III
Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan, tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.
Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi [kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.
Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.
Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi, ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi. Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta. Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri. Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä itseänsä, swadeši-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa, sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi. Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet ollenkaan sointuneet yhteen.
Swadeši-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni: »Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»
»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin haluat.»
»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan…»
»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista juhlaroviota rakentamaan?»
»Aiotko estää minua toteuttamasta päätöstäni?»
»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään kiihotukseen.»
»Sellainen kiihoitus antaa meille tarmoa rakentamiseen.»
»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa, ellette sytytä sitä tuleen.»
Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»
Mieheni ei virkkanut mitään.
Minä kiivailin hänelle, ja hän lähti murheellisena pois.
Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme, sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on sinuun kiintynyt?»
Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä:
»Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»
Miss Gilby jäi.
Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta. Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen. Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen, vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa swadeši-innostuksen vuoksi.
Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan. Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.
Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta, mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle, mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä punastuin hänen puolestansa.
Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta swadešia eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta Bande Matäram-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan. [Bande Mataram: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja Bande Mataram kansalliseksi tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]
»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen kirouksen alaiseksi.»