JOULU-ILTA PORKKOLASSA.
Iso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi. Seinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla ja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja pöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.
Vasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi hänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä järjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa arkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli hän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa samettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko sen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea samettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan kartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista valkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen pitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat kaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.
Nyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua toivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä pöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui nyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta Fincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja Ebba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät lauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa vaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.
Virren loputtua Fincke lausui;
— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!
Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka vartosi.
Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja astui sisään.
— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet paljaiksi monen aatelismiehen talot.
— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.
— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen täytyi peräytyä.
— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?
— Sitä emme tiedä.
— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin. Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.
Miehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli tuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon kuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu jouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat kannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen yhteen arkkuun kaikki hopeat.
Tuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että hevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.
Lunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui huolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret, karvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota seutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön rinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen yli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen retkikunnan etunenässä.
— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.
Näkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.
Kamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa kansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli sytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden, poroksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.
Ja taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi yhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa, oli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin. Hevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa aiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja tuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo. Hevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.
Ja niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat astuivat sisään.
Savupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä ja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja lehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain pörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin ohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi poljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat, puoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli ilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja leipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko joukko petäjäistä.
Vierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat lakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa piittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että talonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta puolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.
— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen pois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta yösijaa, Lassilan Mikko.
Isäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.
— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla jouluiltana.
— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.
— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan, käykää istumaan kaikki.
Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä nytkin.
Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää, sanoi isäntä:
— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?
— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.
— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.
Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan, nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään toisille.
Siitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita kuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa itselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja viitoistaan penkeille.
Emäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut paremmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.
Hetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä, jossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.
Varhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan, matkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon lähteäkseen.
Lumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi edeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja kustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa puihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa Hollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä, mitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi tulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului etäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta kirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten piteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto kuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista loisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli muodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.
Kirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eli
Ison-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.
Omituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse, johon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän takanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan vihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä päälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan sortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt oli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin yksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat tunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä kapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat talot!
Rauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä kellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät vaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä rauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä veisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä oli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.
Kukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja he kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat, ja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut katosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään metsään.