II.
Olen pitänyt mukanani näiden käännösten käsikirjoituksia päiväkausia, lukien niitä rautatievaunuissa, raitioteiden katoilla ja ravintoloissa, ja usein olen ollut pakotettu panemaan ne pois, etteivät syrjäiset huomaisi niiden aiheuttamaa liikutusta. Näissä lyriikan paloissa, jotka alkukielisessä asussaan — niin ovat indialaiset ystäväni kertoneet — ovat säe säkeeltä paljasta ylevää kauneutta ja rytmiä, värihienoutta, jota on mahdotonta kääntäen tulkita, täynnä runomitallisia uutuuksia, niiden ajatussisällössä esiintyy se kauneusmaailma, josta olen ikäni kaiken unelmoinut. Vaikka se onkin ylhäisen kulttuurin työtä, tuntuu se kuitenkin tavallisessa maaperässä kasvaneelta, kuin kukka rikkaruohon keskellä. Vuosisatain läpi on säilynyt perintätieto, jolle uskonto ja runous on sama asia, joka on koonnut tunteensa ja ilmitulomuotonsa oppineilta ja oppimattomilta, ja tuonut ne yhteiselle kansalle takaisin. Jos Bengalin sivistys säilyy särkymättä, jos tuo yhteinen elämänymmärrys pääsee kehittymään yhtäläisen vallitsevaksi, hajautumatta kuten meillä tusinaan eri maailmankatsomukseen, jotka eivät tiedä mitään toisistaan, niin sekin, mikä on näissä runoissa salatuimman kaunista, muuttuu muutamien sukupolvien aikana maantienkulkijankin omaisuudeksi. Silloin kun koko Englannissa oli vain yksi ainoa henkinen vastaanottokyky, kirjoitti Chaucer runoelmansa Troilus ja Cressida, ja vaikka hän kirjoitti sen luettavaksi, lauloivat sitä kuitenkin pian runolaulajat. Kuten Chaucerin edeltäjät, kirjoittaa Rabindranath Tagorekin musiikkia sanoihinsa, ja jokainen ymmärtää, että hänen ylitsevuotavaisuutensa, ilmaisun helppoutensa, intohimonsa rohkeus ja yllätystensä monilukuisuus johtuu siitä, ettei hän koskaan esitä mitään, joka on outoa, luonnotonta tai puolustuksen tarpeessa. Nämä runot eivät jää pieninä hyvin painettuina kirjasina naisten pöydille, jossa välinpitämättömät kädet niitä kääntelevät hakeakseen aihetta huoata tarkoituksettoman elämän vuoksi, mikä on kuitenkin kaikki, mitä he elämästä tietävät; ne eivät ole sellaista ylioppilaan lukemista, joka unohtuu, kun tosi elämä alkaa, vaan sukupolvesta toiseen maanteiden matkalaiset ja jokien soutajat niitä laulavat. Odottaessaan toisiaan huomaavat rakastavaiset kuiskaillessaan niiden säkeitä, että niiden synnyttämä Jumalan rakkaus on kuin taikakylpy, jossa heidän oma maallisempi intohimonsa voi jälleen saada nuoruutensa. Joka hetki tulvii tämän runoilijan sydän yli äyräittensä kastelemaan näitä kaikkia, ilman tunkeilua, ilman alentuvaisuutta, sillä se tietää, että häntä tahdotaan ymmärtää; se on täyttynyt heidän elämällänsä. Matkustaja punaruskeassa vaipassaan, jota hän pitää tomun suojana, tyttö, joka poimii vuoteestaan kuninkaallisen rakastajansa kukkaseppeleestä pudonneita terälehtiä, palvelija tahi morsian odottaen tyhjässä talossa isäntänsä kotiintuloa, ne ovat kuvia sydämen kääntymisestä Jumalan puoleen. Kukat ja joet, soitto näkinkengällä, Indian rankka heinäkuun sade, tahi paahtava kuumuus, ne ovat kuvia niistä mielialoista, jolloin sydän on joko yhtymässä tahi eroamassa; ja tuo mies tuolla joella, joka istuu venheessään soittaen kanneltaan, hän on kuin joku salaperäinen olio kiinalaisessa maalauksessa, täynnä salamyhkäistä tarkoitusta, hän on Jumala Itse. Tämä mielikuvitus näyttää sulattaneen itseensä koko kansan, koko sivistysmuodon, joka on meille mittaamattoman outo; ja kuitenkaan se ei liikuta meitä siksi, että se on outoa, vaan siksi, että olemme kohdanneet siellä oman kuvamme, kuin olisimme vaeltaneet Rossetti'in salavametsässä, tai kuulleet — kenties ensi kertaa kirjallisuudessa — äänemme kuin unessa.
Renessanssin jälkeen on Europan pyhimysten sana — niin tuttuja kuin heidän kuvansa ja heidän ajatusmaailmansa rakenne ovatkin — lakannut kiinnittämästä meidän huomiotamme. Me tiedämme, että meidän täytyy lopuksikin luopua maailmasta, ja me olemme tottuneet mietiskelemään väsymyksen tai innostuksen hetkinä vapaaehtoista luopumista siitä, mutta kuinka voimme me, jotka olemme lukeneet niin paljon runoutta, nähneet niin monta maalausta, kuunnelleet niin paljon musiikkia, jossa lihan ja sielun huuto tuntuu yhtyvän yhdeksi, jättää sen äkkiä ja jyrkästi? Mitä yhteistä on meillä pyhän Bernhardin kanssa, joka peitti silmänsä, etteivät ne näkisi Sveitsin järvien kauneutta, tai Ilmestyskirjan hurjan kaunopuheisuuden kanssa? Me käyttäisimme, jos voisimme, mitä miellyttävimpiä sanoja, kuten tässä kirjassa. "Olen sanonut jäähyväiset. Hyvästelkää tekin minua, veljet! Minä kumarran teille kaikille ja lähden. Tässä annan takaisin oveni avaimet — luovun kaikista oikeuksistani huoneeseeni. Pyydän teiltä vain viimeisiä ystävällisiä sanoja. Olimme naapureina kauan, mutta minä sain enemmän kuin voin antaa. Nyt on päivä koittanut ja lamppu, joka on valaissut huonettani, on sammunut. Käsky on tullut, ja minä olen valmis matkalle." Ja näinhän huutaa meidän oma sydämemme, kun se on kauimpana Tuomas Kempiläisestä tai Bunyanista, kristityn vaelluksen miehestä: "Ja koska minä rakastan tätä elämää, niin tiedän rakastavani kuolemaa yhtä paljon." Mutta tämä kirja ei sisällä kaikkea ainoastaan silloin, kun aatoksemme askaroi eron tunnelmissa. Emmehän olleet tienneet, että rakastimme Jumalaa, tuskinpa lienemme Häneen uskoneetkaan; mutta katsoessamme kulunutta elämäämme, kun olemme etsineet polkuja sen tiheiköistä, kun olemme iloinneet vuorten yksinäisyydessä, kun olemme vaatineet salaisesta käskystä omiksemme niitä naisia, joita olemme rakastaneet, me huomaamme tuon liikutuksen, joka luo sydämiimme tämän salaperäisen sulouden. "Astuen sydämeeni pyytämättä, kuin joku tavallisesta joukosta, tuntemattomana minulle, painoit sinä, kuninkaani, ijankaikkisuuden sinetin moneen häipyvään hetkeen." Tämä ei ole enää kammion tai ruoskan hurskautta; on kuin kohoaisimme ymmärtämään maalarin taidenäkemyksen entisestään kasvanutta voimaa, kun hän kuvaa tomua ja aurinkoa, ja kokeaksemme samallaista saamme mennä aina Pyhään Franciscukseen ja William Blakeen, jotka ovat näyttäneet niin vierailta väkivaltaisessa historiassamme.