Sotamiehet ja talonpojat

by Rafaël Hertzberg

KLAUS FLEMING.

Syksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää, liikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta oli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin piti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin Täyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista lääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi päällikkökunta asuskeli linnassa.

Sitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa. Ei, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä hänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming Pikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla käydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen miehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään puoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan aikaan saapuman Puolasta.

Linnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan joulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten perheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa kanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla, Ebba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin heidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin nuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.

Oli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan suuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat hyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota täynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat, inkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin elähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja laulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat, jotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet linnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää ruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.

Salin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti jutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä ikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista, hymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret aatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien mielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota hovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.

Vähän taampana toisista istuivat Johana Fleming ja Niilo Iivarinpoika.

Sinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle liioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista olisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on morsian, joka sinua odottaa.

Niilon kasvot synkistyivät.

— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa tiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena lähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle, olimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä tahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni teinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.

— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi
Johana nauraen.

— En, sitä en ole, vastasi Niilo vakavasti.

— Et edes kauniisen Gretcheniin?

Niilo punastui.

— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän sanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta jälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.

— Näitkö hänen todellakin?

— Näin, hän se oli ihan varmaan.

Nyt astui Klaus Fleming sisään salihin.

— No, sanoi hän, taputtaen ystävällisesti poikaansa ja Niiloa olkapäälle, joko olette väsyneet tanssiin? Ettekö näe miten neitoset istuvat, heittäen ikävöiviä silmiä tännepäin? Nyt iloiseen joulutanssiin, niin että kaikki pääsemme mukaan, nuoret ja vanhat, muinaisen, hyvän tavan kunniaksi. Pankaa piiparit soittamaan.

Johana sanoi soittomiehille ja riensi lähihuoneisin kutsumaan sisään lasia kilisteleviä sotilaita. Pian olivat kaikki järjestyneet kahteen riviin, naiset toiselle puolelle ja herrat toiselle. Klaus Flemingin esimerkkiä noudattaen asettuivat sotapäälliköt Arvid Stålarm, Aksel Kurki ja Antero Boije myöskin riviin, ja vastapäätä heitä istuivat heidän puolisonsa, rouva Ebba Fleming etupäässä. Siitä alkoi karkelo. Soittomiehet panivat parastansa huiluilla, korneteilla ja rummuilla, ja tanssijat lauloivat, naiset ja miehet vuorostaan:

Täss’ tulee ylpeät nunnat,
Herra domine! [Herra]
Laaksost’ vihreästä,
Cito, cito, citissime, herra domine!
[Sukkelasti, sukkelasti, oikein sukkelasti!]

Mitä tahtoo ylpeät nunnat?
Herra domine!
Laaksost’ vihreästä,
Cito, cito, citissime, herra domine!

He tahtoo nähdä piispaa,
Herra domine! j.n.e.

Piispa on nyt poissa,
Herra domine!

Missä hän sitten lienee?
Herra domine!

Hän on kirjoittamassa,
Herra domine.

Mitä hän kirjoittaapi?
Herra domine!

Laulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat vastasivat:

Ja kirjoituksess’ sanotaan,
Herra domine!
Että tyttö poi’alle annetaan,
Cito, cito, citissime, herra domine!

Tämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä laulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet erillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä raisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo, ja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.

Eräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen. Sananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut, sanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua kutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus levisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:

— On jo myöhänen. Käykäämme levolle.

Hän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen seuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti nyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille. Nämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät paikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.

— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin kummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut olla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa ikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset kasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli on pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään paikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät pöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista hiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.

Tapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros oli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä että taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka häitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut tämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi tapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli kuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.

— Niin, se on todellakin hänen näköisensä, myönsi Niilo.

— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi Johana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi painava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.

— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että kaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin tuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin tämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka tekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.

— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa, joka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien sisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt. Heti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha Filippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn kuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo mies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi kylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei tiedä mitään hyvää.

He kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he nuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin, kasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki Flemingin huoneesen.

— Kuka oli tuo? kysyi Niilo.

— Eräs ylioppilas, Daaniel Hjort, isäni kirjuri.

— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan vieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.

— Niin, varmaankin hän se oli. Hän siis oli täällä sisässä.

Täll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa. Aabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat olivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen talon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet valkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham. Eräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut, sahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat kotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi, sekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat ammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat hoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin, jotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla pilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi kirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa kapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä seurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta linnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä, kirjoitti hän.

— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan talonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä laimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.

Flemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen asiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia Käkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun tultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria sanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä Pohjanmaalle.

— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita luulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi heidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi, jos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin kiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että kaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa nielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan kokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota peljätään.

— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain täytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en nyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa ja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me tarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia vastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta heti alussa.

— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat. Se peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo levottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän. Jokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten ravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen, jokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden tähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle, levittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.

Nyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen korkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia. Marski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.

— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä, sanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän ikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät hiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien tähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi pappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä huvittelemasta.

Hän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen teki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka sanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli noussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi kukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä sääliväisyyteen ja lempeyteen.

Herra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen tänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.

— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet
Fleming ivallisesti.

— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta etupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä menoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla sokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään yhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla Pohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea tila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei talonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika on kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät ihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon ja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä kärsimyksiä liiallisella ankaruudella.

— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja kapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan? Herttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle kaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja lyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin vihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa kuinka väkeäni tapetaan?

— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä kautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä, kuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta millänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.

— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming vihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat valita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa täyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää sotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en voi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.

— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin kovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa tyynesti.

— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta pahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla kuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta saanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen oikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä tehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut valani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut vaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut sitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä Pohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka tämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian Klauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua vastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos hänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan minun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se! Onko teillä vielä mitään sanomista?

— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee Jumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja teidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.

Piispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta läsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties oli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta. Muutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla vielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham Melkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa sisään hänen luoksensa.

— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen olkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän edessä.

— Niin olen, talonpojat Pohjanmaalla ovat nousseet kapinaan.

Tiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä rankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi muutenkin.

— Ankara täytyy mun olla, muuten voi kaikki olla hukassa, vastasi
Fleming, tarttuen hänen käteensä ja silitellen sitä.

— Mutta lupaathan säästää minkä mahdollista? Minun tähteni!

— Niin, sinun tähtesi, Ebba, tahdon sen tehdä.

— Minä, kiitän sinua!

Hän piti molemmin käsin puolisoansa päästä, suudellen hellästi harmahtavia hiuksia. — — —

Olavi Sverkerinpoika käveli pitkin askelin edes takaisin huoneessansa.

— Hyvin käy, sanoi hän itsekseen. Talonpojat saavat aikaa kokoontumaan, kapina leviää ja Fleming saa kovan pavun purtavakseen.

Hän istui pöytään ja kirjoitti pitkän kirjeen herttualle, jossa hän antoi tälle tiedon talonpoikain kapinasta sekä Flemingille antamistaan neuvoista. Ilkeästi hymyillen luki hän kerta vielä kirjeensä, pani sen sitten sinettiin ja lähti menemään siihen tornikamariin, jossa asui apteekkari Filippus Kern.

Niilo vänrikistä tuntui tukehuttavalta sisässä. Vastaisen matkan ajatus valtasi hänen mielensä ja vaikutti jonkunmoista levottomuutta hänen hermoissaan. Hän heitti ylleen viittansa ja meni alas kävelemään valleille. Hänen astuessaan kiertorappusia alaspäin ja käydessään Filippus Kernin oven ohitse, aukeni tämä samassa. Huoneen avonaisesta takasta leimusi kirkas valkea, ja tämän valo täytti huoneen ja virtasi ulos käytävään, valaisten terävästi sisään-astujaa, jonka kanssa Niilo joutui silmä silmää vasten avatussa ovessa, samalla kun vanha apteekkari syvään kumartaen seisoi kynnyksen edessä. Niilo näki Olavi Sverkerinpojan pitävän kädessään kirjettä, jota hän äkkiä koki kätkeä selkänsä taakse. Tämä liike vaikutti ehdottoman kummastuksen ilmauksen Niilon kasvoissa, mikä seikka puolestaan ei jäänyt huomaamatta Olavi Sverkerinpojalta, joka vastalahjaksi iski häneen ilkeän vihan silmäyksen. Samassa suljettiin ovi, ja Niilo oli yksinään pimeissä kiertorappusissa.

Mitä oli Olavi Sverkerinpojalla näin myöhään tekemistä Filippus Kernin kamarissa? Ja mitä tiesi kirje, jota hän niin huolellisesti kätki? Nämä ajatukset vahasivat Niilon, lainen tuossa käydessään edes takaisin vallilla ja raittiin yötuulen puhaltaessa hänen päällensä. Tässä varmaan jotakin piili, sen hän ymmärsi myöskin Olavin myrkyllisestä katseesta, tämän huomatessa saaneensa todistajan öiseen vehkeesensä.

Niilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä kauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen lähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän päätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä Olavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten rehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta inhoo.

Mutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen pimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän ikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen oli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli Olavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan silmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän saattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa aukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan. Ehkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa nauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka oli tehtävänä.