I.
Englantilaiseen painokseen on kirjailija William Butler Yeats kirjoittanut seuraavan esipuheen:
Muutamia päiviä sitten sanoin eräälle huomattavassa asemassa olevalle lääketieteen tohtorille Bengalista, Indiasta: "En osaa saksaa, mutta jos käännös jostakin Saksan runoilijan teoksesta tekisi minuun vaikutuksen, menisin British Museumin kirjastoon hakemaan englanninkielisistä kirjoista joitakin tietoja hänen elämästään ja hänen elämänymmärryksensä kehittymisestä. Mutta vaikka nämä suorasanaiskäännökset Rabindranath Tagoren runoista ovat panneet vereni kiertämään kiivaammin kuin vuosiin on tapahtunut, en voi saada mitään tietoja hänen elämästään enkä siitä ajatusten työskentelystä, joka on tehnyt ne mahdollisiksi, ellei joku Indian tuntija minulle niistä kerro." Saamani vaikutelmat, tuntuivat hänestä luonnollisilta, sillä hän sanoi: "Luen Rabindranath Tagorea joka päivä; rivinen hänen runoudestaan saa unhottamaan kaikki maailman huolet." Sanoin tähän: "Jos joku englantilainen, joka asui Lontoossa Rikhard II:sen aikana, olisi saanut nähdä käännöksiä Petrarcan tahi Danten teoksista, niin ei hänellä olisi ollut käytettävänään mitään kirjallisuutta, josta hakea vastausta kysymyksiinsä, vaan olisi hän kääntynyt jonkun firenzeläisen tai lombardialaisen kauppiaan puoleen kuten minä Teidän puoleenne. Sillä, mikäli minä voin sanoa, niin rikasta yksinkertaisuudessaan on tämä runous, että uusi renessanssi on lähtenyt Teidän maastanne, ja siitä voin saada tietoja ainoastaan suusanallisesti." Hän vastasi: "Meillä on muitakin runoilijoita, mutta ei ainoatakaan hänen vertaistaan. Europassa ei ainoakaan sen runoilijoista tunnu olevan niin kuuluisa kuin hän on meidän keskuudessamme. Hän on yhtä etevä säveltäjä kuin runoilija, ja hänen laulujansa lauletaan Indian länsiosista aina Birmaan saakka, missä ikinä bengalin kieltä puhutaan. Hän tuli kuuluisaksi jo yhdeksäntoista vanhana, jolloin hän kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa; näytelmiä, jotka hän kirjoitti tultuaan hiukan vanhemmaksi, esitetään vieläkin Kalkuttassa. Minä ihailen hänen elämänsä täydellisyyttä; kun hän oli vielä hyvin nuori, kirjoitti hän paljon luonnosta, istuen kaiket päivät puutarhassaan; viidennestäkolmatta vuodestaan tai niiltä paikoin noin viidenteenneljättä saakka, jolloin häntä kohtasi suuri suru, kirjoitti hän ihaninta lemmenrunoutta mitä ikinä on kielellämme tunnettu." — Ja kertojani sanoi tässä syvän liikutuksen valtaamana: "Sanoilla en voi koskaan tulkita, mitä seitsentoistavuotiaana sain hänen lemmenrunoistaan. Tämän jälkeen hänen taiteensa syveni, muuttuen aiheeltaan uskonnolliseksi, filosofiseksi; hänen hymneissään kuvastuvat kaikki ihmiskunnan toivomukset. Hän on ensimmäinen meidän pyhimyksistämme, joka ei ole kieltänyt elämää, vaan on itse lähtenyt Elämän ytimestä, ja siksi me häntä rakastamme." Mahdollista on, että olen muistissani muuttanut hänen sanojansa, mutta en hänen ajatuksiansa. "Joku aika sitten", jatkoi kertojani, "piti hänen toimittaa jumalanpalvelus eräässä kirkoistamme — me Brahma Saraaj'n palvelijat olemme ottaneet kielessämme käytäntöön sanan 'kirkko' —; vaikka se on Kalkuttan suurin, niin kansanjoukko ei siihen kuitenkaan mahtunut, vaan täytti akkunat ja läheiset kadutkin, pysähdyttäen liikenteen."
Olen puhutellut muitakin Indiasta tulleita, ja se kunnioitus, jolla he puhuvat tästä miehestä, tuntuu oudolta meidän oloissamme, jossa sekä suuret että pienet ilmiöt peittyvät saman yleisen pilanteon ja halventamishalun alle. Kun rakensimme kirkkojamme, muistimmeko samallaisella kunnioituksella suuria miehiämme? "Joka aamu kello 3 — tiedän, koska olen itse nähnyt", sanoi eräs kertojistani, — "hän istuu liikkumattomana, vaipuneena mietiskelyyn, eikä herää kahteen tuntiin Jumalan luontoa tutkivista unelmistaan. Hänen isänsä Maha Rishi saattoi joskus istua tällä tavalla koko nousevan päivänkin; matkustaessaan kerran eräällä joella hän vaipui mietiskelyihin maiseman kauneuden johdosta, ja soutajat saivat odottaa kahdeksan tuntia, ennenkuin päästiin matkaa jatkamaan." Hän kertoi sitten minulle Tagoren perheestä, kuinka sen kehdoista on neljän sukupolven aikana tullut vain kuuluisia miehiä. "Nyt elävistä", jatkoi hän, "on mainittava Gogonendranath ja Abanindranath Tagore, jotka ovat taiteilijoita; ja Dwijendranath, Rabindranathin veli, joka on suuri filosofi. Oravat laskeutuvat puiden oksilta hänen olkapäilleen, ja linnut istahtavat hänen kädelleen." Huomaan näiden miesten ajatuksissa tunteen siitä, että on näkyväistä kauneutta; on kuin he kannattaisivat Nietzschen oppia, ettei saa uskoa siveelliseen tai älylliseen kauneuteen, ellei se ennemmin tai myöhemmin lyö leimaansa fyysillisiin esineisiin. Vastasin: "Itämailla osaatte pitää yllä kuuluisain perheitten mainetta. Eräänä päivänä osoitti minulle muutaman museon johtaja pientä mustaa miestä, joka parhaillaan järjesteli museon kiinalaista kirjatuotekokoelmaa, ja sanoi: 'Hän on Mikadon erikoistuntija tällä alalla, jo neljästoista polvi samasta perheestä tällä paikalla!' Hän vastasi: 'Pojasta saakka on Rabindranathilla ollut ympäristössään kirjallisuutta ja musiikkia'." Muistin runojen sisällyksen yltäkylläisyyden ja yksinkertaisuuden ja kysyin: "Harjoitetaanko teidän maassanne paljon kansanvalistus-kirjoittelua ja arvostelutyötä? Meillä, erittäinkin minun maassani, on niin paljon työtä, että henkemme luomiskyky asteittain ehtyy, ja kuitenkaan ei työmme näytä kantavan hedelmää. Ellei elämämme olisi alituista sodankäyntiä, meillä ei olisi mitään makua, emme tietäisi, mikä on hyvää, eikä meillä olisi kuulijoita eikä lukijoita. Neljä viidesosaa tarmostamme kuluu taisteluun huonoa makua vastaan, esiintyipä se sitten meissä itsessämme tahi muissa." "Minä ymmärrän", vastasi hän, "meilläkin on valistuskirjallisuutemme. Maakylissä luetaan pitkiä jumaltarurunoja, jotka ovat kotoisin keskiajalta, sanskritin kielestä, ja joissa on usein kohtia, jotka kehoittavat kansaa tekemään velvollisuutensa."