XVIII
Katu. Taatto ja Kantši.
Taatto
Mitä, sinäkö täällä, Kantšin ruhtinas!
Kantši
Sinun kuninkaasi on lähettänyt minut tielle.
Taatto
Se kuuluu hänen vakinaisiin tapoihinsa.
Kantši
Ja kukaan ei saa nähdä häntä vilahdukseltakaan.
Taatto
Sekin on hänen huvejansa.
Kantši
Mutta kuinka kauan hän minua näin vältteleekään? Kun en millään ehdolla suostunut tunnustamaan häntä kuninkaaksi, hän tuli äkkiä kuin hirvittävä rajusää — Jumala tiesi mistä — hajoittaen mieheni, hevoseni ja sotalippuni hurjaan pyörteeseen; mutta nyt, kun etsin kaikki maan ääret osoittaakseni hänelle nöyrää kunnioitustani, hän ei ole mistään löydettävissä.
Taatto
Olipa hän kuinka korkea hallitsija tahansa, hänen täytyy taipua sen tahtoon, joka alistuu. Mutta miksi olet ulkona yön aikaan, ruhtinas?
Kantši
Minua vaivaa yhä vielä salainen pelko, että ihmiset voivat nauraa nähdessään minun nöyrästi kunnioittavan kuningastanne ja tunnustavan itseni voitetuksi.
Taatto
Se on tosiaankin ihmisten tapa. Se, mikä saisi toiset heltymään kyyneliin, aiheuttaa heissä ainoastaan tyhjää naurua.
Kantši
Mutta olethan sinäkin kulkemassa, taatto.
Taatto
Minä olen iloisella pyhiinvaellusretkelläni kaiken-kadottamisen maahan.
Laulaa
Odotukseeni antautuneena minä halajan kaikkeni kadottaa.
Tien vieressä varron, kunnes saapuu hän, joka vie minut
avoimelle tielle.
Hän, joka piilee ja näkee ja tietämättäsi sinua rakastaa.
Minä olen antanut hänelle sydämeni salaisen rakkauden
Ja odotukseeni antauneena minä halajan kaikkeni kadottaa.