VII
Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää luonnon tarmon tuhlausta!
Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat »minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus — hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan siveltäneensä ja värilautaseensa.
Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan asiasta.»
Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä! Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin, äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.
Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt, etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni. Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään — ja saavutan onnenautuuden!
Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä masennu. Eikö niin, kuningattareni?»
Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain heikon myönnön.
»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen taskustani paperia ja lyijykynän.
Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.» Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!
Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein. otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän oli oikeassa!
Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen, pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista, kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun, — Bande Mataram!
Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.
Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli meidän puolellamme.
Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.
Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli- ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole olemassa.
»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita. Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»
Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat, tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.
Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.
»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä toimitsijaltamme.
»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»
»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»
Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit, joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa, sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli uponnut keskelle virtaa.
Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.
»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä ivallisesti.
Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen», sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän kerran anteeksi, en enää milloinkaan…» Samassa hän heittäytyi maahan jalkojeni eteen.
Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa käytettäväksemme riittäviä varoja.
Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä, »mutta me tarvitsemme rahaa.»
»Rahaa? Kuinka paljon?»
»Ei kovin paljoa, mutta välttämättä, tavalla tai toisella!»
»Mutta kuinka paljon?»
»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»
Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?
»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»
»Te saatte sitä», sanoi hän.
Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi:
»Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää,
milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin:
»Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»
Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi:
»Mutta miten saan häneltä rahoja?»
»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»
»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.
»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»
»Kuinka minun siis on meneteltävä?» kysyi hän jälleen.
»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten, millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten, jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. Bande Mataram! Siinä taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa Bande Mataram, kuningattareni!»
»Bande Mataram!»