III.
Me kirjoitamme laajoja teoksia, joista ei kenties ainoakaan sivu ole tuottanut syntyessään tekijälleen mielihyvää, luottaen jonkun yleisen suunnitelmamme pätevyyteen, aivan samoin kuin ponnistelemme ansaitaksemme rahaa, tai ahdamme päämme täyteen politiikkaa — kaikki ikäviä asioita, silloin kun ne on käytännössä suoritettava — kun sitävastoin Tagore, aivan samoin kuin Indian sivistysmuotokin, on tyytynyt siihen, että on löytänyt elämän sielun ja antautunut sen itsetahtoisen ilmitulon tulkiksi. Hän näyttää usein panevan elämänsä niiden rinnalle, jotka elävät enemmän meidän tapaamme ja joilla on maailmassa näennäistä arvovaltaa, ja tämän hän tekee nöyrästi ja vaatimattomasti, ikäänkuin hän olisi varma ainoastaan siitä, että tämä tie on paras hänelle: "Kotiin mennessään vilkaisevat ihmiset minuun, hymyilevät ja minä häpeän syvästi. Istun kuin kerjäläistyttö, peittäen kasvoni vaipallani, ja kun minulta kysytään, mitä tahdon, katson maahan enkä vastaa." Toisen kerran, muistaessaan, miten erilainen hänen elämänsä muinoin oli, hän sanoo: "Monta hetkeä olen viettänyt ottelussa hyvän ja pahan välillä, mutta nyt on leikkitoverilleni tyhjyyden päiviltäni mieluista saattaa sydämeni luoksensa; enkä tiedä, miksi tämä äkillinen kutsu siihen, mikä on hyödytöntä epäjohdonmukaisuutta." Viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan, jolla ei ole vertaistaan kirjallisuudessa, saattaa hän linnut ja lehdet lukijalle yhtä läheisiksi kuin lapsille, ja tekee vuodenaikojen vaihdokset yhtä suuriksi tapauksiksi kuin ne olivat, ennenkuin ajatuksemme astuivat väliin. Toisin ajoin ihmettelen, lieneekö hän perinyt tuon kaiken Bengalin kirjallisuudesta tai uskonnosta, kunnes minua taas toisekseen, muistaessani, että taivaan linnut istahtavat hänen veljensä kädelle, miellyttää kuvitella, että se on perinnöllistä, että se on salaisilmiö, joka on kasvanut vuosisatojen kuluessa kuin jonkun Tristanin ja Pelanoren kohteliaisuus. Ja tosiaankin, kun hän puhuu lapsista, niin ei voi varmaan sanoa, ottaen huomioon kuinka outo tämä ala on hänelle, kirjoittaako hän kuitenkin pyhimyksistä: "He rakentavat huoneensa hiekasta ja leikkivät näkinkengän kuorilla. He köynnöstävät venheensä kuihtuneilla lehdillä ja liukuvat hymyillen avaroilla syvyyksillä. Maailmojen merenrannoilla lapset leikkivät. He eivät osaa uida, eivätkä laskea verkkoja. Helmenpyytäjät sukeltavat helmiänsä hakemaan, kauppiaat purjehtivat laivoillaan, mutta lapset kokoilevat kirjavia kiviä ja viskaavat ne taas syrjään. He eivät hae salattuja aarteita, eivätkä osaa laskea verkkojansa."
(Suomentanut Osmo Iisalo.)