VII
Oli loma-aika, ja monet kylämme ja lähiseutujen pojat olivat palanneet kotiin kouluistaan ja yliopistoistaan. He liittyivät intomielin Sandipin seurueeseen, ja muutamat kaikkein kiihkeimmät jättivät lukunsa ihan sikseen. Useat heistä olivat olleet täkäläisen kouluni vapaaoppilaina, ja muutamat saivat minulta avustusta Kalkuttassa harjoittamiansa opintoja varten. He saapuivat miehissä luokseni ja vaativat minua kieltämään vierailta tavaroilta pääsyn Suksarin markkinoille.
Minä sanoin heille, etten voinut sitä tehdä.
He kävivät ivallisiksi. »Mitä, teidän ylhäisyytenne, häviättekö siinä liikaa?»
Minä en välittänyt heidän loukkaavasta puheensävystänsä ja olin juuri aikeissa vastata, ettei asiasta koituisi häviötä minulle, vaan köyhille kauppiaille ja heidän ostajapiirillensä, kun saapuvilla oleva opettajani puuttui keskusteluun.
»Niin, hänelle siitä häviötä koituu eikä teille — se on varsin selvää», sanoi hän.
»Mutta isänmaan vuoksi…»
»Isänmaa ei merkitse maan kamaraa, vaan maankamaralla astelevia ihmisiä», keskeytti opettajani. »Oletteko luoneet silmäystäkään heidän kohtaloihinsa? Mutta nyt te tahdotte heille sanella, millaista suolaa heidän on syötävä ja millaisia vaatteita käytettävä. Miksi he alistuisivatkaan sellaiseen pakkovaltaan ja miksi me siihen suostuisimmekaan?»
»Me olemme itsekin ryhtyneet käyttämään intialaista suolaa ja sokeria, ja vaatteemme ovat intialaisesta kankaasta.»
»Te voitte tehdä mitä tahdotte purkaaksenne kiihtymystänne ja tyydyttääksenne yltiöpäisyytenne vaatimuksia. Köyhät eivät tahdo ollenkaan teitä estää, mutta te tahdotte välttämättä saada heidät alistumaan määräyksiinne. Nykyisissä oloissa heidän on joka hetki epätoivoisesti taisteltava pelkästä olemassaolostansa; te ette voi aavistaakaan, mitä pari ropoa heille merkitsee — niin vähän yhteistä on teillä ja heillä. Te olette viettäneet koko elämänne paremmassa osastossa ja tulette nyt äkkiä vaatimaan heitä vihanne välikappaleiksi. Minä nimitän sitä raukkamaisuudeksi.»
He olivat kaikki opettajani entisiä oppilaita, joten eivät uskaltaneet käyttäytyä epäkohteliaasti, vaikka vapisivatkin kiukkuansa. He kääntyivät minun puoleeni: »Tahtooko siis teidän ylhäisyytenne olla ainoa, joka asettaa esteitä isänmaan edistykselle?»
»Kuka olen minä, että sellaista uskaltaisin? Enkö uhraisi mieluummin henkeäni sen auttamiseksi?»
Joukon johtaja kysyi minulta ivallisesti hymyillen: »Onko lupa kysyä, mitä oikeastaan olette tehnyt sitä auttaaksenne?»
»Minä olen ostanut Intian tehtaiden lankaa ja pitänyt sitä kaupan Suksarin myymälöissä; olenpa toimittanut melkoisia määriä lähiseuduillekin myytäväksi.»
»Mutta me olemme käyneet teidän ylhäisyytenne myymälöissä», huudahti sama ylioppilas, »ja olemme huomanneet, ettei tuota lankaa osta kukaan.»
»Se ei ole minun enempää kuin myymäläinikään syy. Se vain osoittaa, ettei koko maa ole liittynyt teidän vannomaanne valaan.»
»Se osoittaa enemmänkin», puuttui opettajani puheeseen. »Se osoittaa, että te olette vannoutuneet vain toisia kiusaamaan. Te tarvitsette kauppiaita, jotka eivät ole tehneet teidän pyhää lupaustanne, tuota lankaa ostamaan, tarvitsette kutojia, jotka eivät ole vannoneet valaanne, sitä kutomaan, ja ostajiksi tarvitsette henkilöitä, jotka hekään eivät tunnusta teidän oppianne. Entä menetelmänne? Te pidätte suurta melua siten pakottaen zamindarit taipumaan. Ja mikä on tuloksena: teille kaikki kunnia, heille kaikki vahinko!»
»Onko lupa vielä kysyä, mitä uhrauksia te olette tehnyt?» tiedusteli eräs luonnontieteiden ylioppilas.
»Tahdotteko sen tietää?» huudahti opettajani. »Nikhilin itsensä on pakko ostaa nuo intialaiset langat; hänen on täytynyt perustaa kutomakoulu, jotta sitä on opittu kutomaan, ja hänen tähänastisten loistavien liiketulostensa nojalla voi päätellä, että hänen puuvillakankaansa on kangaspuista päästyään suunnilleen kultakudelman hintaista. Niin ollen sitä voitaneen käyttää vain hänen oleskeluhuoneensa uutimina, vaikka se siihenkin tarkoitukseen oikeastaan on liian läpinäkyvää. Kunhan olette ehtineet kyllästyä pyhään lupaukseenne, nauratte varmaan kaikkein äänekkäimmin niiden aikaansaamaa taiteellista vaikutusta. Ja taidokasta kudosta osaavat varmaan ulkomaalaiset parhaiten arvostella.»
Minä tunnen opettajani aina lapsuudestani saakka, mutta milloinkaan en ole nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Ei ollut vaikea huomata, että harmi oli hiljalleen kerääntynyt hänen mieleensä jo melkoisen ajan kuluessa, koska hän rakastaa minua ylenmäärin, ja että hänen tavanomainen itsehillintänsä vihdoinkin uhkasi pettää.
»Te olette meitä vanhemmat», virkkoi eräs lääketieteen ylioppilas.’ »Meidän ei sovi ryhtyä teidän kanssanne kiistelemään. Mutta sanokaahan meille lopullisesti: oletteko päättänyt karkoittaa vieraat tuotteet myymälöistänne?»
»Minä en sitä tee», vastasin minä, »koska ne eivät ole minun.»
»Koska siitä koituisi teille vahinkoa», virkkoi ensimmäinen puhuja hymyillen.
»Koska se, jonka on häviö, kykenee asiaa parhaiten arvostelemaan», vastasi opettajani.
Vieraani poistuivat huutaen Bande Mataram.