JUMALANPALVELUS ISONKYRÖN KIRKOSSA.
Katsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan päivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan mieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun, sato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa. Mutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli se seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut Pentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään suojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin. Niinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla nytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat, joiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä kun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä Flemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä. Talonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa merkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista uhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin ottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja lyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu herttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan nimeä!
Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla, niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut, heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän minä meren puhtaana."
Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä. Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä, mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät, joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s. linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän, vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.
Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä. Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan, ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.
Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät ylöspäin kirkkomaalle.
— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului ääni joukosta.
Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa, huusi silloin kaikuvalla äänellä:
— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:
— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä, olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.
Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli, toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle Pentti antanut.
Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon, mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.
— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään, että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö sitä? Minä kysyn vain.
— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.
— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.
Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa, hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?
Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja vakavasti.
— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.
Ja hän vastasi? Mitä vastasi hän siihen?
Huudettiin monelta taholta vihasta tärähtelevillä äänillä.
- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää puoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.
— Näytetään heille että pystymme, huusi Pirin Pentti.
— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni.
— Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.
— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti kiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan, jatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka kuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi. Hän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme. Häntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen pappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä Korsholmassa.
— Hirtetään hänkin! huudettiin monelta taholta.
— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä. On kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin voimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on sotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.
— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon! huusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari. Minä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä, lisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että vahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.
— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet kerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä kirveellä päähän.
Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt säntäten sisään kuoleman kalpeana.
— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.
Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä. Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi. He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan. Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.
Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän rähisevän laulunsa kanssa.
Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä, nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen. Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.
Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.
Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!
Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.
Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki ennusti raatelevaa paloa.