SYYSMARKKINAT TURUSSA.
Oli syysmarkkinat Turussa. Lukuisa joukko maalaisia oli kokoontunut, kuormineen täyttäen kaupungin ahtaat kadut ja torit. Hevosten hirnuntaa, huutoa ja rähinää kuului kaikkialta. Siinä kauppoja hierottiin ja tingittiin, mutta paljonpa ei ollutkaan myytävänä. Jyviä ei näkynyt ensinkään. Hämäläiset, nuo lyhytkasvuiset, valkeatukkaiset, hidasliikkeiset ylämaalaiset, olivat tuoneet hamppuja, pellavia ja kuivattua lampaan-lihaa. Talonpojat kaupungin ympäristöstä kaupittelivat puuastioita ja kankaita. Pujoteltuja villavaatteita, vanttuita ja tokkia, Naantaalin porvarin vaimojen tekemiä, kyselivät maalaiset ahkerasti, ja Rauman pitsit saivat ihailijoita ja ostajia aatelisrouvissa. Puutavaroita ja tervaa Satakunnan pitäjistä ja kaloja saaristosta ostivat, kuten myöskin pellavia, kaupungin porvarit ulkomaille vietäväksi.
Kadunkulmissa ja sillalla istui sokeita tai muuten raajarikkoisia kerjäläisiä, ojentaen käsialan ohikulkijoita vastaan ja vinkuvalla äänellä laulaen arkkiveisuja tai runoksi rakettuja kertomuksia onnettomuuksistaan. Räikeitä klanettisäveliä ja jyriseviä rumputuksia kajahteli siellä täällä pihoilta, joissa kuljeksivaiset hulluttelijat tekivät temppujaan. Näiden pihojen porteissa oli aina väentungosta, ja raikkaat naurunpurskaukset säestivät näytäntöjä. Suurin oli tungos eräällä kartanolla torin varrella, jonka portin päälle oli ripustettu suuri keltainen kangas, johon oli kirjavin värein maalattu hullunkurisesti puettu nainen, joka viputteli paljastettuja miekkoja päänsä päällä, käsillään ja alastomilla rinnoillaan. Portin ulkopuolella seisoi kivityökkärin päällä punaruutuisiin vaatteisin puettu poika, kulkuset helmuksissa ja toinen puoli naamaa maalattuna valkoiseksi, toinen punaiseksi. Hän paukutteli suurta rumpua, alinomaa väkijoukolle huutaen jotakin saksan kielellä.
— Mitä hän sanoo? kysyi muuan talonpoika, kääntyen erään nuoren vänrikin puoleen, joka oli seisahtunut väkijoukkoon hänen vierellensä ja nyt heitteli ihastuneita silmäyksiä talonpojan seurassa olevaan täyteläiseen, punaposkiseen tyttöön, joka oli puettu tuohon somaan Ilmajoen pukuun.
— Hän sanoo, vastasi vänrikki, että tuolla sisässä näytetään kertomusta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta sekä ihmeellistä vaimo-ihmistä, johon, miekankärki ei pysty.
— Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, kertoi talonpoika katkerasti. Semmoista näemme me joka päivä. Me talonpojat saamme elää Latsaruksen elämää, ja herrat istuvat ruokapöydässä…
Hän ei päässyt jatkamaan, sillä tunkeva ihmisjoukko työnsi hänet, maalaistytön ja vänrikin muassansa pihan sisään, jossa he pian seisoivat niin puserruksissa, että tuskin saivat jäsentä liikkumaan.
Pihan sisimmäinen nurkka oli pingoitetulla nuoralla eroitettu katsojista, ja paremmaksi vakuudeksi käveli pitkään punaiseen viittaan puettu, partainen mies edestakaisin tämän aidan vierustalla, sysäten syrjälle pahimmasti pakkaavat poikanulikat. Näytäntö oli jo alkanut. Miekka-nainen teki paraikaa temppujaan. Hän ojensi miekan katsojille, heidän nähdäkseen oliko se teräväksi hiottu. Sitten otti hän miekan, pystytti sen, kärki alaspäin, kämmenelleen ja viputteli sitä hetkisen, itseään vahingoittamatta. Nyt asetti hän miekankärjen paljaalle olkapäälleen, sitten niskalleen ja sitten otsalle. Yleisö oli suuresti hämmästynyt. Luultiin joka hetki hänen kuolettavasti vahingoittuvan terävästä miekasta, ja tuska ja kauhistus kuvastui monen, varsinkin naisten, kasvoista. Mutta nainen ei ollut tietävinään mistäkään vaarasta, viputteli vain miekkaansa, hypähtäen samassa keveästi kertaa pari. Viimein pisti hän miekankärjen korvaansa. Jeesus Maaria! kuului hiljainen huudahus naisten huulilta, ja miestenkin mielet olivat mitä tulisimmassa ahdistuksessa. Tämänkin, näytelmän onnellisesti loputtua, painoi nainen päätään taaksepäin, asetti miekan kärjen toiseen sierameensa ja liikkui edestakaisin, hiljaisesti tanssien ja nuorteita, suikertelevia liikkeitä käsivarsillaan tehden.
Hänen herjettyään ihmiset ikääskuin jälleen pääsivät hengittämään.
— Hän on noita-akka. Jumala varjelkoon meitä moisesta! sanoi eräs vanha talonpojanvaimo.
— Kun antavatkin tuommoisten kiertää maata, käännellen ihraisten silmiä, sanoi toinen.
— Hän osaa tekeytyä kovaksi raudalle; sitäpä minäkin mielelläni oppisin, ilmoitti muuan sotamies.
Vaan vänrikki, joka ens'alussa oli katsellut kaunista pohjalaista talonpojan tyttöä yksistään, käänsi tytön peljästyneen katseen johdosta silmänsä tempuntekijän puoleen, tämän juuri sirosti niiaten yleisölle ja tiehensä mennen. Arveleva hämmästys kuvastui sotilaan kasvoista, ja hän lausui puoliääneensä:
— Gretchen!
Hänkö? Oliko mahdollista? Vai oliko tämä vain satunnaista yhdennäköisyyttä.
Hänen vielä tätä aprikoidessaan, kuului torven kajahduksia kadulta. Se oli tavallinen kuulutusmerkki, jota julistusmiehet käyttivät, kun heillä oli jotakin ilmoittamista kansalle.
Julistaja, hevosella ratsastaen, oli seisahtanut torille, aivan lähelle sen pihan porttia, jossa silmänkääntäjät näyttelivät, konstejaan, ja ilmoitti nyt uteliaana hulluttelevalle väkijoukolle, että Klaus Fleming, Wiikin herra, valtiomarski ja sotapäällikkö, kuningas Sigismundin valtuuttama käskynhaltia Suomessa, kutsui kaikki, aateliset, pappismiehet, porvarit ja talonpojat, tuomiokapituliin, jossa hän muka tahtoi lukea heille kirjeen kuninkaalta. Julistajan ratsastaessa sitten portin ohi, ja kun vasta nimitetty Pohjanmaan vouti, Aabraham Melkiorinpoika, joka häntä seurasi, näki pihan olevan täynnänsä väkeä, antoi hän julistajan seisahtaa ja uudistaa sanomansa.
Julistajan tehtyä tehtävänsä, kääntyi Aabraham Melkiorinpoika ihmisjoukon puoleen, sanoen:
— Armollinen herramme, kuningas Sigismund, tahtoo antaa kansan pitää vanhat pyhät kirkkotapansa, ett’ei maata enää kohtaisi nälän ja kalliin ajan vitsaus. Tulkaa nyt kaikki tuomiokapituliin ja antakaa piispan ja kuninkaan vihollisten yllyttämien pappien tiedoksi, mikä teidän tahtonne on. Herra Klaus kutsuu teidät kaikki, aateliset, porvarit ja yhteisen kansan.
Aabraham Melkiorinpoika oli vaskikaan tullut Puolasta, varustettuna kuninkaan valtakirjalla olemaan voutina Pohjanmaalla entisen voudin Tuomas Yrjönpojan sijassa, joka oli Sigismundin ja Flemmingin ystäviä. Tämän oli, näet, Kaarlo herttua Pohjanmaan talonpoikien valitusten johdosta jo edellisenä vuonna pannut viralta pois ja sitten, kun ei hyvällä lähtenyt voutikunnastaan, vangittanut hänet ja kuljetuttanut Tukholmaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Aabraham Melkiorinpoika oli keski-ikäinen, uljas-kasvuinen mies, vilkassilmäinen, viekkaannäköinen. Puettuna komeaan pukuun ja ratsastaen runsaasti koristetun mustan hevosen seljässä, teki hän katsojaan miellyttävän vaikutuksen, tuossa käskeväisesti silmäillessään kansajoukkoa. Nähdessään vänrikin pihan sisäpuolella, toki hän tälle merkin, ja tämä rupesi heti tunkeumaan joukosta läpi. Samassa hän tuon tuostakin tähysteli pihan peräpuoleen saadaksensa ehkä vielä nähdä silmänkääntäjä-naista, mutta tämä pysyi salassa sen verhon takana, joka aitasi pihan sisimmäisen nurkan ilvehtijäin pukemapaikaksi. Suuri osa pihalla olijoita seurasi häntä, yhtyen siihen taajaan joukkoon, joka laahasi julistajan ja Aabraham Melkiorin pojan perässä matkalla tuomiokapitulin kokoussaliin kirkossa.
Kirkkomaalla oli, näiden sinne saapuessa, lukuisa yleisö porvaria ja talonpoikia ko'ossa. Monet olivat päissään ja elämöitsivät. Parvi Flemingin ratsumiehiä oli asettunut vähän tuonnemmaksi kirkkomaalle, ja tuomiokapitulin salin oven edustalla seisoi kiiltävillä tapparakeihäillä varustettuja jalkamiehiä.
Piispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden pappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa, istuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus Fleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen seurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham Melkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt salin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä, nousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän ääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka julkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.
Kuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja Turun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat tehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun tuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka esi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli hävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten tavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä voi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä pitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi ja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin aavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia alttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne takaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin määräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman Söderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei Kristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös Herran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja kasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä manattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei vaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon vanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää noudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei mihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi ryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.
Luettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan tahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen otettaisiin käytettäviksi.
— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat sikin sokin.
— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt riihissämme! huusi muuan.
— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto lakkasi! ärjyi toinen.
— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois! kuului ääni etehisestä.
— Niin, niin! huudettiin joka haaralta.
Piispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla pontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.
— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun, Upsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka uskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän seurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen kaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat piispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja taikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat todellisen uskonnon esteitä.
— Mutta sitä, emme me tahdo! huusi muuan ääni joukosta.
— Minäkin olen, jatkoi piispa tehnyt minkä olen voinut ja sekä julkisissa että yksityisissä kokouksissa vakavasti muistuttanut tämän hippakunnan pappeja, siitä, että heidän tulee antaa sanankuulijoilleen oikeita tietoja näistä tavoista ja niiden tarpeettomasta ja paavillisesta taika-uskoisuudesta. Mutta perkeleen pahanilkisyys on semmoinen…
— Pappien pahanilkisyys on pahempi, huusi juopunut talonpoika.
Että hän kokee estellä kaikkea, minkä hän huomaa tulevan Jumalan kunniaksi ja seurakunnan hyväksi. Sentähden pysyvät vielä monet ihmiset sieluineen taika-uskoisten menojen noudattamisessa kiinni, arvellen että ne etupäässä ovat Jumalanpalvelusta ja uskontoa.
— Me tahdomme pysyä vanhassa uskossamme! räyhäsi joukko.
— Mutta miettikööt lie, ett’ei mikään uskonto, ei mikään jumalanpalvelus eikä myöskään ihmisten autuus ole minkäänlaisissa menoissa. Ei liioin enää ole meidän vallassa, sitten kuin ne kerta kaikkein yhteisestä suostumuksesta ovat poistetut koko valtakunnasta, uudestaan toimittaa niitä entisellensä, suurimmaksi häpeäksi ja totuuden kieltämiseksi. Jumalan sanan palvelijana minä sentähden vakavasti tahdon pysyä Upsalan kokouksen päätöksessä, johon kaikki säädyt alle-kirjoituksellansa ja myöskin kuningas ovat suostuneet, ja joka sittemmin vielä Söderköpingin herrainpäivillä vahvistettiin. Mutta se seikka että talonpojat arvelevat peltojen hedelmättömyyden ja muiden onnettomuuksien saavan alkunsa näiden kirkollisten menojen lakkauttamisesta, kuten tiedän monissa paikoin tapahtuvan, on varsin naurettavaa ja kristinusko isolle ihmiselle alentavaa.
Piispan puhuessa oli Fleming monta kertaa tahtonut puuttua puhumaan, mutta kuitenkin hillinnyt itseänsä. Nyt, piispan herjettyä, nousi hän kiivaasti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
— Mitä uskallattekin, mestari Eerik! Te rohkenette puhua siitä mitä Te ja teidän kaltaisenne, Kaarlo herttuan kapinallisten vehkeiden yllyttäminä, olette laittomasti ja kuninkaan tietämättä päättäneet. Minä en ole vielä saanut puhua kanssanne Söderköpingin valtiopäivistä, johon Te lähditte huolimatta minun käskystäni, ettei kukaan tästä maasta saisi kulkea meren yli ollakseen osallisena tuossa kapinallisessa kokouksessa.
Tyvenesti vastasi piispa:
— Teillä ei ole mitään valtaa määrätä minun tekojani, herra valtiomarski. Siinä mitä minuhun tulee, teen ja toimin minä virkani mukaisasti ja omantuntoni käskyä noudattaen.
— Te rohkenette siis pitää herttuan puolta, joka ei muuta ole kuin valtionkavaltaja, joka nousee armollista herraamme ja kuningastamme vastaan, tahtoen riistää häneltä valtakunnan, ärjäsi Fleming.
— Minä en ensinkään sekaannu teidän ja herttuan keskinäisiin kiistoihin. Olen aina ajatellut ja puhunut kunnioituksella kuninkaasta ja olen vastedeskin, kuten tähän asti, osoittava hänelle, korkeimmalle esivallan-miehelle, hänelle tulevaa tottelevaisuutta. Mutta luulinpa huomanneeni, jatkoi piispa hetkisen viivähdettyään, että kuninkaan kirje, jonka äsken luitte, ei täydellisesti pidä yhtä sen suomennoksen kanssa, jonka siitä rahvaalle annoitte. Ettekö tahdo antaa minulle kopiaa kirjeestä?
Fleming oli juuri antamaisillaan piispalle kiivaan vastauksen, kun kirkkomaalta yhtäkkiä kuuluva kova meteli veti kaikkien huomion puoleensa. Nuori vänrikki, joka oli seisonut etehisen ovessa, tunkesi kappaleen matkaa eteenpäin sakean väkijoukon halki ja lausui, vihan puna poskillaan:
— Minä en usko armollisen kuninkaamme tahdon olevan, että sielunpaimeniamme ja opetusisiämme pappeja kohdellaan halveksivaisesti ja häväistään kiihoittuneen rahvaan nähden. Mutta vielä vähemmin voi hän tahtoa, että teidän sotamiehenne tekevät Jumalan sanan palvelijoille törkeintä väkivaltaa, kuten äsken on tuolla ulkona tapahtunut.
— Älkää sekaantuko asioihin, joihin Teidän ei mitään tule, lankomies! sanoi marski tylysti. Ja mistä väkivallasta puhutte Te?
— Muutamat teidän ratsumiehen ne ovat heittäneet kaksi pohjalaista pappia yli kirkkomuurin, vastasi nuori aatelismies harmistuneella äänellä.
— Pohjalaista pappia! matki valtiomarski ivallisesti. Niin, minun ratsumiehen! kyllä tuntevat pohjalaiset papit. Ne ne ovat, jotka yllyttävät talonpoikia kinastuksiin sotaväkeä vastaan ja kuljettavat heidän valitusvirsiänsä herttuan kätyreille. Se oli heille oikein.
Nuoren vänrikin silmät osoittivat inhoa, ja hän vastasi:
— Ja semmoista saatatte Te puhua, herra Klaus! Tämmöistä esimerkkiäkö Te tarjootte rahvaalle kuninkaan käskynhaltiana Suomessa? Voiko silloin koskaan tulla mitään loppua rikoksista ja ryöstöistä?
— No, no, lankoseni, älkää suuttuko, vastasi marski pilkallisesti. Jos papeille on tapahtunut vääryyttä, kun ratsumiehet viskasivat heidät muurin yli ulos kirkkomaalta, niin en tiedä miten se seikka on autettavissa muuten, kuin että ratsumieheni lennättävät heidät paremmalla vauhdilla jälleen sisään saman muurin yli.
Marskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori aatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo houkutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään ollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja Klaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi kapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta Flemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.
Oli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta torin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla, teki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan etsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä täksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne huomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen iloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset ja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni; ainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu ja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja klanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi, johon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat kadulta.
Käytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki kuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului uudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä. Vänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle, seuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi sotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään suun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.
Arvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että päästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen hänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä tarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi kuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan. Toinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen ja pötki tiehensä.
Vänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli vaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.
Niilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa. Ei, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas, silloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen asuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle mitään pahaa.
Sotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään sattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta tulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli ihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.
— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella? sanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.
— Mikä sinun niinesi on?
— Kreeta. Kreeta Palainen.
Nyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä, miten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla ja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään ulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä kiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli sattunut sotamiesten käsiin.
Neitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata. Kuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa jotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön sanoja, hänen vastatessaan:
— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin oikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen äänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä kadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat kiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.
Kiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen seisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä poistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin tunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.
Ison-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille vene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon reunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden melkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän rannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat sen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan vahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä ja rähinää.
Nuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan veneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi ryhtyivät kiipeämään ylös.
Sisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika olkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään ruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli suljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä vallalle.
Pitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo vaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle tapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt päätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän päänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui iltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin entisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt irti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin. Vanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä kävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä ollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja hänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun illan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti silmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa kuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet olleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle lemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat lujasti.
Jo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen taivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.
— Ilkka, Ilkan Jaakko! huusi hillitty ääni ikääskuin korkeudesta.
Vanki kuunteli. Hän ei voinut käsittää mitä se oli.
— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä sinua auttaaksemme.
Hän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä pimennossa.
— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä äänellä.
— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso tänne!
Aukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä kuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.
— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään rikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.
Ilkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti, köydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat laahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin, onnistui tunkeutua ulos.
Ilta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan pimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta vain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät hänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli vainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien tulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen jäseniään uudella voimalla.
— Pois, pois pian täältä! kuiskasi hän tuskin kuulten.
Pian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi ja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa olivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä kukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.
Mutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi
Jaakko Ilkka hampaanvälistä:
— Maltappa sinä, Klaus Fleming. Kerran saat tuta Ilkan Jaakon koston.
Seuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet kaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.