II
Sannjasi tien vieressä.
Kuinka pieni ja rajoitettu onkaan tämä maa, jota näköranta alinomaa vartioi ja ahdistaa! Puut, rakennukset ja olioiden sekasorto kiusaavat katsettani. Valkeus on häkin tavoin sulkenut pimeän ikuisuuden ulkopuolellensa, ja hetket hypähtelevät ja huutelevat sen ristikon takana kuin vangitut linnut. Mutta minkätähden nuo ihmiset kiiruhtavat eteenpäin suurta melua pitäen? Näyttää siltä, kuin he aina pelkäisivät jonkin pääsevän heiltä karkuun — jonkin, mitä he eivät milloinkaan saavuta.
Ihmisjoukko kulkee ohi. Kylänvanhin ja kaksi naista tulevat.
Ensimmäinen nainen
Siunatkoon! Te saatte ihmisen ihan nauramaan.
Toinen nainen
Kuka onkaan sanonut, että olette vanha?
Kylänvanhin
On olemassa houkkioita, jotka arvostelevat ihmisiä heidän ulkonäkönsä nojalla.
Ensimmäinen nainen
Ikävä juttu! Me olemme katselleet ulkomuotoanne lapsuudestamme saakka.
Se on pysynyt koko ajan ihan ennallansa.
Kylänvanhin
Kuin aamuaurinko.
Ensimmäinen nainen
Oikein; niinkuin aamuaurinko hohtelevine kaljuineen.
Kylänvanhin
Teidän makunne on ylen kriitillinen, hyvät naiset. Te havaitsette epäolennaisia seikkoja.
Toinen nainen
Lakkaa lavertelemasta, Ananga! Meidän täytyy rientää kotiin; mieheni on muuten vihoissaan.
Ensimmäinen nainen
Hyvästi, jalo herra! Ei mielestämme haittaa, vaikka arvostelettekin meitä ulkopuolemme nojalla.
Kylänvanhin
Koska sisäpuolella ei ole mitään mainitsemisen arvoista.
Menevät.
Kolme kylänmiestä tulee.
Ensimmäinen kylänmies
Uskaltaa solvata minua! Se heittiö! Mutta vielä hän sitä katuukin.
Toinen
Hänelle tulee antaa kelpo läksytys.
Ensimmäinen
Läksytys, joka riittää hänen elämänsä ajaksi.
Kolmas
Niin, veikko, pysy lujana aikomuksessasi! Älä vääjää vähääkään!
Toinen
Hän on paisunut ylen kopeaksi.
Ensimmäinen
Paisunut siinä määrin, että kohta puhkeaa.
Kolmas
Kun muurahaisille siivet kasvaa, niin niiden loppu ei ole kaukana.
Toinen
Mutta oletko jo laatinut suunnitelman?
Ensimmäinen
Satoja suunnitelmia. Minä jaoitan hänen talonsa maan tasalle, — Hänen tulee ajaa kaupungin läpi aasin selässä, posket valkoisen ja mustan kirjavina. Minä teen hänen olonsa niin tukalaksi, että —
Poistuvat.
Kaksi ylioppilasta tulee.
Ensimmäinen ylioppilas
Minä uskon varmaan, että professori Madhab suoriutui voittajana väittelystä.
Toinen
Ei, voitolle pääsi professori Džanardan.
Ensimmäinen
Professori Madhab pysyi viimeiseen asti väitteessään. Hän sanoi, että hieno johtuu karkeasta.
Toinen
Mutta professori Džanardan todisti iskevästi, että hieno on karkean alkujuuri.
Ensimmäinen
Mahdotonta!
Toinen
Päivänselvää.
Ensimmäinen
Siemenet syntyvät puusta.
Toinen
Puu syntyy siemenestä.
Ensimmäinen
Kumpi on oikeassa, sannjasi? Kumpi on alkuperäinen, hieno vaiko karkea?
Sannjasi
Ei kumpikaan.
Toinen
Ei kumpikaan. Se kuulostaa tosiaankin vakuuttavalta.
Sannjasi
Alkuperä on loppu, ja loppu on alkuperä. Siinä on kehä. — Hienon ja karkean erottaminen johtuu tietämättömyydestämme.
Ensimmäinen
Tuo kuulostaa erittäin mutkattomalta — ja luulenpa, että opettajani tarkoitti juuri sitä.
Toinen
Se soveltuu epäilemättä paremmin minun opettajani lausumiin.
Poistuvat.
Sannjasi
Nuo lintuset nokkivat sanoja ja ovat onnelliset löytäessään jonkin kiemurtelevan mielettömyyden, joka kelpaa suun täytteeksi.
Kaksi kukkastyttöä tulee laulaen.
Laulu
Hetket verkkaan vierivät.
Kukkaset, valossa kukkineet
Lakastuvat ja nukkuvat varjoon.
Minä aioin solmia seppeleen
Aamun viileässä armaalleni.
Mutta aamu kuluu,
Kukat ovat keräämättä,
Ja rakkaani on poissa.
Eräs kulkija
Minkätähden niin haikealla mielellä, rakkaani? Kun seppele ehtii valmiiksi, löytyy varmaan kaulakin sitä varten.
Ensimmäinen tyttö
Ja nuora kaulaa varten.
Toinen tyttö
Oletpa sinä julkea! Minkätähden pyrit niin likelle?
Kulkija
Mitä joutavia riitelet, tyttöseni? Pysyttelenhän niin kaukana sinusta, että norsu voisi astua välitsemme.
Toinen tyttö
Aivan varmaan. Olenko minä tosiaankin pellonpelättimen näköinen? Enhän olisi sinua syönyt, vaikka olisit tullut.
Poistuvat nauraen.
Vanha kerjäläinen tulee.
Kerjäläinen
Armahtakaa minua, hyvät herrat! Jumala teitä palkitsee. Antakaa minulle pivollinen yltäkylläisyydestänne!
Eräs sotilas tulee.
Sotilas
Korjaudu pois! Etkö näe, että ministerin poika on tulossa?
Menevät.
Sannjasi
On keskipäivä. Aurinko käy ankaraksi. Taivas on kuin kumottu tulinen kuparikattila. Maa henkäilee kuumia huokauksiansa, ja tuuli kiidättelee hiekkaa pyörteinä. Millaisia kuvia olenkaan nähnyt ihmisistä! Voinko milloinkaan vaipua niin pikkumaiseksi kuin nuo olennot ja muuttua heidän kaltaisekseen? En; minä olen vapaa. Minulla ei ole tuota estettä, tuota maailmaa ympärilläni. Minä elän täydellisessä autiudessa.
Vasanti-tyttö ja eräs nainen tulevat.
Nainen
Kuulehan, tyttö, etkö olekin Raghun tytär? Sinun tulisi pysytellä poissa tältä tieltä. Etkö tiedä, että se johtaa temppeliin?
Vasanti
Minä kuljen piennarta, rouva.
Nainen
Minusta tuntui siltä, kuin vaatteeni helma olisi koskettanut sinua. Minä olen viemässä uhria jumalattarelle — toivottavasti se ei ole saastunut.
Vasanti
Minä vakuutan teille, ettei vaatteenne koskettanut minua. (Nainen menee.) Minä olen Vasanti, Raghun tytär. Saanko tulla luoksesi, taatto?
Sannjasi
Miksipä et, lapsukaiseni!
Vasanti
Ihmiset sanovat minua saastaiseksi
Sannjasi
Saastaisia he ovat itse — kaikki. He piehtaroivat olemassaolon pölyssä. Puhdas on yksin se, joka on pessyt maailman pois mielestänsä. Mutta mitä oletkaan tehnyt, tyttäreni?
Vasanti
Isävainajani oli uhmannut heidän lakejansa ja jumaliansa. Hän ei tahtonut suorittaa heidän palvontamenojansa.
Sannjasi
Minkätähden pysyttelet niin kaukana minusta?
Vasanti
Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi
Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää)
Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.
Sannjasi
Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. — Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti
Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi
Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset.
Vasanti
Eikö sinulla ole äitiä?
Sannjasi
Ei.
Vasanti
Eikö isääkään?
Sannjasi
Ei.
Vasanti
Eikö yhtään ystävääkään?
Sannjasi
Ei.
Vasanti
Niinpä jään minä luoksesi. — Ethän minua jätä?
Sannjasi
Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.
Vasanti
Minä en ymmärrä sinua, taatto. Sanohan, eikö minulla ole suojaa koko maailmassa?
Sannjasi
Suojaa? Etkö tiedä, että tämä maailma on pohjaton kuilu? Tyhjyyden nielusta tuleva luotujen parvi etsii suojaa ja häviää jälleen olemattomuuden ammottavaan kitaan. Valheen haamut sinun ympärilläsi kaupittelevat harhakuviansa, ja heidän myymänsä ravinto on pelkkää varjoa. He vain pettelevät sinun nälkääsi eivätkä sitä tyydytä. Tule pois sieltä, lapseni, tule!
Vasanti
Mutta kuulehan, taatto, ihmiset näyttävät kovin onnellisilta tässä maailmassa. Emmekö voi katsella heitä tien vierestä?
Sannjasi
Ah, heillä ei ole oikeata oivallusta. He eivät näe, että tämä maailma on ikuista kuolemaa. — Se kuolee joka hetki kuolematta kumminkaan koskaan lopullisesti. — Ja me, tämän maailman olennot, käytämme hyväksemme kuolemaa, jotta voisimme elää.
Vasanti
Sinä säikytät minua, taatto.
Eräs kulkija tulee.
Kulkija
Voinko saada täällä läheisyydessä suojaa?
Sannjasi
Suojaa, poikaseni, ei ole missään muualla kuin oman olemuksesi syvyyksissä. — Etsi sitä sieltä! Turvaudu siihen, jos etsit pelastusta!
Kulkija
Mutta minä olen väsynyt ja kaipaan kattoa pääni päälle.
Vasanti
Minun majani ei ole kaukana. Tahdotko lähteä kanssani?
Kulkija
Kuka oletkaan?
Vasanti
Tuleeko sinun välttämättä tietää nimeni? Minä olen Raghun tytär.
Kulkija
Jumala sinua siunatkoon, lapseni! Mutta minun täytyy lähteä eteenpäin.
Menee.
Tulee miehiä, jotka kantavat jotakin vuoteessa makaavaa henkilöä.
Ensimmäinen kantaja
Hän nukkuu yhä.
Toinen kantaja
Onpa se lurjus painava.
Eräs kulkija (joka ei kuulu heidän joukkoonsa)
Kuka teillä on siinä kannettavananne?
Kolmas kantaja
Bindé, kutoja. Hän nukkui sikeästi kuin kuollut, ja me lähdimme kuljettamaan häntä pois.
Toinen kantaja
Mutta olenpa uupunut, veikkoset. Ravistellaan häntä, jotta hän herää.
Bindé (herää)
Hohhoi —
Kolmas kantaja
Mikä ääni tuo oli?
Bindé
Kuulkaahan! Keitä olette? Minne minua viedään?
He laskevat vuoteen alas hartioiltaan.
Kolmas kantaja
Etkö voi olla hiljaa niinkuin kaikki säädylliset vainajat?
Toinen kantaja
Kas hävytöntä! Ei voi pitää suutansa kiinni kuoltuansakaan.
Kolmas kantaja
Soveliaampaa olisi, jos pysyttelisit hiljaa.
Bindé
Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille pettymys, hyvät herrat, mutta te olette erehtyneet. — Minä en ollut kuollut, vaan nukuin sikeästi.
Toinen kantaja
Minä ihailen tuon miehen hävyttömyyttä. Kuolee ja ryhtyy vielä väittelemään.
Kolmas kantaja
Hän ei kumminkaan tunnusta totuutta. Mennään, jotta saadaan kuolinmenot päätetyiksi.
Bindé
Minä vannon partasi kautta, veljeni, että olen yhtä elävä kuin yksikään teistä.
He vievät hänet pois nauraen.
Sannjasi
Tyttö on nukahtanut, pienoinen pää käsivarren varassa. Luulenpa olevan parasta, että jätän hänet ja lähden pois. Mutta enkö ole pelkuri, jos karkaan, — karkaan tuon pienen olennon luota? Nämä ovat luonnon lukinverkkoja, jotka saattavat käydä vaarallisiksi hyttysille, mutta ei minunlaiselleni sannjasille.
Vasanti (säpsähtää hereille)
Oletko jättänyt minut, mestari? — Oletko lähtenyt pois?
Sannjasi
Minkätähden lähtisinkään pois sinun luotasi? Mitäpä pelkäisinkään?
Pelkäisinkö varjoa?
Vasanti
Kuuletko melua tieltä?
Sannjasi
Minun sielussani vallitsee hiljaisuus.
Tulee nuori nainen ja hänen jäljessään miehiä.
Nainen
Menkää! Jättäkää minut! Älkää puhuko minulle rakkaudesta!
Ensimmäinen mies
Mitä syntiä siis olenkaan tehnyt?
Nainen
Teillä miehillä on kivikova sydän.
Ensimmäinen mies
Mitä sanotkaan? Jos sydämemme olisivat kiveä, kuinka olisivatkaan lemmenjumalan nuolet voineet ne lävistää?
Eräs mies
Oivallista! Oikein sanottu!
Toinen mies
No, mitä vastaatkaan nyt, kultaseni?
Nainen
Mitä vastaan! Sinä luulet sanoneesi jotakin erinomaisen hienoa — eikö totta? Mutta se onkin pelkkää typeryyttä.
Ensimmäinen mies
Minä jätän asian teidän arvosteltavaksenne, hyvät herrat. Minä tahdoin vain sanoa, että jos meillä miehillä on kivikovat sydämet, kuinka —
Kolmas mies
Niin, niin, siihen ei ole mitään sanomista.
Ensimmäinen mies
Sallikaahan minun selittää asia. Hän sanoi, että meillä miehillä on kivikovat sydämet, eikö niin? No niin, minä vastasin siihen, että jos sydämemme todellakin ovat kiveä, niin kuinka voi lemmenjumalan nuoli ne lävistää? Ymmärrättekö?
Toinen mies
Kuulehan, veikko, minä olen myyskennellyt kaupungissa siirappia jo neljäkolmatta vuotta — luuletko, etten ymmärrä luritustasi?
Poistuvat.
Sannjasi
Mitä teetkään, lapseni?
Vasanti
Minä katselen leveätä kämmentäsi, taatto. Minun käteni on pieni lintu, joka on löytänyt siitä pesänsä. Sinun kätesi on suuri, niinkuin suuri maa, joka kannattaa kaikkea. Nuo viivat ovat virtoja, ja nuo ovat kukkuloita.
Painaa poskensa sitä vastaan.
Sannjasi
Sinun kosketuksesi on pehmeä, tyttäreni, niin pehmeä kuin unen kosketus. Minusta tuntuu kuin siinä piilisi jotakin siitä suuresta pimeydestä, joka koskettaa sieluamme ikuisuuden taikasauvoin. — Mutta sinä, lapsukaiseni, olet päivänvalossa karkeleva perho. Sinulla on lintusi, kukkasi ja niittysi — mitä voitkaan löytää minusta, jonka keskus sijaitsee Suuressa Ainoassa ja jonka kehäviiva ei ole missään?
Vasanti
Minä en kaipaa mitään muuta. Sinun rakkautesi riittää minulle.
Sannjasi
Tyttö kuvittelee sydämensä typeryydessä, että minä häntä rakastan. Se ajatus tekee hänet onnelliseksi. Kuvitelkoon! Ihmiset kasvavat harhaluulojen keskellä, ja harhaluuloja he tarvitsevat lohdutuksekseen.
Vasanti
Kuulehan, taatto, tuo kiipijäkasvi, joka ryömii yli nurmen etsien puuta, jonka ympärille voisi kiertyä, on minun kiipijäni. Minä olen sitä hoitanut ja kastellut aina siitä ajasta, jolloin se ojensi ilmoille ainoastaan kaksi pientä lehteä, kuin itkevän pienokaisen huulet. Minä olen tuo köynnös — sekin on kasvanut tien vieressä ja voi helposti joutua tallatuksi. Näetkö nuo kauniit pienet kukkaset, vaaleansiniset valkoisine sydänpilkkuineen — nuo valkeat pilkut ovat niiden unelmia. Salli minun kevyesti koskettaa otsaasi näillä kukkasilla. Minulle ovat kaikki kauniit oliot näkymättömien ja tuntemattomien asioiden avaimia.
Sannjasi
Ei, ei, kauneus on pelkkää haavetta. Sille, joka tietää, ovat maan tomu ja kukka yhtä.
— Mutta mikä kaipaus virtaakaan vereeni ja luo silmieni eteen harson, jossa väikkyvät kaikki sateenkaaren värit? Kutooko itse luonto uniansa vaiheelleni hämärtäen aistejani? (Hän repii yht'äkkiä köynnöksen ja nousee.) Ei enempää, sillä tämä on kuolemaa. Mitä leikkiä leikitkään kanssani, tyttönen? Minä olen sannjasi, olen katkaissut kaikki siteeni, olen vapaa. — Ei, ei, älä itke! Minä en voi sietää kyyneliäsi. — Mutta missä piilikään sydämessäni tämä käärme, joka kihisten kohotti päätään piilostansa? Ei, ne eivät ole kuolleet — ne elävät, vaikka eivät saa ravintoa. Nuo kirotut olennot kalistelevat luurankojansa ja tanssivat sydämessäni, kun heidän valtiaansa, suuri noita, soittaa taikahuiluansa. — Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto — enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. — Mene sinne, mistä tulit — sinä tuntemattoman sanansaattaja!
Vasanti
Älä jätä minua, taatto — minulla ei ole ketään muuta kuin sinä.
Sannjasi
Minun täytyy lähteä. Minä luulin tietäneeni — mutta enpä tiedäkään. Mutta minun täytyy tietää. Minä lähden luotasi saadakseni tietää kuka olet.
Vasanti
Jos sinä jätät minut, taatto, niin minä kuolen.
Sannjasi
Päästä käteni! Älä koske minuun! Minun täytyy olla vapaa. —
Juoksee pois.