XIV
Sudaršana ja Surangama ikkunan luona.
Sudaršana
Täytyykö minun siis lähteä ruhtinaiden kokoukseen? Eikö ole mitään muuta keinoa isäni hengen pelastamiseksi?
Surangama
Kantšin kuningas on niin sanonut.
Sudaršana
Ovatko nuo sanat kuninkaan arvoiset? Kuulitko sen häneltä itseltään?
Surangama
En, hänen sanansaattajansa Suvarna toi sen tiedon.
Sudaršana
Voi minua, onnetonta!
Surangama
Hän veti esiin muutamia kuihtuneita kukkasia ja sanoi: »Sano kuningattarellesi, että mitä enemmän nämä kevätjuhlan muistot kuivuvat ja kuihtuvat, sitä tuoreempina ja kukoistavampina ne sydämessäni kasvavat.»
Sudaršana
Riittää! Älä kerro enempää. Älä minua enää kiduta.
Surangama
Katsohan! Tuolla istuvat ruhtinaat suuressa kokouksessaan. Tuo, jolla ei ole mitään muuta korua kuin kukkaseppele kruunussaan, on Kantšin kuningas. Ja se, joka hänen takanaan seisoen pitelee varjostinta hänen päänsä päällä, on Suvarna.
Sudaršana
Hänkö on Suvarna? Tiedätkö sen aivan varmasti?
Surangama
Tiedän, minä tunnen hänet hyvin.
Sudaršana
Onko mahdollista, että näin tuon miehen taanoin? Ei, ei — minä näin jotakin, missä valo ja pimeys, tuulenhenki ja tuoksu olivat sekaantuneet, valautuneet ja sulautuneet toisiinsa — ei, ei, se ei ole mahdollista; se ei ole hän.
Surangama
Mutta kaikki myöntävät, että hän näyttää erinomaisen kauniilta.
Sudaršana
Kuinka voikaan tuo kauneus minua tenhota? Ah, mitä teenkään, jotta silmäni puhdistuvat siitä saastutuksesta?
Surangama
Sinun tulee ne pestä siinä pohjattomassa pimeydessä.
Sudaršana
Mutta sanohan minulle, Surangama, minkätähden ihminen niin erehtyy.
Surangama
Erehdykset ovat vain oman tuhoutumisensa alkusoittoa.
Sanansaattaja (tulee)
Ruhtinatar, kuninkaat odottavat teitä salissa.
Poistuu.
Sudaršana
Tuo minulle harso, Surangama. (Surangama lähtee huoneesta.) Oi kuningas, minun ainoa kuninkaani! Sinä olet jättänyt minut yksin ja olet niin tehden menetellyt aivan oikein. Mutta etkö tahdo saada tietää sieluni syvintä totuutta? (Vetää tikarin povestansa.) Ruumiiseeni on tullut tahra — minä uhraan sen tänään permannon tomuun, kaikkien noiden ruhtinaiden edessä! Mutta kyennenkö sinulle milloinkaan sanomaan, etten tunne mitään uskottomuuden tahraa sydämeni salatuissa kammioissa? Se pimeä kammio, johon tulit minua kohtaamaan, on nyt kylmänä ja autiona povessani — mutta oi herrani, sen ovea ei ole avannut kukaan muu, siihen ei ole astunut kukaan muu kuin sinä, oi kuninkaani! Etkö tule enää milloinkaan sitä ovea avaamaan? Ellet, niin salli tulla kuoleman, sillä se on yhtä tumma kuin sinä ja sen kasvot ovat yhtä kauniit kuin sinun. Sinä se olet — sinä itse se olet, oi kuningas!