EBBA FINCKE.
Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke, käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali, toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot kohtasivat silmää kaikkialta.
Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan yksinäistä metsätietä eteenpäin.
Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.
He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet alakuloiseksi, synkäksi.
Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta, joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan, oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä, ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä koipiaan tien lumisohjossa.
Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan. Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin. Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies, puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri, valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään, ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.
Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut. Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa; miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan, jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista — siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.
Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.
Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai uutta henkeä hermoihinsa.
— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä, paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät eläisikään enää.
— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa, lohdutteli häntä Niilo.
Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira, ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin. Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun. Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen kynnyksen yli.
Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.
— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.
— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen, kauvan hellästi halaillen häntä.
Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin, vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.
— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme, sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä, sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.
Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen, joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.
— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin, parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin, poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!
Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.
— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle; sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni, se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.
Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri, viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.
— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.
— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,
Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.
— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät. Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen, joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää. Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.
— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.
— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni. Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani. Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa, jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.
— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti
Fincke.
— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.
Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.
— Bibemus in nomine Jesu! [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.
— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä, jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista. Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja. Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen, josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä, kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.
— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke, jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.
— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me kodista ja teistä kaikista.
— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla pitkällä matkalla Puolasta.
Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan, Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.
Talonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.
— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa. Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen, erittäin sopiva ala kujeillensa.
Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:
— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies; tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti, ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä ennemmin vihollisena kuin ystävänä.
— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?
Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät melkein kokonaan pöydässä-istujilta.
Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan, joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto, valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja ihastuksella.
— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua? Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä kostea kiille sinisissä silmissään.
Niilo laski silmänsä alas.
— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen. Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata, en tietänyt edes mitä se oli.
— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään hiljoilleen vaipua alaspäin.
— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.
Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi sinnepäin.
Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi, tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti nyykyttäen päätänsä:
— Bibemus in nomine Jesu!
Nyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa elivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten. Elämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten koskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.
Päätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja Niilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken oleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin viettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.
Rauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni yhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.
Ulkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja kenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva vedeksi auringon vaikutuksesta.
Mutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut, kuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?