksi, eikä hänellä ollut ollenkaan halua hautoa mielessään Rameshin käyttäytymistä koskevia ajatuksia.
Syysauringon paiste näytti tienoon vaihtelevine näköaloinensa, joita kaikkia kultainen virta kehysteli. Kamilaa ilahdutti pienen talouden emäntänä oleminen, ja jokainen päivä oli kuin uusi sivu korutonta runoelmaa.
Hän kävi joka aamu uusin innoin päivän työhön. Umesh ei enää myöhästynyt laivasta ja palasi aina muonanhankintaretkiltänsä täysin korein, jonka sisällys joka kerta herätti pienessä seurueessa ihmetystä.
"Hyväinen aika, katsokaahan näitä kurpitsoja! Mistä ihmeestä oletkaan saanut papuja? Katsokaa, setä, hän on tuonut punajuurikkaita! Enpä olisi uskonut, että sellaisia voi löytää näiltä sisämaan seuduilta." Sellaisia huudahduksia kuultiin joka aamu Umeshin korin vaiheilla.
Ainoastaan Rameshin läsnäollessa sekaantui puheisiin soraääni, sillä hän epäili aina kysymyksessä olevan näpistelyn. Kamila huudahti silloin: "Mutta minähän annoin itse hänelle rahat!" Ramesh vastasi: "Siitä koituu hänelle sitä parempi tilaisuus: hän voi varastaa sekä rahat että kaalikset!" Sitten hän kutsui Umeshin ja vaati häntä tekemään tiliä menoistansa.
Pojan mainitsemat summat eivät tietenkään pitäneet koskaan paikkaansa. Jos teki laskelman hänen tiedonantojensa nojalla, niin hänen kuluttamansa summa oli aina hänen käytettäväkseen jätettyä summaa suurempi, mutta se ei huolestuttanut Umeshia ollenkaan. Hän arveli itse: "Jos olisin hyvä laskija, niin en suinkaan olisi tässä, vaan toimisin tilanhoitajana, eikö totta, isoisä?" Silloin puuttui asiaan Tshakrabartti: "Siirtäkää jutun käsittely aamiaisen jälkeen, Ramesh Babu; silloin voitte arvostella sitä oikein. Tällä hetkellä minun täytyy asettua pojan puolelle. Umesh, poikaseni, tavaran hankkimisen taito ei suinkaan ole helppo, eikä ole olemassa paljon sellaisia, jotka sen osaavat. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Minä osaan pitää arvossa kykyä, missä sen tavannenkin, Ramesh Babu. Nyt ei ole papujen aika, ja luulenpa, ettei moni poika olisi kyennyt niitä teille hankkimaan varhain aamulla vieraalla paikkakunnalla. Helppo on henkilöä epäillä, mutta vain yksi tuhannesta osaa hyvin hankkia itsellensä tavaraa."
Ramesh: "Tuo ei ole oikein, setä; teidän ei pitäisi häntä puolustaa."
Tshakrabartti: "Hänellä ei ole paljon kykyjä, ja jos annamme tuon kyvyn kuihtua rohkaisun puutteeseen, niin joudumme sitä pahoittelemaan jo ennenkuin laivasta lähdemme. Kuulehan, Umesh, minä tarvitsen huomenna muutamia nim-lehtiä — mitä korkeammalta puusta, sitä parempi. Minä tarvitsen sentapaista, poikaseni. Ihmiset nimittävät minua lääkäriksi — mutta hitto sen nyt vieköön, minähän vain tuhlaan aikani! Muista pestä vihannekset hyvin, Umesh!"
Mitä enemmän Ramesh epäili ja sätti Umeshia, sitä lujemmin viimeksimainittu kiintyi Kamilaan. Tshakrabarttin yhtyessä liittoon Kamilan puolue muodostui Rameshista riippumattomaksi. Rameshin täytyi epäilyksinensä pysytellä loitolla Tshakrabarttin, Umeshin ja Kamilan työskennellessä ja leikkiessä yksissä, keskinäinen myötätunto liiton siteenä. Tshakrabarttin lämmin kiintymys Kamilaan oli jossakin määrin tarttunut Rameshiinkin, joka ei kumminkaan voinut mennä niin pitkälle, että olisi liittynyt hänen seurueeseensa. Hän oli kuin syvässä uiva lastialus, joka ei voi laskea rantaan, vaan pakostakin ankkuroituu keskelle virtaa katsellakseen kaukaa laituria, johon pienet venheet vaivatta liukuvat yli matalikon.
Kuun kehä oli melkein täysi. Eräänä aamuna herätessään matkustajat huomasivat taivaan olevan synkässä pilvessä. Tuuli pyörähti toiseen ilmansuuntaan. Sadekuurot ja päivänpaiste vuorottelivat. Mitään muuta alusta ei keskivirralla ollut. Rannempana näkyi pari venhettä, mutta niiden liikkeet ilmaisivat miehistön hätäytyneisyyttä. Naiset, jotka tulivat rantaan ruukkujansa täyttämään, eivät siellä kauan viipyneet, ja toisinaan näytti siltä, kuin olisi virta värissyt rannasta toiseen.
Laiva kulki tavallista kulkuansa, eikä Kamilakaan sallinut elementtien häiritä keittiöaskareitansa.
"On mahdollista, ettei tänä iltana käy keittäminen", huomautti Tshakrabartti taivaalle tähyttyänsä. "Senvuoksi on parasta, että valmistatte illallisen jo nyt. Jos asetatte kedzhrin kiehumaan, niin minä sekoitan leipätaikinan."
Oli jo myöhä, kun he kaikki olivat päässeet aamiaiselta. Tuulenpuuskat kävivät vähitellen yhä rajummiksi, ja virran aallot vyöryivät vaahtopäinä. Aurinko katosi jo aikaisin sankkaan pilveen, eikä kukaan huomannut sen mailleenmenoa. Ankkuri laskettiin varhain.
Tuli yö, ja kuu kurkisti silloin tällöin pilvien repeämistä mielettömästi hymyillen. Tuuli yltyi rajumyrskyksi, ja satoi kaatamalla.
Kamila oli kerran ennen ollut mukana haaksirikossa, ja valtava myrsky tietenkin peloitti häntä. "Tässä ei ole mitään pelättävää, Kamila", virkkoi Ramesh rauhoittaen, "höyrylaivassa me olemme hyvässä turvassa. Mene nukkumaan äläkä huoli mitään. Minä olen viereisessä hytissä enkä mene vielä aivan pian makuulle."
Pian sen jälkeen saapui Kamilan hytin ovelle Tshakrabartti. "Älkää pelätkö, lapsukaiseni; yrittäköönpä tämä kirottu myrsky vain teihin koskea!" Mutta miten kirottu myrsky olikin, joka tapauksessa se Kamilaan vaikutti. Hän syöksyi ovelle ja huusi rukoillen: "Tulkaa luokseni istumaan, setä, olkaa hyvä!"
Tshakrabartti epäröi. "Teidän molempien olisi aika mennä levolle. On parempi, kun — —" Samassa hän astui hyttiin ja huomasi heti, ettei siellä ollut Rameshia. "Missä onkaan Ramesh Babu?" huudahti hän ihmeissään. "Ei suinkaan hän ole lähtenyt vihanneksia varastamaan tällaisena rajuna yönä!"
"Hei, tekö siellä, setä? Minä olen täällä viereisessä hytissä."
Tshakrabartti kurkisti ovesta ja näki Rameshin vuoteessa lukemassa jotakin kirjaa lampun valossa.
"Rakas puolisonne pelkää täällä yksinään", huomautti hän. "On parasta, että heitätte kirjanne pois, kun ette kumminkaan voi sillä myrskyä karkoittaa! Tulkaahan tänne!"
Vastustamaton vaisto teki Kamilalle mahdottomaksi hillitä itseänsä. "Ei, ei, setä!" huudahti hän tukehtuvin äänin, tarttuen Tshakrabarttin käteen. Myrskyn ulvoessa hänen sanansa eivät kantautuneet Rameshin korviin, mutta Tshakrabartti ne kuuli ja kääntyi säikähtyneenä katsomaan.
Ramesh laski kirjan kädestänsä ja tuli sisään. "Miten on laita, setä
Tshakrabartti?" kysyi hän. "Kamila ja te näytätte — —"
"Ei, ei!" keskeytti hänet Kamila häneen katsahtamatta. "Minä olen vain pyytänyt setää tulemaan hetkiseksi luokseni juttelemaan." Hän ei tietänyt itsekään, mitä nuo "ei"-huudot tarkoittivat, mutta sanojen pohjalla oli tämä ajatus: "Jos luulet minun tarvitsevan jotakin henkilöä pelkoani haihduttamaan, niin erehdyt; niin ei ole laita! Jos luulet minun kaipaavan seuraa, niin luulet väärin; minä en kaipaa ketään!"
"On jo myöhä, setä", jatkoi hän, "on parasta, että menette levolle. Ehkäpä katsotte, kuinka on Umeshin laita. Pelkään hänen säikkyvän myrskyä."
"Minä en säiky mitään, maammoseni", kuului ääni ulkoa pimeästä. Umesh nähtävästi istui vilusta väristen emäntänsä ovella.
Tuntien liikutusta sellaisen kiintymyksen johdosta Kamila riensi ulos. "Umesh, kuulehan, sinä kastut sateessa läpimäräksi! Pidä kiirettä, sinä paha poika, ja laittaudu makuulle sedän hyttiin."
Umesh tallusti kuuliaisena pois setä Tshakrabarttin seurassa. Vaikka Kamila olikin lausunut sanansa lämpimästi, painosti Umeshia sentään jossakin määrin se tosiasia, että hän oli nimittänyt häntä pahaksi pojaksi.
"Juttelenko kanssasi, kunnes nukut?" kysyi Ramesh Kamilalta.
"Ei, kiitos. Minua kovin unettaa."
Ramesh tiesi varsin hyvin Kamilan ajatusten juoksun, mutta ei yrittänyt väittää mitään vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän havaitsi loukatun ylpeyden ilmeen ja pujahti omaan hyttiinsä.
Kamila oli liian kiihtynyt päästäkseen uneen, mutta pakottautui pysymään makuulla. Aallot vyöryivät nyt valtavina myrskyn kiihtyessä. Laivamiehet liikkuivat vilkkaasti, ja aika ajoin kilisi sähkölennätin kuljettaen jotakin kapteenin komennusta konehuoneeseen. Ankkuri yksin ei riittänyt puolustamaan alusta myrskyltä: koneet olivat hitaassa käynnissä.
Kamila heitti peitteen pois ja lähti kannelle. Sade oli hetkiseksi tauonnut, mutta tuuli ulvoi kuin piesty elukka kääntyessään suunnasta toiseen.
Yö oli pimeä; täysikuu valaisi vain himmeästi vellovaa taivasta, missä pilvet kiitivät myrskyn edellä kuin hävityksen henget. Rannat olivat häipyneet näkymättömiin, virran pinta oli tuskin havaittavissa, taivas ja maa, läheisyys ja kaukaisuus, näkyvä ja näkymätön, kaikki kietoutui sekasortoiseksi pyörteeksi, joka näytti hahmoutuvan kuoleman ruhtinaan tarumaiseksi mustaksi puhveliksi, innoittavaksi kummitukseksi, joka raivostuen heittää sarviansa.
Kamila ei tietänyt, mitä lajia oli se tunne, joka liikkui hänen povessansa, kun hän silmäili pilvien riehuvaa laumaa ja öistä sekamelskaa. Se saattoi olla pelkoa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla iloakin.
Elementtien riehunnassa oli kesytöntä voimaa, kahleetonta vapautta, joka helähdytti jotakin uinuvaa kieltä hänen sielussansa. Luonnon kapinoiva raivokkuus lumosi hänet. Ketä vastaan luonto kapinoi? Ulvova myrsky ei kuulunut vastaavan Kamilan kysymykseen. Sen vastaus oli käsittämätön, samoinkuin myrsky hänen omassa povessansa. Epäilemättä oli tämä kapina, joka järisytti maan uumenia ja jota säesteli myrskyn valitushuuto, yritys ratkoa ja heittää pois jokin näkymätön ja käsin koskematon petoksen, valheen ja pimeyden verkko.
Tiettömän avaruuden äärimmiltä rajoilta tullen rajumyrsky huusi alinomaista kieltoansa "Ei, ei!" yön pimeyteen. Mistä se kieltäytyikään? Sitä oli mahdoton varmasti sanoa, mutta se kaikui ponnekkaana, ehdottomana: "Ei, ei, ei milloinkaan; ei, ei, ei!"