XIII
Suksar, joka sijaitsee meidän maillamme, on seudun suurimpia kauppakeskuksia. Toisella puolen järveä ovat myymälät auki kaiken päivää, toisella puolella pidetään joka viikko markkinat. Sadeaikana, jolloin järvi on joen yhteydessä ja venheet pääsevät kulkemaan läpi, tuodaan sinne myytäväksi suuret määrät puuvillalankaa ja villakankaita tulevaa talvea varten.
Innostuksemme ollessa korkeimmillaan Sandip selitti, että kaikki vieraat tavarat, samoinkuin vieras vaikutus yleensäkin, oli poistettava alueiltamme.
»Luonnollisesti», vastasin minä taistovalmiina.
»Minä olen puhunut asiasta Nikhilille», virkkoi Sandip. »Hän sanoo, että saamme pitää suukopua minkä haluamme, mutta hän ei tule käyttämään pakkoa.»
»Minä otan asiasta selkoa», vastasin minä ylpeässä voimantunnossani. Minä tiesin hyvin, kuinka hellästi mieheni minua rakasti. Jos olisin ollut järjissäni, olisin mieluummin antanut repiä itseni kappaleiksi sen sijaan, että sellaisena hetkenä vetosin valtaani. Mutta Sandipin piti saada täysin tuntea minussa asuvan jumaluuden voima.
Sandip oli selittänyt minulle vastustamattomaan tapaansa, kuinka kosmillinen tarmo ilmenee kullekin yksilölle jonkin erikoisen valintataipumuksen muodossa. Vaišnava-filosofia, sanoi hän, puhuu ilon šaktista, joka asuu luomakunnan sydämessä vetäen aina puoleensa ikuista rakkautta. Ihmiset ikävöivät lakkaamatta saada tuon šaktin esille oman olemuksensa salatuista syvyyksistä, ja ne meistä, joille se onnistuu, ymmärtävät heti kirkkaasti sen musiikin, joka soi meille pimeyden keskeltä. Hän puhkesi laulamaan:
»Minun huiluni, joka helisi laulujansa, on vaiti nyt, kun seison edessäsi ja näen kasvosi. Minun huutoni etsi sinua kaikkien taivaitten alta niin kauan kuin olit minulta kätketty, mutta nyt heijastuu kaipaukseni hymynä minun rakastettuni kasvoista.»
Kuunnellessani hänen vertauskuvallisia esityksiänsä minä olin unohtanut, että olin vain Bimala enkä mikään muu. Minä tunsin olevani šakti, kosmillisen ilon ilmestymä. Mikään ei voinut minua kahlita, mikään ei ollut minulle mahdotonta; kaikki, mihin kosketin, heräsi uuteen elämään. Maailma ympärilläni oli minun uusi luomukseni, sillä katso: ennen sydämeni vastaushuutoa ei syksyn taivas ollut niin täynnä kultaa kuin nyt! Ja tuon sankarin, tuon uskollisen isänmaan palvelijan, tuon hartaan palvojani, tuon leimuavan älyn, palavan tarmon, hehkuvan hengen — hänet minä loin joka hetki uudestaan.
Enkö ole nähnyt, kuinka läsnäoloni alinomaa valaa häneen uutta elämää?
Äskettäin Sandip pyysi minua päästämään puheilleni Amuljan, erään nuorukaisen, hänen innokkaan kannattajansa. Minä näin pojan silmissä liekehtivän uuden tulen ja tiesin hänenkin vaistonneen minun šaÄti-tehtävääni, tiesin luovan voimani alkaneen vaikuttaa hänen veressään. »Millainen tenhotar te olettekaan!» huudahti Sandip seuraavana päivänä. »Amulja ei ole enää poikanen, hänen elämänsä soihtu palaa täydessä lieskassa. Kuinka voisikaan teidän tulenne piillä kotinne katon alla? Aikaisemmin tai myöhemmin täytyy kaikkien saada kokea sen sytyttävää voimaa, ja kun kaikki lamput palavat, millaista verratonta devali-karnevaalia [Jumalien juhla, jota vietetään öisin ilotulituksin] maamme silloin viettääkään!»
Oman loistoni häikäisemänä minä päätin suoda tuon lahjan hartaalle palvojalleni. Minä olin itseluuloisen varma siitä, ettei mikään voinut minua estää toteuttamasta vakaita aikomuksiani. Palattuani keskustelun jälkeen huoneeseeni minä päästin hiukseni valloilleen ja sidoin ne jälleen. Miss Gilby oli minulle neuvonut, kuinka ne voi kammata niskasta korkealle ja kiertää kokoon päälaelle. Miestäni tämä hiuslaite erikoisesti miellytti. »Mikä vahinko», sanoi hän kerran, »että kaitselmus on ilmaissut minulle, vähäpätöiselle miehelle, eikä runoilija Kalidasalle, naisen niskan kaikki ihmeet. Runoilija kenties olisi sitä verrannut kukanvarteen, mutta minulle se on tulisoihtu, joka kannattaa hiustesi tummaa liekkiä.» Samassa hän… Mutta miksi, miksi tuota kaikkea muistelenkaan?
Minä lähetin kutsumaan miestäni. Muinoin minä osasin keksiä satoja aiheita, kaikenlaisia, saadakseni hänet tulemaan luokseni. Nyt, kun kaikki on aikoja sitten mennyttä, en enää ole niin kekseliäs.
Nikhilin kertomus