XIX
Tie. Sudaršana ja Surangama.
Sudaršana
Millainen huojennus, Surangama, millainen vapaus! Häviöni on tuottanut minulle vapauden. Oi kuinka jäykkä olikaan ylpeyteni! Mikään ei kyennyt sitä liikuttamaan eikä lieventämään. Himmentynyttä henkeäni ei voitu mitenkään saada tajuamaan sitä selvää totuutta, ettei kuninkaan pitänyt tulla luokseni, vaan minun piti lähteä hänen luoksensa. Minä makasin koko viime yön pölyisellä permannolla ikkunan luona — makasin siellä lohduttomia tunteja ja itkin! Etelätuulet puhalsivat ja huusivat ja valittivat koko yön niinkuin sydäntäni kalvava tuska, ja kaiken keskeltä kuului tavantakaa yölinnun vihlova ääni »Puhu, nainen!» ulkoisen myllerryksen kaikuna!… Se oli pimeän yön avutonta valitusta, Surangama!
Surangama
Viime yön painostava ja alakuloinen tuntu näytti kestävän ikuiset ajat — oi kuinka kaamea ja synkeä olikaan yö!
Sudaršana
Mutta voitko uskoa — minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut vinan lempeiden sointujen virtaavan kaiken tuon hurjan melun ja myllerryksen läpi! Voiko hän soittaa niin suloisia ja herkkiä säveliä, hän, joka on julma ja kammottava? Maailma tuntee ainoastaan kelvottomuuteni ja häpeäni — mutta yksin minun oma sydämeni kykeni kuulemaan nuo sävelet, jotka kutsuivat minua autiossa ja valittavassa yössä. Kuulitko sinäkin, Surangama, sen vinan? Vai oliko se pelkkää unennäköäni?
Surangama
Juuri sen vinan soittoa kuullakseni minä olen aina sinun luonasi. Tuota soivaa kutsua, jonka tiesin kerran tulevan poistamaan kaikkia esteitä rakkauden tieltä, minä olen kaiken aikaa odottanut jännittäen kuuloani.
Sudaršana
Vihdoin hän lähetti minut maantielle — minä en voinut vastustaa hänen tahtoansa. Kun hänet löydän, sanon hänelle ensimmäisiksi sanoikseni: »Minä olen tullut vapaaehtoisesti — minä en ole odottanut sinun tuloasi.» Minä sanon: »Sinun tähtesi minä olen kulkenut vaikeat ja väsyttävät tiet, ja katkera ja lakkaamaton on ollut itkuni koko ajan.» Se ylpeys minussa ainakin on oleva, kun hänet kohtaan.
Surangama
Mutta sekään ylpeys ei ole kestävä. Hän tuli ennen sinua — kukapa muu olisikaan sinut tielle lähettänyt?
Sudaršana
Ehkäpä niin. Loukatun ylpeydentunnon minussa vielä eläessä minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli iäksi minut jättänyt; mutta kun sitten sirotin arvokkuuteni ja ylpeyteni tuulten viedä ja lähdin tavallisille teille, niin minusta tuntui, että hänkin oli lähtenyt ulos. Minä olen ollut häntä löytämässä siitä hetkestä saakka, jolloin tulin tielle. Minä en pelkää enää mitään. Kaikki nämä kärsimykset, jotka olen kokenut hänen tähtensä, kaiken tämän katkeruus tuo hänet luokseni. Niin, hän on tullut — hän on tarttunut käteeni aivan samoin kuin pimeyden kammiossa, missä ruumiini hänen sitä koskettaessaan valtasi äkillinen väristys: nyt tunnen jälleen saman kosketuksen! Kuka sanoo, ettei hän ole täällä? — Etkö näe, Surangama, että hän on tullut, hiljaa ja salaa?… Kuka onkaan tuo tuolla? Katsohan, Surangama, tällä pimeällä tiellä on tähän öiseen aikaan kolmaskin kulkija.
Surangama
Minä näen, kuningattareni; hän on Kantšin kuningas.
Sudaršana
Kantšin kuningas!
Surangama
Älä pelkää, kuningattareni!
Sudaršana
Pelkää! Miksi pelkäisinkään? Pelon päivät ovat olleet ja iäksi menneet.
Kantši (tulee)
Kuningatar-maammo, minä näen teidät molemmat tällä tiellä! Minä kuljen samaa polkua kuin sinä. Älä pelkää minua, kuningatar!
Sudaršana
On hyvä, että me käymme yhdessä, Kantšin kuningas, vieretysten — on niinkuin olla pitääkin. Minä tulin sinun tiellesi lähtiessäni kotoani ja nyt minä kohtaan sinut jälleen paluumatkallani. Kukapa olisi voinut uneksiakaan, että tämä kohtauksemme oli niin hyväenteinen?
Kantši
Mutta eihän ole soveliasta, kuningatar-maammo, että kuljet tätä tietä jalkaisin. Sallitko että hankin sinulle vaunut?
Sudaršana
Ah, älä sano niin; minä en olisi milloinkaan enää onnellinen, ellen saisi kotiin palatessani polkea sen tien tomua, joka on vienyt minut pois kuninkaani luota. Minä pettäisin itseäni, jos nyt ajaisin vaunuissa.
Surangama
Sinäkin astelet nyt tomussa, kuningas; tällä tiellä ei ole milloinkaan liikkunut ketään vaunuin ja hevosin.
Sudaršana
Kuningattarena ollessani oli permantonani hopea ja kulta — nyt minun täytyy sovittaa syntymäni kova onni astelemalla tomussa ja paljaalla maan kamaralla. En olisi voinut aavistaakaan, että jokainen tämän päivän askel johtaa minut kuninkaani luo, maan ja tomun kuninkaan luo.
Surangama
Katsohan, kuningattareni, tuolla idässä näkyy aamun sarastus. Meidän ei tarvitse kävellä kauan. Minä näen jo kuninkaan palatsin kultaisten tornien huiput.
Taatto saapuu.
Taatto
Lapseni, päivä koittaa — vihdoinkin!
Sudaršana
Sinun siunauksesi on suonut onnea matkalleni, ja tässä minä olen vihdoinkin.
Taatto
Mutta näetkö, kuinka huono käytöstapa kuninkaallamme on? Hän ei ole lähettänyt vaunuja, ei soittokuntaa, ei mitään loisteliasta eikä suurenmoista.
Sudaršana
Ei mitään suurenmoista, niinkö sanot? Katsohan: koko taivas rusottaa ja purppuroi, ja ilma on tulvillaan kukkien tervetuliaistuoksuja.
Taatto
Niin, mutta kuinka säälimätön kuninkaamme lieneekin, emme kumminkaan saa yrittää kilpailla hänen kanssaan: minä en voi olla tuntematta tuskaa nähdessäni sinut tuossa tilassa, lapsukaiseni. Kuinka voisimmekaan sallia sinun astuvan kuninkaan palatsiin tuossa köyhässä ja rikkinäisessä asussa? Odotahan — minä riennän noutamaan sinulle kuningattarenvaatteesi.
Sudaršana
Oi ei, ei, ei! Hän on riisunut ne kuninkaalliset korut yltäni ikiajoiksi — hän on pukenut minut palvelijattaren pukuun kaiken maailman nähden: millainen vapahdus se onkaan ollut minulle! Minä olen nyt hänen palvelijattarensa enkä enää hänen kuningattarensa. Tänään minä kumarran kaikkia niitä, jotka voivat väittää olevansa jotenkin hänen sukuansa.
Taatto
Mutta vihamiehesi nauravat sinulle nyt; kuinka voitkaan sietää heidän pilkkansa?
Sudaršana
Olkoon heidän naurunsa ja pilkkansa iänikuinen — heittäkööt he minua tien pölyllä: se pöly on tänään oleva korujauhe, jolla itseni peitän, ennenkuin käyn herraani kohtaamaan.
Taatto
Kun on niin laita, emme sano enää mitään. Nyt me leikimme kevätjuhlamme viimeisen leikin — kiidättäköön vinha etelätuuli kukkien siitepölyn asemesta alhaisuuden tomua kaikkiin ilmansuuntiin! Me lähdemme herramme luo puettuina tomun vaatimattomaan harmaaseen. Ja me löydämme hänetkin kokonaan tomun peittämänä. Sillä luuletteko ihmisten häntä säästelevän? Hänkään ei voi välttää heidän likaisia ja pölyisiä käsiänsä eikä edes ajattele pyyhkiä saastaa pois vaatteistansa.
Kantši
Taatto, älä unohda minua tässä leikissäsi! Minäkin tahdon nähdä kuninkaallisen pukuni tahraantuvan siinä määrin, ettei sitä kukaan tunne.
Taatto
Se ei vaadi pitkää aikaa, veikkoseni. Nyt, kun olet ehtinyt näin kauas alaspäin — sinä vaihdat väriä aivan äkkiä. Katsohan kuningatartamme — hän suuttui itselleen ja luuli voivansa tuhota verrattoman kauneutensa heittämällä pois kaikki korunsa; mutta tuo kauneuden solvaus saikin sen hohtelemaan kymmenen kertaa kirkkaampana, ja nyt hän on koruttoman täydellisyytensä saavuttanut. Kuninkaastamme kerrotaan, että hän on aivan viaton kauneuteen — senvuoksi hän rakastaa kaikkea moninaista muotokauneutta, joka hohtelee kuin hänen rintansa koriste. Ja tämä kauneus on tänään riisunut huntunsa ja ylpeyden ja turhamaisuuden verhonsa! Mitä antaisinkaan, jos saisin kuulla sen ihmeellisen soitannon, joka on tänään täyttänyt kuninkaani palatsin!
Surangama
Katsokaa, aurinko nousee!