NORDENSKIÖLDIN MATKA HUIPPUVUORILLE V. 1864.
Oltuansa v. 1858 ja 1861 osallisena kahdessa tutkimusmatkassa Huippuvuorille, teki Nordenskiöld v. 1864 kolmannen matkan tähän pohjanperäiseen saaristoon; nyt oli hän itse matkueen johtaja.
Matkaan osaaottajat kokoontuivat Tromsöhön Norjassa toukokuun lopulla ja ryhtyivät aluksensa kuntoon laittamiseen. Semmoinen oli heillä vanha, mutta lujasti rakennettu kanuunavene, joka 30 vuotta oli ollut maalle vedettynä, jotta sen sodan tullessa voisi lykätä mereen ja käyttää Norjan rantojen puolustamiseen; nyt taklattiin se kuunariksi ja valittiin tutkimusmatkueen palvelukseen, sen rauhallisen toimen suorittamisessa. Se ei ollut juuri kovin suuri, niin, pienempi kuin moni jaala, jolla saaristolaiset halkoja kuljettavat; mutta sitä sopivampi oli se hakemaan tietä ajojään keskellä, ja kylliksi vahva se oli pelotta kohtaamaan sitä ja tätä töyttäystä siltä. Siinä oli neljä venettä, jotka eivät kuitenkaan kuljettaissa voineet riippua reilingin ulkopuolella, vaan jotka täytyi ottaa kannelle, joka sen kautta tuli aivan täyteen, niin että ainoastaan vaivaloisesti voi veneitten ja kansilastin keskellä kävellä aluksen toisesta päästä toiseen. Mukavata se ei juuri ollut. Evästä oli aluksessa viideksi ja puoleksi kuukaudeksi. Miehistönä oli kaksitoista henkeä, rohkeita ja kelpo merimiehiä kaikki tyyni.
Alus oli, niinkuin sanottu, pieni ja niukalta oli sekä tilaa että mukavuutta. Etumaisessa, heti perämaston takana olevassa kajuutassa ei voinut seisoa suorana, joll'ei asettunut katto-ikkunan alle. Varsinainen suuri kajuutta oli vähän korkeampi. Siihen päästiin etumaisesta kajuutasta vaan puolitoista kyynärää korkeasta aukosta, jonka kautta kulkiessa täytyi melkein kömpiä, tahi ainakin syvään kumartua. Etumaista kajuuttaa kutsuivat matkamiehet nimellä "Orcus", s.o. Manala, koska se oli puolipimeä ja aivan sikin sokin täytetty matkakapineilla ja kaikenlaisilla kokoelmilla. Tähän maailman-osaan asettui seuran eläintentutkija asumaan, toiset sitä vastoin ottivat asuntonsa suureen kajuuttaan. Kojut eli makuusijat olivat sisäpuolelta verhotut paksuilla peurannahoilla ja olivat sen vuoksi lämpimät ja kuivat. Muutoin ne olivat hyvin epämukavat, ne kun olivat aivan matalat ja kun kattohirsi vaikeutti jokaisen yrityksen kääntyä kojussa tahi kömpiä sen sisään ja siitä ulos.
Kun kaikki oli järjestyksessä lähtöä varten, astui Nordenskiöld kumppaninensa vaatimattomaan laivaansa, jonka sitten höyrylaiva hinasi ulos merelle Tromsön lavean saariston kautta. Kova pohjatuuli ja lumisade pakoitti heidät kumminkin laskemaan ankkurin saariston viimeisten saarien sisäpuolella, ja onnekseen he niin tekivätkin, sillä yöllä kiihtyi myrsky niin väkeväksi, että he pelkäsivät pienen jaalansa irtautuvan kolmesta ankkuristaan ja viskautuvan maalle. Vasta muutamien päivien kuluttua asettui tuuli niin paljon, että he voivat nostaa ankkurit ja purjehtia edemmä. Päivän risteiltyänsä oli heidän kuitenkin pakko jälleen hakea satamata ja odottaa suotuisampaa tuulta. Tämä viivytys kesti kaikeksi onneksi vaan muutamia tuntia. Aikaiseen seuraavana aamuna puhalsi raikas länsituuli, ankkuri nostettiin ja matka suunnattiin merelle.
Kas merta, kas mert', on siell' ihanaa,
Ja mieli se auvoa uhkuu,
Kun vaahtia välkkyvät aallot saa
Ja tuulet purjeissa puhkuu.
Eespäin, niin eespäin, outoihin,
Ihanuuksia näkemään Herran!
Perämies ei uppoa kuohuihin,
Jos pelvotta ruoriss' on kerran.
Kyll' uhkaa valtamer' aalloillaan
Ja nousee ärjyämällä,
Merimiespä se nostaa purjehen vaan,
Ja onni on myötänä hällä.
Muutaman tunnin kuluttua näkivät rohkeat matkamiehet Norjan kallioisen rannan pitkäksi aikaa vajoovan näköpiirin taa. Heidän edessään ja takanaan levisi meri äärettömänä, edellisten päivien myrskystä vielä levottomana pintana. Alussa heikko tuuli kiihtyi pian, niin että jaala yöllä kulki aina 9,5 solmua, mutta samalla nousi meri, ja puoliyön aikana mursi mahtava hyökylaine yli laivan, särki kajuutan katto-ikkunan ruudut, tunkeusi Manalaan ja saattoi kaikki siellä säilytetyt ruokavarat ja matkakapineet sekä eläintentutkijan kalut ja koneet kauheaan epäjärjestykseen. Kesäkuun 17 p. aamulla oli Beeren Eiland (Karhusaari), Huippuvuorien saarten itäisin, näkyvissä.
Matka suunnattiin saaren eteläsatamata kohti. Sill'aikaa tyyntyi tuuli ja tuli niin heikoksi ja huonoksi, että alus vasta seuraavana päivänä, enemmän virran kuin tuulen ajamana voi saapua ankkuripaikalle. Rannat ympärillä olivat jyrkkiä ruosteenvärisiä kallioita, joiden laidat nyt olivat melkein aivan lumettomia ja kokonaan lintujen ja linnunpesien peitossa. Sisempänä peitti saaren yhtäjaksoinen lumivaippa, joka ulottui aina Mount Miseryn mahtavien vuorijonojen juurelle. Näiden huippuja ympäröitsi kevyt pilviseppele, mutta muuten oli taivas kirkas ja pilvetöin. Meren pinta oli samaten peilikirkas. Ainoastaan kova maininki, joka aaltoili ääneti rantakallioita kohti ja heittiin sieltä takaisin kumisevalla kohinalla, kertoeli vielä myrskystä, joka vast'ikään riehuen oli kulkenut yli meren ja saaren. Napamaailma tervehti matkustajia kesäpäivällä, joka oli sen raittiimpia ja ihanimpia, ilman yötä ja pilveä, mutta myös ilman varia ja hellettä, ja hiljaisuus, jota ei mikään muu ääni häirinnyt kuin aaltojen yksitoikkoinen kohina rantaa vasten, johti mieleen aikaisen pyhäaamun, jolloin, ankkurin laskettua, laivakellon heleä ääni kaikui yli meren ja miehistö alkoi aamuvirtensä.
Nyt syntyi koko laivalla elämää ja liikettä. Oivallisella ruokahalulla syöty ateria nautittiin ja sitten miehitettiin kolme venettä, joihin otettiin mukaan pyssyjä ja luonnontieteellisiä koneita. Maallenousu ei ollut kumminkaan helposti toimeenpantu, sillä vuoren seinät olivat pääsemättömiä ja täytyi soutaa pitkiä matkoja pitkin rantaa keskellä särkyneitä kallioita, joita vasten maininki vaarallisena kuohuna murtui.
Lukemattomin paikoin olivat laineet kovertaneet nämä kalliot mahdottoman suuriin rotkoihin ja holvikaarihin, jotka ynnä raunioitten tavoin murtuneiden kallioiden kanssa kokonaisuudessaan näyttivät valtavalta, muinoin suurelta ja mahtavalta, nyt raunioiksi muuttuneelta kaupungilta. Suurimman rotkon suulla oli meri melkein asemillansa ja tyynenä. Sisempänä rotkossa vallitsi puolihämärä, jossa matkustajat pian luulivat tarkkaavansa suunnattoman suuria holveja ja pitkiä pilaririviä, jotka ikäänkuin viittasivat heitä lähestymään. Muutaman voimakkaan aironvedon kuljettamana solahti vene luolaan, mutta tuskin olivat he ehtineet sinne, kun luolan sisästä takaisin viskattu hyökylaine heitti veneen niin korkealle ylös, että heidän päänsä melkein ottivat luolan kattoon, ja vene oli kaatumaisillansa, kun hyökylaine yhtä nopeasti vetäysi takaisin. Oli niinkuin luolan haltijatar olisi tahtonut varoittaa rohkeita matkamiehiä häiritsemästä tuhatvuotista rauhaa ja lepoa hänen sinihohtoisessa palatsissaan. Muutamia kyynäriä sisempänä luolassa olisi hyökylaine ehdottomasti musertanut veneen kallioseinää vasten, ja siinäkin, missä matkustajat nyt olivat, oli vaara niin uhkaava, että heidän kiireimmän kautta täytyi soutaa ulos jälleen.
Päästyänsä onnellisesti ulos luolasta, huomasivat he suurilukuisen siirtokunnan merilintuja, joka oli hautomassa luolan ulkoreunoilla, ja nyt alkoi innokas jahti, joka varsinkin tarkoitti luolan suulla uiskentelevaa pulskahaahka-parvea, joka kaadettiin kokin varaston lisäämiseksi. Kun eräästä komeasta holvikaaresta, niin korkeasta että veneet voivat kulkea sen alitse, oli otettu valokuva, pitkitettiin jahtia kokoomalla lintujen munia, joita saatiin runsain määrin. Miehistö, joka halusi kerta oikein saada ajaa hottiinsa herkullisia munia, oli väsymätöin. Pian olivat kaikki veneen laatikot ja akkilukset täynnä komeita munia, samaten kuin miehistön röijynlakkaritkin. Vihdoin riisuivat he öljyhousut jalastaan, sitoivat lahkeet alipäästä kiinni ja täyttivät siten muodostuneet säkit suita myöten munilla. Mutta kaikki tämä into ja vaiva oli turhaan hukattua, sillä kun sitten myöhemmin päivällä palattiin laivalle ja miehistö aikoi nauttia rikkaasta saaliistaan, huomattiin että munat olivat puoleksi haudottuja ja jo poikiin tulleita, jonka vuoksi koko tuo runsas erä täytyi heittää mereen.
Noustuansa maalle tekivät matkustajat retkiä erihaaroille saarta. Likellä rantaa oli tupa, jonka joskus maailmassa venäläiset erämiehet olivat rakentaneet ja jossa sittemmin useita kertoja oli asunut saarella talvehtivia merimiehiä. Tupa paha oli hyvin huonossa kunnossa; ovet ja ikkunat olivat poissa ja permanto sekä makuusijat jään peitossa. Nordenskiöld antoi sulkea ikkunat, ovet ja savureiän presenningillä, toi valokuvauslaitoksensa sisään ja niin tuli vanha ryssäläinen tupa muutetuksi valokuvaustyöhuoneeksi, josta Nordenskiöld otti useita ympärillä olevien rantojen kuvia. Ennenkuin he taas jättivät saaren antoi Nordenskiöld hakata vedenmerkin kallioon, äsken mainitun korkean holviportin luona, kallioon lyödyn rautakiilan, että tulevaisuudessa olisi mahdollista mitata se melkoinen maan kohoominen, joka pohjoisilla seuduilla tapahtuu.
Sen jälkeen nosti laiva ankkurinsa ja he purjehtivat saaren toiselle puolelle, jossa Nordenskiöld toverinensa jälleen valmistautui maalle menemään, vaikka kippari, levotoinna kovasta aaltoilemisesta, kaikin mokomin koetti pidättää heitä siitä. Jonkun aikaa etsittyänsä pitkin jyrkästi mereen laskeutuvia rantoja, löysivät he vihdoin korkeitten kallioiden ympäröimän kapean maakaistaleen, jolle voi vetää veneen ylös. Kuohut likinnä maata olivat kuitenkin niin kovat, että he alussa kokonaan epäilivät voivansa nousta maalle, mutta vihdoin rohkenivat he toki koettaa. He soutivat maata kohti, ja heti kun mahtava hyökylaine, joka heitti veneen kauvas hiekalle, vetäysi takaisin, hyppäsivät kaikki miehet veneestä ja hinasivat sen, ennenkuin ensi aalto tuli ja tempasi sen takaisin, niin kauvas maalle, ett'eivät aallot siihen enää ylettyneet. Luonto täällä oli ylt'yleensä yhtä villi ja suurenmoinen, kuin edellisellä maallenousu-paikallakin, ja eräältä korkealta kallionseinältä syöksi kristallikirkas ja välkkyvä vesiputous mereen. Eräälle penkereelle kosken alla olivat muutamat merilinnut laittaneet pesänsä ja lentelivät sinne tänne, silloin tällöin lennossa kastellen siipiänsä vesiputoukseen.
Sillä aikaa kuin Nordenskiöld oli maalla toverinensa, piti kokin, joka oli tullut mukana soutajana, ampua joku syötävä lintu, tehdä valkea rannalle ja paistaa saalis, niin että heillä palatessaan olisi iltainen valmisna. Tätä varten annettiin hälle pyssy ja runsaasti ampumavaroja. Mitään paistia eivät he kuitenkaan sillä kertaa saaneet, sillä heidän palatessaan oli kokki kyllä ampunut kaikki ruudin ja kuulat, mutta osaamatta. Ainoastaan yksi kalalokki parka, joka oli sattunut tulemaan liian lähelle hänen pyssynsä suuta, oli saanut hengellään maksaa julkeutensa.
Beeren Eiland on erittäin kolkko maa. Suurin osa saarta on melkein tasaista, 100-250 jalkaa merenpinnan yläpuolella olevata tasankoa, jonka eteläisessä ja koillisessa osassa kaksi vuorenpenkerettä kohoaa, toinen aina 1,200 jalkaa korkea. Vuoren juurelta alkaa lumettomana aikana paljas ja autio, monien, matalien vesilätäkköjen uurtama kenttä, joka laskeutuu aivan jyrkästi mereen. Vaan muutamissa kohdin erottaa korkeita rantakallioita merestä kapea, matala ja tasainen hiekkaranta, joka siihen aikaan, kun suuria mursukarjoja kävi saarella, oli mukavana lepopaikkana niille hitaille eläville. Mahdottoman paljon mursunluita on hujan hajan ylt'ympäriinsä, todistuksena julmasta jahdista, jota täällä voitonhimoiset erämiehet kerta ovat harjoittaneet. Kaksi tupaa on vielä muistona heidän käynnistään ja olostaan saarella. Saaren sisäosa on erittäin autio. Tuskin oljenkortta tunkee siellä hedelmättömästä maasta, ja ainoastaan joku vesilätäkössä hautova vesilintu tahi joku kirkuva lokki, joka on eksynyt sinne kotoansa rantakallioilta, keskeyttää erämaan kuolemanhiljaisuuden. Rannalla on sitä vastoin kaikki toisin. Siellä on tuhansittain lintuja munimassa vuorenkoloihin ja vesilintuja liikkuu lukuisat joukot kallioiden juurella, hakien elatustansa meren rikkaasta pohjasta, sill'aikaa kuin toiset kirkuen ja riidellen risteilevät ympäri ilmassa. Siellä rannalla löytää myös usein jossakin merituulilta suojatussa ja linnunsonnalla lannoitetussa rotkossa verrattain sangen runsaan kasvullisuuden. Peuroja ei ole saarella, mutta kyllä kettuja ja talvella yksi ja toinen jääkarhu, joka ajojään päällä on purjehtinut sinne Huippuvuorilta. Kesäaikana on saari melkein aina sumun peitossa, ja harvoina päivänpaisteisinakin päivinä näkee usein Mount Miseryn huipun vaaleanharmaan pilviseppeleen ympäröimänä. Nämä sumut nousevat siitä, että lämmin Golfinvirta siellä tapaa pohjoisen napavirran kylmän veden. Paksu sumu ja monilukuiset ajojääkentät, jotka suuren osan kesää alituisesti ovat koolla ympäri saaren rantoja, tekevät usein laivalle vaikeaksi sitä lähestyä. Mutta niilläkin nyt niin autioilla seuduilla maata on monia tuhansia vuosia sitten vallinnut troopillisen lämmin ilman-ala. Sitä todistavat ne komeitten tammi-, plataani- j.m. metsien jäännökset, joita saarella tavataan kivihiilikerroksissa. Siellä missä ne kerta ovat viheriöineet ja varjossansa suojanneet ja elättäneet norsuja, antilooppeja, tapiireja ja muita kuumien maiden eläimiä, lainehtii nyt jäinen napameri, ja Beeren Eilannin kylmät kalliot ovat nyt ainoana näkyväisenä jäännöksenä mantereesta, jonka ystävälliset ja hyötyisät rannat siellä silloin kohosivat laineiden yli.
Huolimatta saaren autioudesta ja tylyydestä on kuitenkin usein koetettu olla siellä talven yli, vaikka melkein aina onnettomalla seurauksella. Mutta niinkin on muutamia kertoja tapahtunut, että haaksirikkoon joutunut laivaväki pakosta on saanut etsiä turvaa saarella. Niin tapahtui viimeksi ei niin monta vuotta sitten. Laiva oli myrskyn kautta Pohjanmerellä tullut ohjattomaksi ja laski vihdoin maalle erään laivaväelle aivan tuntemattoman saaren luona. Osa lastia vietiin heti maalle ja toivottiinpa voitavan aluskin turvaan saada, kun äkkiä noussut myrsky sen irroitti ja särki rantakallioita vasten. Miehistön onnistui kuitenkin pelastua, eikä sillä nyt ollut muuta neuvoa kuin koettaminen kotiutua sillä vallan vähän viehättävällä saarella, jolle kohtalo oli sen viskannut. Niin autiota maata eivät kokeneimmatkaan merimiehistä olleet koskaan nähneet ja Beeren Eilannin kamoittavata vaikutusta lisäsi vielä enemmän epävarmuus ja yksinäisyys. Mitään asukkaita, joilta olisivat voineet saada tietoa, millä seudulla maanpalloa he olivat, ei näet ollut tavattavana. Vihdoin löysivät he kuitenkin muutamia rappeentuneita mökkiä, joista he heti ottivat yhden haltuunsa ja korjasivat sitä särkyneen laivansa palasilla. Onneksi olivat merimiehet, ennen laivan hukkumista, vieneet maalle kylliksi ruokavaroja, ja muutamin paikoin rannalta löydettiin runsaasti ajopuita, niin että heillä oli toivo kuitenkin muutaman kuukauden ajan voida pikku mökissään suojella itseään kylmää ja nälkää vastaan. Lihaa heillä vaan ei ollut ensinkään, ja pyssyjen puutteessa eivät he voineet mitään jahtiakaan panna toimeen. Siitä syystä tulivat karhutkin, jotka talvella saapuivat saarelle, niin nenäkkäiksi, että, kun ei tuvan ovea luonnollisesti heille avattu, avonaisen ja avaran savutorven kautta koettivat tehdä lähempää tuttavuutta saaren uusien asukkaitten kanssa. Nämä tulivat tuosta kyläilemisestä niin pelkeillensä, että ajoittain tuskin uskalsivat poistua 100 kyynärätä asunnostansa. Koko talvi meni kuitenkin ilman mitään onnettomuuksia, myöskin säästyivät he napamaiden kauhealta rutolta, kerpukilta. Kesän-ajalla nousi kaikeksi onneksi eräs norjalainen Huippuvuorille matkustaja sattumalta maalle Beeren Eilannin luona ja korjasi haaksirikkoisen laivaväen.
Kun Nordenskiöld toverinensa onnellisesti oli palannut ulompana risteilevään laivaansa, vedettiin vene ylös ja matka suunnattiin pohjoista kohti. Jotakin valkoista haamoitti kaukaa taivaan rannalta. Se oli jäänloisteiden näköinen, jotka ilmaisevat että vielä silmännäkemättömiä jääkenttiä on taivaanrannan takana, mutta kun oli purjehdittu useita tuntia eteenpäin, tapaamatta mitään jäätä, suunnattiin matka suoraan Huippuvuorien Isonvuonon keskustaa kohti, toivoen että jo seuraavana päivänä voitaisiin alkaa siellä tieteelliset tutkimukset. Matkustavien kärsivällisyys joutui kumminkin kovaan koetukseen, sillä alussa raikas tuuli tyyntyi pian täydelliseksi tyveneksi, niin että maininki lönkytteli alusta sinne tänne, ilman että se pääsi hiventäkään eteenpäin.
Kesäk. 20 p. aamupuolla näkyi leveä jäänauha pohjoisessa. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasivat he sen olevan harvaa ajojäätä, ja jatkoivat sen vuoksi matkaa samaan suuntaan, kunnes ajojää tuli niin tiheäksi, että edemmä tunkeuminen kävi mahdottomaksi. Tuulikin hiljeni, ja tiuha sumu laskeutui yli meren ja ympäröi kaikki esineet läpitunkemattomalla, valkealla hunnulla. Pienemmät jääpalaset likellä laivaa näyttivät silloin sumussa mahdottoman suurilta etäisiltä jäävuorilta, taikka, jos ne olivat maasta mustuneita, etäiseltä lumenpeittämältä maalta, jolta siellä täällä kohosi mustia vuorenhuippuja korkealle pilviä kohti. Rohkeiden matkustajien tuli sen kautta monta kertaa vaikeammaksi etsiä tietänsä tuosta jäälabyrintistä. Risteiltyänsä hetken sinne tänne ja sumun harvennuttua, eivät he vielä korkeimmankaan maston huipusta voineet nähdä jäätöintä vettä. Kolmen vuorokauden purjehtimisen ja alituisen taistelemisen jälkeen jääkappalten kanssa onnistui heidän vihdoin, raikkaan tuulen avulla, Charles Forelannin leveys-asteella päästä lävitse ja tulla Huippuvuorien suojaan. Kesäk. 25 p. laskettiin vihdoin ankkuri Safet Havenin satamassa Jäävuonossa, joka on keskellä Huippuvuorien länsirantaa. Kova luodetuuli alkoi seuraavina päivinä riehua ulkona merellä, vaikka korkeitten vuorien suojeleman vuonon sisäpuolella oli aivan tyyni, ja myrsky tunki ajojään likekkäin yhteen ympäri vuonon suuta, niin että matkustajat eivät voineet toivoa voivansa kovin pian purjehtia sieltä.
Käyttääksensä ehdotointa viivytystä paraimman jälkeen, päättivät he tehdä veneretkiä vuonon sisäosaan ja tutkia niiden vähäntunnetuiden seutujen luonnonsuhteita. Eräällä semmoisella veneretkellä ammuttiin 7 peuraa, jotka olivat tervetullut lisäys ruokavaroihin. Vaikeinta oli kantaa ammuttuja eläimiä veneesen. Peurat oleskelivat näet ulompana rannasta kauniin, Huippuvuorille ruohokkaan laakson varsilla, jonka laakson läpi se virta juoksi, jonka suulle matkustajat olivat vetäneet veneensä. Täytyi kantaa peurat sen pitkän matkan, rämeen ja koleikon yli ja saattaa ne sitte kovavirtaisen joen yli. Kun yhden miehistöstä, nimeltä Olli, piti kahlata sen yli, kaksi ammuttua peuraa selkään sidottuna, liukastui hän ja kuohuva virta vei hänet mukanaan. Onneksi kahlasi toinen laivamies juuri samalla kertaa virran yli vähän alempaa ja voi sen kautta pelastaa toverin, jota virta kuljetti hänen ohitsensa melkein tiedottomassa tilassa selkään sidottuine peuroinensa. Hänen lämmittämisekseen ja saattaakseen veren uudestaan juoksemaan hänen suonissaan, laittoivat he sitten kahvikestit. Kuivia vaatteita ei ollut muuttaa; ainoa mikä oli saatavana, oli makuusäkki (jommoisia tavallisesti käytetään, kun on pakko yötellä paljaan taivaan alla), jonka hän heitti hartioilleen pilapuheisten toveriensa suureksi huviksi. Itse oli Olli, odottaessaan toisia, jotka ensin menivät noutamaan vielä yhtä ammuttua peuraa, jo sitä ennen koettanut laittaa valkeata, mutta hän oli pannut talin, jota ajopuiden puutteessa käytetään polttoaineena, paljaalle hiekalle, sillä seurauksella, että tali sulaessaan hävisi hietaan eikä valkeasta tullut mitään. Kun kahvi oli juotu, — mutta ilman sokuria, sillä sitä ei oltu muistettu ottaa mukaan laivasta, — lykkäsivät he veneen vesille ja palasivat laivalle, mutta ainoastaan lähteäkseen uudelle tutkimusmatkalle, tällä kertaa kahdessa joukossa, kumpikin veneellänsä. Me seuraamme sitä venettä, jolla Nordenskiöld oli mukana.
Tämä matka oli tulemaisillaan heidän viimeiseksi retkekseen. Heinäk. 5 p. aamulla laskivat he maalle erään niemen luona, jolle he vetivät veneensä ja alkoivat työnsä ja tutkimuksensa. Seutu oli erittäin loistava. Vähän matkaa rannasta kohosi korkea tunturi, jonka alimpana osana oli kipsikerros, jossa siellä täällä oli valkeita alabasteripallia ikäänkuin helminauhana. Ylempänä oli vuori äkkijyrkkää mustaa kivilajia, ja sen päällä oli jälleen tornia harmaata kivikerrosta ja häikäisevän valkeita lumikenttiä. Sen vuoren takana kohosi vielä loistavampi tunturi, Temppelivuori, jonka seinät syöksivät äkkijyrkästi alas mereen. Mahtavat, mustat vuorikerrokset, jotka muodostivat tämän vuoren etuseinän, oli norovesi leikannut hyvin säännöllisiin kuvioihin, jotka olivat göötiläisten holvikaarien kaltaisia ja tekivät koko vuoren suuren, raunioiksi kukistuneen kirkon näköiseksi. Vuoren juurella oli lukemattomien, omituisesti muodostuneiden ajojääkappalten peittämä vuono niin tyyni ja hiljainen, että se selvästi kuvasti joka jääpalan ja joka kallion rannalla. Joukko vuoren sivuilla hautovia lintuja risteili ilmassa tahi ui jääpalasten keskellä, etsien ruokaansa, ja teki eläväksi tuon hiljaisenkomean, peräpohjaisen taulun.
Kaikki vuonon lukemattomat saaret olivat sananmukaisesti haahkanpesien peitossa. Haahkat hautovat siellä siirtokunnittain vissillä alavilla saarilla, joiden rannoilta jää lähtee aikaiseen, niin ett'ei niille pääse ketut, jotka siihen aikaan enimmäkseen elävät munilla ja linnunpoikasilla. Paitse haahkoja munii niillä saarilla myös tasaisemmilla paikoilla hanhia ja tiiroja, sekä yksi ja toinen isolokki jonkun mereenpistävän kallion kielellä. Joka ei ole semmoisella saarella käynyt, voipi tuskin kuvitella sitä elämää, sitä kinaa ja riitaa, joka on alituisesti tämän lintujoukon kesken. Linnunpesät ovat likekkäin pitkin saarta, usein niin tiheässä, että tuskin voipi kävellä niiden välistä. Naarashaahka hautoo melkein puuttumatta muniaan; likelle viereen on komea koiras asettunut ja antaa tuskallisella äännähdyksellä tiedon, kun joku vaara lähestyy. Naarashaahka tahtoo mielellään kuoria suuren joukon poikasia, ja jos se hukkaa jonkun munan, ei se saa omantunnonvaivoja, vaikka varastaa sen takaisin naapurilta. Lokit ja muut sensukuiset rosvot väijyvät joka tilaisuutta päästä ryöstämään pesiä ja tappelevat sitten keskenään saaliista. Haahkan pahin vihamies on kumminkin ihminen. Usein ryöstää useamman veneen väki yhteisesti haahkasaarilta kaikki munat ja kaikki untuvat, sekä ampuu linnut. Sen vuoksi on tämä komea ja hyödyllinen lintu alkanut suuresti vähentyä.
Siellä viipyi Nordenskiöld toverinensa seuraavaan päivään kootaksensa kivennäisiä ja pyytääksensä peuroja, jotka söivät kapealla maakaistaleella tunturin reunoilla. Sillä aikaa oli ajojää kokoontunut niin suurissa joukoissa ympäri niemen, jolla he levähtivät, että he valmistausivat viipymään siellä vielä kauvemmin, ja sen vuoksi olivat he uudestaan pystyttäneet jo purkamansa teltan. Silloin ilmestyi aukko tiheään tunkeutuneesen ajojäähän, teltta purjettiin kiireimmän kautta ja vene työnnettiin vesille, jotta edullista hetkeä käyttämällä päästäisiin toiselle rannalle.
Sateellinen ilma, joka oli ollut pitkin päivää, oli vähitellen muuttunut yhdeksi noita ihania auringonvalaisemia öitä, jotka peräpohjolassa runsaasti palkitsevat etelän lämpöisen kesäpäivän. Matkustajat olivat ilman seikkailuja raivanneet itsellensä tien jääpalasten läpi peilikirkkaalla vedenpinnalla, niin että vaan kapea, siellä täällä katkennut jäänauha vielä erotti heidät jäättömästä vedestä liki toista rantaa. Jo kaukaa voi kuitenkin huomata, että jäänauhan aukot nopeasti pienenivät. Kaikki miehet ryhtyivät sen vuoksi airoihin, kiirehtiäksensä veneen kulkua. Mutta siitä huolimatta oli se aukko, jota kohti he ohjasivat, heidän tullessaan niin sulkeutunut, että ainoastaan veneen keula mahtui siihen. Vene olisi ehdottomasti musertunut, joll'eivät he nopeasti olisi työntäneet sitä takaisin. He käänsivät sukkelaan veneen ympäri etsiäksensä toista pääsytietä, mutta joka aukko sulkeutui muutamia minuuttia ennen kuin he pääsivät sen luo. Muutamassa silmänräpäyksessä huomasivat he olevansa aivan suljettuina irtonaiseen jääkenttään, jota he ennen eivät olleet ensinkään huomanneet, se kun oli näöltään mustaa ja vedenkarvaista, ja joka suurella jytinällä likistyi yhteen vuonon sisällä olevan ison kiintonaisen jääkentän ja tiheän ryhmän välillä tivistä ajojäätä, jota kohovesi toi sisään ulkovuonolta. Irtonainen jää musertui ja vääntyi korkealle kiintonaisen jääkentän päälle uskomattoman nopeasti. Vene tuli pian aivan hoitamattomaksi, koska airoja ei voitu käyttää ja jääkenttä johon matkustajat olivat suljettuina, oli liian heikkoa kantamaan venettä tahi sen miehistöä. Milloin tunkeusi jää yhteen veneen alla ja kohotti sen korkealle, milloin halkesi se uudestaan ja puristi veneen alas reunoja myöten, niin että he töin tuskin voivat estää sitä musertumasta tahi kaatumasta. Turhaan koettivat he raivata tietä itselleen toiselle rannalle. Kun he suurimmilla ponnistuksilla olivat onnistuneet raahaamaan venettä muutaman sylen eteenpäin, meni jääsohjo yhteen heidän allansa ja tuli kahta vertaa paksummaksi kuin ennen. Heidän täytyi sen vuoksi vihdoin tyytyä veneen pystyssäpitämiseen ja suurimmalla tuskalla odottivat he sitä hetkeä, jolloin raskas ajojää ja kiintonainen jääkenttä syöksivät yhteen, puserrettuansa aivan kokoon irtonaisen jääkentän, jossa vene oli. Helppoa oli arvata mikä kohtalo silloin tulisi veneen ja sen miehistön osaksi.
Kun irtonainen jää töyttäsi kiinteätä jääkenttää vasten, alkoivat jääpalaset useammin paikoin liikkua nopeissa pyörteissä, jotka pian murensivat pienemmät jääpalat. Eräs mahdottoman suuri jäälohkare, suuruudeltaan melkein pieni vuori, liikkui semmoisessa pyörteessä likellä venettä, musersi tahi työnsi syrjään jokaisen muun jääpalasen tiellään, ja jätti sen kautta jälkeensä avonaisen vesiuran. Joka kierroksessaan tuli tämä jääkallio lähemmäs venettä, joka melkein liikkumatoinna oli jääsohjossa, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin tulisi se ja musertaisi veneen, ennenkuin kiintonainen jää ja ajojäänvyö syöksi yhteen ja toimitti hävitystyön. Se tuli kuitenkin heidän pelastuskeinoksensa. Kun näet jääkallio vihdoin singahti veneen ohi, sitä kuitenkaan koskettamatta tahi vahingoittamatta, sauvoivat he itsensä nopeasti siihen aukkoon, joka oli muodostunut kiertelevän jääkappaleen jälkeen ja ulottui kiintonaisen jään reunalle asti. Saavuttuansa onnellisesti sinne, vetivät he suurella vaivalla raskaan veneen jään reunalle. He olivat nyt pelastetut ja voivat rauhassa katsella suurenmoista näytelmää, kun ajojää räiskeellä ja jyrinällä töyttäsi yhteen kiintonaisen jään kanssa ja nousi pystyyn sitä vastaan. Heidän täytyi vetää vene ylemmä, ett'ei tunkeutuva jää sitä musertaisi; mutta sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti ikäänkuin olisi luonto levännyt meluavan rauhattomuutensa jälkeen.
Matkustajat pystyttivät nyt telttansa jäälle veneen yli, keittivät kahvia ja kömpivät sitte makuusäkkeihinsä levätäksensä ponnistuksista. Muutaman tunnin levättyänsä työnsivät he kuitenkin veneen uudestaan vesille, sillä jääkenttä alkoi jälleen jakaantua. Kulkien rantaa myöten, jatkettiin matkaa heinäk. 7 päivään klo 1 aamulla, jolloin vene jälleen vedettiin ylös maalle ja levähdettiin. Siellä viipyivät he tieteellisissä tutkimuksissa heinäk. 9 päivään, jolloin matkaa jatkettiin, kosk'eivät jäljellä olevat niukat ruokavarat sallineet pitempätä viipymistä. Se oli vaikea matka ja heidän oli pakko osaksi keksillä alin-omaa työntää tieltään jääkappaleita, osaksi hakata niitä rikki kirveillä, voidakseen päästä eteenpäin. Sitten pidettiin taas lepoaikaa, ja 24 tunnin keskeyttämättömistä ponnistuksista väsyneet miehet vaipuivat makeaan uneen teltassa, sitten kun kiireesti oli syöty kylmä ateria. Vuoroittain ponnistellen ja leväten, jolloin myös suuri osa aikaa käytettiin maan tieteelliseen tutkimiseen, jatkettiin sitten matkaa seuraavina päivinä. Sen ohella tulivat ruokavarat aina niukemmiksi, leipä oli loppunut ja väkijuomat olivat nautitut viimeiseen pisaraan, samoin oli kahvi ja tupakkikin lopussa. Ainoa jolla he voivat elättää itseänsä, oli niiden peurojen liha, joita heidän onnistui ampua. Kerran, kun väsymys oli kovin suuri, turvausivat he siihen väkiviinaan, jota oli otettu mukaan matelijoitten säilyttämiseksi. Malja laitettiin ja se maistui erittäin hyvältä, vaikka muutamia matoja olikin jonkun aikaa säilytetty väkiviinassa.
Useitten ponnistusten ja vaarojen jälkeen saapuivat matkustajat vihdoin heinäk. 12 p. Advent Bayhin, jossa löytyi venäläistupa, jonka kolme norjalaista haaksirikkoista oli ottanut haltuunsa. He harjoittivat siellä peuranpyyntiä ja aikoivat talvemmalla mennä kotia norjalaisten valaskalanpyytäjien mukana, jotka tavallisesti aina paluumatkalla poikkesivat sinne. Tynnyrit, joita oli asetettu päällekkäin tuon pienen huoneen ympäri, riippumaan asetetut kappaleet kuivaa peuranlihaa j.m.s. osottivat, että huoneessa vielä asuttiin. Yksi miehistöä sattuikin olemaan kotona, ja hän otti väsyneet matkamiehet vastaan erittäin vieraanvaraisesti ja jakoi heidän kanssaan hyväntahtoisesti pienet leipävaransa. Sen sijaan pyysi hän ruutia, jonka tärkeän tarpeen puutteessa tuo pieni siirtokunta oli, kadotettuansa onnettomuuden kautta suurimman osan mukana tuotua ruutivarastoansa. Siellä sai Nordenskiöld myös tietää että eräs englantilainen kuunari, joka kuljetti muutamia huvimatkailijoita, oli laskenut ankkuriin Safet Havenissa, ja että osa englantilaisia juuri silloin pyysi peuroja Advent Bayn itärannalla. Ennenkuin Nordenskiöld toverinensa jatkoi matkaansa, saapuivatkin sitte englantilaiset paikalle, ja he palasivat sen jälkeen yhdessä tiheän sumun läpi Safet Haveniin, jossa löysivät laivansa vahingoittumatoinna samalta paikalta, johon sen olivat jättäneet. Siellä oli jo ruvettu tulemaan levottomiksi heidän kohtalostaan ja lähetetty väkeä ulos etsimään heitä. Onneksi palasi lähetetty miehistö jo päivää jälkeen.
Nyt nostettiin jälleen ankkuri ja matkaa jatkettiin. 17 p. aamulla oli laiva tullut ulos Jäävuonosta ja alkoi kulkea rantaseutua Bel Soundiin, jossa ankkuri laskettiin 18 p. illalla, kovin myrskyisen matkan jälkeen. Sieltä tehtiin retkiä maalle. Siinä seudussa oli ennen hyvin hyvä satama, jossa Huippuvuorilla kulkijat tavallisesti laskivat ankkurinsa. Nyt oli sen täyttänyt vuoden kuluessa muodostunut suuri jäätunturi, suurimpia ja kauneimpia Huippuvuorilla, ja sen syrjiltä tippui alinomaa suuria jäälohkareita, niin että oli vaarallista sitä lähestyä. Nordenskiöld otti jääjättiläisestä valokuvan. Kun hänen sitte piti palata laivalle, oli nouseva kohovesi musertamaisillaan hänen veneensä kallioihin, ja hänen täytyi rankkasateessa rannalla odottaa luodeaikaa. Pysyäkseen lämpiminä, juoksivat venemiehet edestakaisin rannalla vehkeillen kaikin tavoin. Tämä keino piti veren liikkeessä ja teki samalla mielen iloiseksi. Sill'aikaa oli myrsky niin koventunut, että he sitte tarvitsivat useampia tunteja kulkeaksensa tuon vaan pari pyssynkanto-matkaa pitkän tien laivalle, jonne he saapuivat aivan väsyneinä ja läpimärkinä.
Seuraavana päivänä, 20:nä, muuttui myrsky täydelliseksi tyveneksi ja joutoaika käytettiin tutkimusretkien tekemiseen. Sillä välin alkoi myrsky uudestaan, ja 24 p. kiihtyi se niin kovaksi, että laivalla peljättiin ankkuriketjujen katkeevan. Onneksi ei tämä tapahtunut; ketjut pitivät ja seuraavana päivänä hiljentyi myrsky. Sillä välin aljettiin laivalla peljätä mitä pahinta Nordenskiöldin kohtalosta, sillä hän ei ollut vielä palannut veneretkeltään, ja tämä pelko eneni vielä enemmän, kun ei häntä 26 päivänäkään vielä kuulunut. Tähystäjä meni ehtimiseen ylös mastoon katsomaan, eikö Nordenskiöldin venettä näkynyt, ja jo ajateltiin nostaa ankkuri ja lähteä häntä etsimään, kun tähystäjä vihdoin ilmoitti, että vene oli näkyvissä, ja ennen pitkää oli Nordenskiöld jälleen laivalla.
Hänellä ei ollut ollut mitään vaarallisempia seikkailuja, vaan kaikki oli käynyt onnellisesti ja hyvästi. Veneesen oli lähtiessä otettu leipää ja kahvia 8 päiväksi; sitä vastoin otettiin niukasti lihaa mukaan, sillä Nordenskiöld toivoi voivansa pyytää runsaasti peuroja ruohoisissa rantanotkoissa. Virtaveden avulla tulivat he pikaisen ja keveän soutamisen jälkeen Sysitunturin rannalle, jonka jälkeen lähetettiin yksi mies koettamaan onneansa peuranpyynnissä, ja toinen laitettiin lohionki kädessä vähän matkaa siellempänä olevan virran suulle. Sillä välin teki kokki valkean, keittääkseen ruokaa ja kahvia, ja Nordenskiöld etsi kivettyneitä kasvi- ja eläinjäännöksiä rannan liuskakivikerroksesta. Hän ei kumminkaan löytänyt jälkiäkään semmoisista koko seudulla. Pian tuli metsästäjäkin takaisin, eikä ollut nähnyt edes ainoatakaan peuraa, hetkisen kuluttua nähtiin kalastajan tulevan lohionkinensa, vakuuttaen ett'ei löytynyt ainoatakaan lohta meressä, joka koskaan olisi ollut kyllin tuhma eksyäkseen niin mutaiseen jokeen kuin se oli. Kahvin juotua jätti Nordenskiöld sen tylyn rannan ja kulki edemmä tekemään uusia löytöjä. He laskivat maalle toisessa paikassa, johon aallot niin sattuivat, että heidän täytyi vetää veneensä korkealle maalle, ettei ne tempaisi sitä mukanaan. Se oli hyvin vaikeata, ja vasta kannettuansa kaikki kapineet maalle onnistui heidän saada tyhjä vene ylös suojaiseen paikkaan. Kun kova myrsky riehui 24 ja 25 p., pelkäsivät he että laivan kenties oli pakko nostaa ankkuri ja purjehtia merelle, ett'ei myrsky paiskaisi sitä kallioihin. Muutamia venemiehiä lähetettiin sen vuoksi eräälle ulospistävälle niemelle, laittamaan kiviröykkiötä ja panemaan sen sisään kirjallista kertomusta heidän matkastaan, että laivan miehistö sitte, tullessaan heitä etsimään, saisi tietää minnekkä päin he olivat lähteneet. Myrskyn aikana koetettiin pyytää peuroja, joita näkyi kauvempana maalla. Pyynnistä palasi yksi mies liikaten ja surkeana. Hän väitti nähneensä karhun, ajaneensa sitä takaa ja silloin pudonneensa alas jyrkänteeltä. Toverit uskoivat hänen kertomuksensa kuitenkin vaan puoleksi, ollen kyllä ilkeitä väittämään, että hän se oli juossut karhua pakoon. Seuraavana päivänä valitti hän kaulaansa kipeäksi, ja kun Nordenskiöld tuli kotia eräältä tutkimusretkeltä, näki hän hänen istuvan veneessä suu selkoman seljällän ja erään toisen merimiehen pistävän punaisella pulverilla peitettyä teräväksi hiotun veitsen kärkeä hänen suuhunsa. Se oli cayennepippuria, jota merimies oli ottanut Nordenskiöldin pippuripullosta ja jonka nyt piti parantaman kipeän kaulan. Parannuskeinon seuraus oli, että miehellä, joka muuten oli tunnettu puheliaisuudestaan, ei koko tutkimusretken loppuajalla ollut sanaakaan sanomista, hän vaan piti kylmää vettä suussaan, lieventääkseen polttavata kirvelemistä, jonka vahva pippuri vaikutti hänen kipeässä kaulassaan. Kun Nordenskiöld leikillään kysäsi, eikö hän tahtonut toista mokomata lisäksi, vastasi hän kieltämällä.
26 p. hiljeni myrsky ja aaltoileminen, niin että Nordenskiöld jälleen voi pyrkiä laivaan, joka oli vanhalla paikallaan ja jossa, niinkuin jo on kerrottu, jo ruvettiin pelkäämään, että hänelle kenties oli tapahtunut joku onnettomuus kovan myrskyn aikana.
Aamusella 27 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä. Kovin hitaasti se kuitenkin kävi, sillä tuuli tyyntyi vähitellen ja paksu sumu peitti meren läpitunkemattomalla hunnulla. 29 p. laskeutui sumu kuitenkin meren pinnalle ja mitä juhlallisin näky aukeni merimiesten eteen. Yli sumun kohosivat 4,500 jalkaa korkeat Horn-Soundin tunturien auringon valaisemat kukkulat ja näyttivät ikäänkuin lepäävän paksujen pilvikerrosten päällä, jotka verhosivat niiden juuret.
30 p. aamulla laskettiin ankkuri oivalliseen satamaan, jota suojasi merta vasten joukko karia ja kolme suurta saarta. Niillä saarilla munii lukematoin joukko haahkoja, jonka vuoksi ne onkin nimitetty Untuvasaariksi, Sinne tulee aina kesäkuussa laivoja kokoomaan munia ja haahkan-untuvia, ja siihen aikaan syödä ahmustavat niiden miehistöt pelkkiä munia ja linnunpaistia. Syödään keitettyjä munia, paistetaan munapannukaakkuja, pannaan munanruskuaista kahvin sekaan kerman asemasta, ja munilla täytetty tynnyri on aina auki kannella. Osa munasaalista pannaan suolaan ja viedään untuvien kanssa Norjaan.
Kun laiva oli laskenut ankkurin, meni Nordenskiöld ja hänen toverinsa heti maalle yhdelle niitä saaria. Munankuorimis-aika oli vast'ikään loppunut ja nekin haahkat, joiden pesät olivat jääneet ryöstämättä, olivat jo jättäneet saaren ja uiskentelivat ympäri rantoja, vasta kuorittujen poikasiensa seuraamina. Sitä vastoin kohtasivat he maalle mennessään isoja tiiraparvia, jotka hurjasti kirkuen koettivat puolustaa muniansa tahi vasta untuvissa olevia poikasiansa, ja niin julkeita ja villiä oli ne linnut, että matkustajat mielellään välttivät niiden hävittämistä.
Mannermaan rannalta tavattiin lukemattomia parvia erästä merilintulajia, Mergulus Alle, jääkyyhkystä, jonka pesät ovat koloissa kivien välissä. Niitä lintuja on siellä niin paljon, että niitä ensi silmäyksellä voisi luulla pilveksi; toiset taas istuivat niin tiheässä kivipaasilla, että yhdellä laukauksella voi kaataa niitä 10-12 kappaletta. Hautomis-aikana on omituista tulla niille paikoille. Kaikki linnut ovat silloin pesissään kivien välissä, ja jos matkii heidän ääntänsä, voipi kuulla tuhansittain ääniä maan alta vastaavan siihen omituisesti kaakottamalla.
Eräällä saarella löysivät he pienestä kummusta yhdeksän pääkalloa; kerrotaan erään englantilaisen aluksen siellä murhanneen erään venäläisen miehistön ja ryöstäneen sen saaliin. Semmoisia töitä tehdään valitettavasti silloin tällöin niillä seuduin, ja kun ei ketään ole kertomassa ilkityötä, jäävät tekijät tavallisesti rankaisematta. Kerta tuli kuitenkin semmoinen rikos odottamattomalla tavalla ilmi ja rankaistuksi. Eräs venäläinen soima oli nimittäin jättänyt kapteininsa ja kaksi miestä Huippuvuorille ja toiset kertoivat kotia Arkangeliin tullessaan, heidän hukkuneen onnettomuuden kautta. Mutta muutamia vuosia jälkeenpäin löysi eräs norjalainen laivuri ihmisen luurangon rannalta ja sen vierestä pyssynperän, joka oli täynnä kirjoitusta. Siitä näkyi että pyssyn omistajan, joka juuri oli se venäläinen kapteini, oli kahden matruusin kanssa hänen kapinallinen miehistönsä ehdoin tahdoin jättänyt kuolemaan. Molemmat matruusit olivat jo ennen kuolleet nälkään, ja sama kohtalo näyttää tulleen kapteininkin osaksi. Norjalainen laivuri lähetti pyssynperän surullisine merkkineen Arkangeliin, ja siten saatiin se julma rikos ilmi.
Mutta Nordenskiöld jatkoi purjehtimistaan ja elok. 9 p. laski laiva vihdoin ankkuriin Isossavuonossa, joka oli matkan varsinainen päämaali. Lyhyt napaseutujen kesä oli kuitenkin jo niin pitkälle kulunut, että voi käyttää korkeintaan kuusi viikkoa tieteellisiin tutkimuksiin. Sillä ajalla tehtiin ehtimiseen tutkimusretkiä, ja muun muassa nousivat rohkeat matkustajat korkealle ja jyrkälle Whales Point-tunturille. Kapuaminen oli vaikeata ja vaarallista. Milloin saivat he kulkea jyrkänneitten yli, peittyneinä soraan, joka juoksi pois heidän jalkojensa alta, milloin oli heidän pakko kiivetä jyrkkiä jääseiniä myöten, joka tuli ainoastaan siten mahdolliseksi että he hakkasivat veitsillään koloja jaloillensa, milloin saivat he kahlata syvässä lumessa, jonka alla oli vesilätäkköjä, joihin he usein syvään vajosivat. Mutta kun he saapuivat tunturinharjalle, tulivat he runsaasti palkituiksi valtaavan-suurenmoisen näön kautta, joka siellä aukeni heidän silmäinsä eteen. Syvällä heidän jalkojensa alla levisi lukuisien saarien peittämien, laveitten vuonojen siniset seljät, salmessa kaukana näkyi muutamia purjehtijoita ja toisella haaralla oli joukko lumisia vuorenkukkuloita, kirkkaimman päivänpaisteen valossa. Ja korkealle yli kaikkien näiden vuorien kohosi, niinkuin kirkko kaupungin huoneitten yli, valtava Horn-Soundin tunturi, Huippuvuorien korkein vuori. Tyyni, melkein juhlallinen hiljaisuus oli yli koko tämän majesteetillisen kuvan ja teki sen vielä suurenmoisemmaksi.
10 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä pitkin Isonvuonon rantaa, joka ei käynyt vaaroitta, sillä purjetie oli täynnä karia ja matalikkoja. Suuret jäälohkareet, jotka olivat tarttuneet matalimmille paikoille, olivat kuitenkin jonkunlaisina purjehdusmerkkinä. Nämä jäälohkareet ovat muuten hyvin vaarallisia, koska usein tapahtuu että ne, virran uurtamina, äkkiä kaatuvat ja musertavat sen aluksen, joka sattuu olemaan lähellä. Niin kävi kerta erään laivan, joka oli kiinnitetty semmoiseen jäälohkareesen, mikä kaatuessaan muserti laivan niin nopeasti, että miehistö tuskin ennätti pelastaa henkensä. Kaksi miestä jotka olivat pudonneet veteen, pelastuivat veneesen, toiset neljä ajojääkentälle. Vasta yhdeksän päivän kuluttua tapasivat niin erinneet kumppanit toisensa; veneessä olleilla ei sillä ajalla ollut muuta elatusta ollut, kuin se mursunnahka, jolla veneen airot olivat peitetyt ja jonka he keittivät rautaäyskärissä, käyttäen teljoja halkoinansa. Vielä kymmenen vuorokauden kärsimisten jälkeen korjasi haaksirikkoiset eräs norjalainen laiva.
Oleskeltuansa lyhyen ajan siellä, purjehti Nordenskiöld eteenpäin, koska jää ajelehti vuonon sisäänpäin ja uhkasi sulkea laivan sinne. Tuuli oli kumminkin tyyntynyt, niin että täytyi panna kaksi venettä hinaamaan laivaa. Se heräsi kuitenkin pian jälleen, purjeet pullistuivat ja matka kulki rivakasti eteenpäin. 13 p. iltapuolla heitettiin ankkuri Lees Forelannin luona. Lukuisat mursunluurangot, joita oli kasoittain rannoilla, olivat todistuksena siitä hävityssodasta, jota norjalaiset erämiehet käyvät sitä komeata, ennen pitkää aivan varmaan hävitettyä eläintä vastaan. Mursut ovat hyvin seurallisia eläimiä ja heitä näkee suuriin joukkoihin asettuneina ahjojäällä. Toiset uivat jääkappalten ympärillä ja koettavat suurilla hampaillaan ajaa pois jotakin liketysten tunkeutuneita toverejansa, päästäksensä itse auringonpaisteesen tyhjälle paikalle. Mursun keihästäminen ei ole helppoa, sillä se on hyvin arka, mutta kun ensimmäinen kerta on tavattu ja harpuuniköydellä valjastettu veneen eteen, kokoontuvat kaikki haavoitetun kumppanin huutoon hänen ympärillensä ja joutuvat siten helposti erämiesten saaliiksi. Ainoastaan yksi ja toinen vanhempi eläin taikka äiti, joka on kadottanut poikasensa, koettaa silloin puolustaita; ja kuitenkin voisi pari voimakasta iskua heidän suurista vahvoista hampaistansa muuntamassa silmänräpäyksessä musertaa veneen. Kun erämiehet jolloin kulloin meressä tapaavat nukkuvan mursun, peljästyttävät he sen tavallisesti samalla ylös kun harpuuni heitetään. Sitä eivät he tee jalomielisyydestä makaavata vihollista kohtaan, vaan sen vuoksi ett'ei mursu, luullen jonkun toverin päällensä käyvän, herätessään iskisi hampaitansa veneesen.
Talvella ajojäitten kadottua näkee mursuja tuhansittain koolla hiekkarannoilla, jotka ovat niin matalia, että tuo kömpelö eläin voi niille ryömiä. Silloin on niitä helppo pyytää. Kun erämiehet tapaavat semmoisen joukon, lähestyvät he useammassa veneessä vastatuuleen, ett'ei mursut hajusta voisi saada vainua vaarasta ja ajoissa pelastaa itseänsä. Kun likinnä rantaa olevat eläimet on saatu tapetuiksi, ovat ne muurina, jonka yli toiset eivät voi paeta. Silloin alkaa inhottava teurastaminen, joka ei lopu, ennenkuin viimeinen eläin on kaadettu. Sen jälkeen otetaan rasva pois ja ruumiit jätetään, ja paikka tulee sitten pitkäksi aikaa jääkarhujen ja lokkien kokousseuduksi, sillä he kestailevat jäännöksillä.
Kun Nordenskiöldin piti purjehtiman sieltä eteenpäin, ei miehistö sanonut tottelevansa, vaan tahtoi saada levähtää satamassa kumminkin yön yli. Silloin ryhtyi Nordenskiöld ja hänen toverinsa, ynnä laivurin, perämiehen ja kokin kanssa omin käsin toimeen, nosti ankkurin ja laittoi purjeet reilaan; vasta silloin tuli miehistö ylös kannelle ja meni työhönsä. Tämmöistä tottelemattomuutta ei ilmestynyt kuitenkaan sitte koskaan enään.
Laskettuansa jälleen ankkurin, näkivät he suuren jääkarhun, joka mukavan-levollisesti teiskaili rannalla. Se seisahtui yksin kuuroin, katseli ympärilleen ja nuuski ilmaa, tarkastellen samalla alusta. Päätettiin panna toimeen jahti sitä vastaan, ja kaksi venettä laskettiin vesille. Kun karhu huomasi heidän aikeensa, kulki se hyvin hitaasti ja arvokkaasti pakoon toista venettä, lähteäksensä erään niemen toisella puolen uimaan, mutta siellä tapasi se toisen veneen, jossa Nordenskiöld oli, ja kaatui kahteen hyvin tähdättyyn luotiin, jotka lähtivät hänen kivääristään. Uljas, häikäisevänvalkea eläin kieri jyrkkää vierua alas, tehden monta kuperkeikkaa toiselta kallionpenkereeltä toiselle, ja seisahtui vihdoin eräälle rannalla olevalle kallionpaadelle, jonka luo veneen voi laskea. Sieltä nostettiin kaatunut jäämajesteetti alas veneesen, ilman karvan kastumatta sen kauniissa, hopeanvalkeassa turkissa.
Seuraavana päivänä tuli samaan satamaan norjalainen erälaiva. Nordenskiöld soudatti heti itsensä sinne tiedustamaan kirjettä, mutta mitään semmoisia ei ollut. Se oli kuitenkin mieluisa kohtaus, sillä he saivat laivurilta ostaa tuoreita munia, joita he suuresti tarvitsivat.
Jälleen purjehdittiin eteenpäin ja laskettiin ankkuri eräässä toisessa paikassa. Siellä meni Nordenskiöld toverinensa maalle peuroja pyytämään. Se oli hyvin vaivaloista, sillä peurat olivat arkoja ja ampujoiden täytyi melkein kömpiä eteenpäin syvässä mudassa. Vihdoin kaatui muhkea koiraspeura Nordenskiöldin luotiin. Mutta toinen kysymys oli, kuinka he saisivat saaliinsa kotia. Lopuksi päättivät he lähettää laivalle kokin, joka noutaisi useampia miehiä ja soutaisi eräälle kauvempana olevalle paikalle, joka oli likempänä sitä paikkaa, missä peura ammuttiin, ja sieltä noutaisi metsämiehet saaliinensa; sitä paitse sai hän käskyn ottaa mukaansa ruokaa ja olutta. He saivat kuitenkin odottaa kylläkin kauvan, sillä venemiehiä ei kuulunut, ja kun he menivät eräälle ulospistävälle niemelle huutamaan laivalle, näkivät he sen täysissä purjeissa risteilevän kaukana merellä. Vihdoin käänsi laiva erästä pientä lahtea kohti ja he kiiruhtivat pitkän ja tukalan matkan sinne, uskoen tulleensa huomatuiksi. Mutta kun he pääsivät perille, oli laiva jo kääntynyt ja risteili jälleen ulapalle päin, huomaamatta heidän huutojansa, viittauksiansa ja pyssynlaukauksiansa. Lopuksi menivät he takaisin sille paikalle, johon olivat peuran jättäneet, ja näkivät ilokseen, että se oli viety pois ja että vene siis oli tullut, vaikka se oli jossakin rantakallioiden piilossa. Pitkän kapuamisen ja sinne tänne kulkemisen jälkeen, löysivät he vihdoin veneen, mutta sen luona odotti heitä uusi kiusa, sillä kokki ja venemiehet olivat syöneet kaikki ruoan, niin ett'ei ollut leivänpalaa jäljellä; he luulivat, näet, että Nordenskiöld ja hänen jahtitoverinsa jo olivat palanneet laivalle. Vasta laivalle tultuansa, saivat he tyydyttää nälkänsä, joka vuorokautisen paastoomisen ja kuudentoista tunnin yhtämittaisen kulkemisen ja vuorienkapuamisen jälkeen kyllä tuntui. Kaikkien näiden pulien ja sekaannuksien muistoksi kutsui Nordenskiöld sitten niemen, jolle he olivat laskeneet, "Selkkausniemeksi", ja sillä nimellä on se otettu karttaan.
Kun heidän jälleen piti purjehtia edemmä, pääsivät he tuskin paikasta pois, sillä tuuli oli huono ja virta piti vastaan. Meren peitti harva ajojää ja paksu sumu pimitti ilman. Usein tapahtuu että kulkevat jääkappaleet menevät virranvastaista suuntaa, joka tulee siitä, että osa jäälohkareita on hyvin syviä ja alivirta vie niitä eteenpäin. Yhteen semmoiseen jäälohkareesen antoi Nordenskiöld silloin kiinnittää laivan ja jäälohkare hinasi laivaa eteenpäin vasten virtaa melkoista vauhtia.
Seuraavan ankkuripaikan luona nousivat he jälleen eräälle korkealle tunturille, josta oli mitä suurenmoisin näkyala yli seudun ja sen lukemattomien lumenpeittämien vuorenkukkuloiden. Alastulo oli hyvin vaikeata. Yksi miehistöstä tahtoi kulkea suorinta tietä ja juoksi aika vauhtia erästä jäävierua alas, toisten suureksi kauhuksi, sillä he tiesivät suurien railojen tavallisesti katkaisevan semmoiset jääkentät. Äkkiä näkivät he hänen seisahtuvan ja kun he itse ehtivät sinne asti, näkivät he hänen seisovan semmoisen railon reunalla. Kun he, kömpien jäätä myöten, katsoivat alas railoon, näkivät he kamoittavan pohjattoman syvyyden, jonka seininä oli taivaansiniset jääkalliot, joista siellä täällä riippui valkeita, kohvaisia koristuksia. Alempana katosi kaikki sinisenmustaan pimeyteen. Se onnetoin, joka sattuisi putoomaan siihen pohjattomaan rotkoon, olisi ainiaaksi kadonnut eikä kukaan elävä voisi koskaan löytää hänen jälkiänsä.
Heidän poissa ollessaan oli muu venemiehistö ollut peuranpyynnissä ja onnistunutkin ampua kaksi komeata peuraa. Kun he tulivat takaisin veneelle, löysivät he siellä kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä. Karhu oli näet heidän poissa ollessaan käynyt kyläilemässä heidän tavaroissansa. Pari hänen kelpo kämmeniensä koppausta oli kahdesta kohdin repinyt veneteltan; kaksi villaröijyä, jotka karhun mielestä luultavasti olivat liian vaikeasti sulavia, oli heitetty ulos veneestä ja samaten yksi yösäkki, sekä kokin voirasia, jota kontio ei onneksi ymmärtänyt avata. Suuren peuranlavan oli se sitä vastaan syönyt onnekseen ja kalvanut lihan aina luuhun asti, ja viinaleipänä paistin lisäksi, joka ei luultavasti tuntunut kylliksi herkulliselta ja lihavalta, oli se syönyt puoli talikääryä, joka oli otettu mukaan polttopuiksi, joll'ei ajopuita olisi löydettävänä. Säkillisen laivakorppuja oli karhu heittänyt ulos veneestä ja tyhjentänyt rannalle, mutta tavatoin kalina, joka syntyi kun kuivat korput ratisivat vastakkain, oli pelottanut karhun pakoon. Yli tunnin meni sitte teltan laittamiseen ja sekotettujen kapineiden kokoomiseen.
Nordenskiöld päätti rankaista kutsumatointa vierasta epäkohteliaisuudesta, jolla se oli käyttäinnyt hänen poissa ollessaan. Kivääri ladattiin, ja suloisen hajun levittämiseksi karhun nenään, heitettiin muutamia kappaleita rasvaista peuranlihaa sen valkean nupuille, jolla heidän illallisensa oli laitettu. Heti sen jälkeen kömpi joka mies telttaan ja makuusäkkinsä sisään. Jotta he tietäisivät, milloin karhu tuli, ehdotteli joku, että sidottaisiin nuora yhteen paistettuun peuranlapaan ja nuoran toinen pää kokin toiseen koipeen, koska hän oli pannut enin pahakseen karhun kyläilemisen sekä näyttänyt enimmin kostoa janoovalta. Sen pitivät kaikki hyvin hyvänä ehdotuksena, paitse kokki itse, joka luultavasti pelkäsi tulevansa laahatuksi sotavangiksi. Mutta maate käytiin, ja vähitellen tuli kaikki hiljaiseksi. Nordenskiöld ja hänen toverinsa loikoivat kumminkin vielä pitkän aikaa valveilla. He kuulivat silloin hiljaista meteliä teltan ulkopuolelta, mutta luullen sen olevan miehistöstä jonkun, joka tahtoi tehdä pilaa kokille, eivät he nousseet ylös. Silloin kuului äkkiä kovempi meteli, he nostivat teltanreunaa ja näkivät nyt karhun, joka täyttä vauhtia juoksi sieltä ja oli jo poissa, ennenkuin pyssy ehdittiin lauaista. Teltassa nousi meteli ja kaikki kiirehtivät ulos. He huomasivat silloin suureksi harmikseen, että karhu oli syönyt koko hänen osallensa paistetun lihan, sekä sitä paitse kaikki seuraavan päivän aamiaiseksi keitetyn lihan, joka oli pantu asetille. Tämä asetti oli pantu usean, sopalla täytetyn läkkipikarin päälle, jotka karhu sattui kaatamaan kumoon, ja sen kautta syntyi meteli. Karhu ei sitten tullut koskaan enää takaisin eikä kokki siis saanut koskaan kostaa kärsimäänsä kahdenkertaista häpeää ja kiusaa.
25 p. aamulla jatkettiin purjehtimista. Raikkaan tuulen puhaltaessa purjehtivat he pitkin Huippuvuorien länsirantaa pohjoista kohti. Silloin keskeytti heidän matkansa aivan odottamatoin este. Huomattiin näet eräässä salmessa miehistöä täynnä oleva vene, joka kuljetti suurta lippua ja souti kaikin voimin laivaa kohti. Ne olivat arvattavasti haaksirikkoisia merimiehiä ja Nordenskiöld antoi sen vuoksi pitää suunnan alas venettä kohti. Pian oli sen miehistö laivalla. He kertoivat kadottaneensa aluksensa jäihin ja että Nordenskiöldin vielä piti valmistauta ottamaan vastaan 6 venettä haaksirikkoisia, kaikkiansa 37 miestä, jotka olivat kolmen onnettomuuteen joutuneen erälaivan miehistö.
Haaksirikkoiset, jotka siten odottamatta näkivät pelastuneensa pakosta ilman mitään valmistuksia talveutua Huippuvuorien tylyillä rannoilla, jossa melkein varma kuolema heitä odotti, olivat jo 14 päivää soudelleet ylt'ympäri veneessään, toivoen tapaavansa jonkun pelastavan laivan. Ilo loisti heidän kasvoistaan, kun he kiipesivät reilingin yli Nordenskiöldin alukselle, ja suuret kyyneleet välkkyivät ahavoituneiden merimiesten silmissä. Haaksirikkoisten joukossa oli myös eräs 11-vuotias poika Suomesta, laivurin sukulainen, muuten reipas poika, joka puhui vähän, mutta oli rohkea ja uskalias ja monessa pahassa säässä oli seissyt äsken hukkuneen kuuton peräsimellä.
Iltapuolla saapui jälleen yksi veneellinen väkeä. Viisi venettä oli vielä tulematta. He olivat hajaantuneet, etsiäksensä jotakin alusta, ja määränneet yhtymäpaikaksi Safet Havenin Jäävuonossa. Nordenskiöld päätti sen vuoksi purjehtia siihen satamaan ja odottaa siellä haaksirikkoisia. Syysk. 4 p. olivat vihdoin kaikki veneet löydetyt. Sillä välin oli yksi niistä Jäävuonossa tavannut kaksi pientä erälaivaa, jotka lupasivat ottaa 10 haaksirikkoista, ja niin jäi vaan 27 miestä Nordenskiöldin luo. Niiden 27 miehen kanssa edemmä pohjoista kohti purjehtiminen ilman tarpeellisia vesi- ja elatusvaroja olisi ollut hulluutta, ja niin mielellään kuin Nordenskiöld ei olisikaan nyt vielä matkaansa lopettanut, antoi hän kuitenkin käskyn purjehtia etelään päin. Tieto pelastaneensa hirmuisista kärsimyksistä ja kuolemasta niin monta kanssa-ihmistä sai hänelle palkita ilon niistä loistavista tieteellisistä tuloksista, joita hän mahdollisesti vielä olisi voinut saavuttaa jatkaessaan matkaansa peräpohjolata ja sen salaperäisiä seutuja kohti.
Yhdessä oman miehistönsä kanssa oli Nordenskiöldillä nyt pienessä kuutossaan 42 henkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja lappalaisia. Syysk. 4 p. jätti Nordenskiöld Jäävuonon ja yöllä 11 ja 12 p. välillä saapuivat he paksussa sumussa ulkopuolelle Tromsön saaristoa. 12 p. harveni sumu, mutta tuuli hiljeni täydelliseksi tyveneksi. Palaen halusta saada tietoja kotoa, panetti Nordenskiöld vesille veneen, jolla hän ja hänen toverinsa soudattivat itsensä Tromsöhön, jonne saapuivat 13 p. aikaiseen aamusella. Laiva tuli perille vasta seuraavan päivän illalla.