NOITA-AKAN TOINEN JUOMA.
Olavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet Turkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että häneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje herttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa Hämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli tietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä sitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen ajatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin, ennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä päivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi päiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan tämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä ajoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota kirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan hävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään Ebbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan herttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan silmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä pettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.
Olavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa luottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan koki karkoittaa.
Semmoisena hetkenä astui Filippus Kern hänen luoksensa.
— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja huolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa Turusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.
— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta hänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian aikainen.
— Tiedätkö varmaan että se oli hän?
— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista, joka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle vaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän, Niilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.
— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi hädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?
— Ei, hän ratsasti heti kotiinsa jälleen.
— Hyvä. Valmista kaikki. Huomen-aamulla aikaisin lähdemme matkalle.
Uhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän heitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä vastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli päästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta ohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja morsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt Flemingin luoksi.
Ebbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli viettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin, jotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet mitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba lämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan kahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt pienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli kääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä poikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei mikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa, ei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella. Onni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti edes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen kasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.
Matkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen mielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä katkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen nyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli varsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli saava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui. Olavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän puri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä saanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen omakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin tahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!
Olavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,
Götrik Fincken pakinoille.
— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun lähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne kanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?
Fincke suostui, ja myöhemmin näemme hänen, Ebban ja Olavin aterialla Olavin huoneessa. Pari linnan palvelijaa ja hovipojaksi puettu Gretchen olivat passaamassa herkkupöydässä. Linnan kokki oli tehnyt parastansa, ja vahakynttiläin valo kimalteli kuvilla koristettujen hopea-astiain kirkkaissa kyljissä. Tieto siitä että hän pian, jos kohta lyhyeksikin aikaa, pääsisi näkemästä Olavia, ja Götrik Fincken kehoitus, että hän nyt eron-hetkenä kokisi olla ystävällisempi tuolle miehelle, vaikutti että Ebba oli sovinnollisemmalla tuulella; ja ensi kertaa oli näiden kolmen kesken mieli-ala vallalla, joka vähäsen ainakin ystävällisyydelle vivahti.
Silloin näkyi yht'äkkiä Filippus Kernin koukkuinen, laiha haamu oven-suussa. Hän astui Götrik Fincken luo ja pyysi saada häntä puhutella. Hän ei tahtonut häiritä toisia, eikä hänen asiansa Götrik herralle pitkiä puheita vaatinutkaan. Olipahan vain linnan asioita, ja koska Filippuksen piti matkustaa Olavin muassa, oli tarpeellista että herra Götrik sai asiasta tiedon. Kellenkään muulle hän ei muka voinut uskoa salaisuuttansa, joka vaaran sattuessa oli erittäin tärkeä tuntea ja jonka hän yksinään sattumalta oli aikoja sitten saanut tiedoksensa.
Götrik Fincke nousi ylös lähteäksensä Filippuksen puheille.
— Ennen mentyänne, herra Götrik, tyhjentäkäämme ensimäinen maljamme, sanoi Olavi, viitaten Gretchenille, joka heti toi esille hopeatarjottimen, johon ennakolta oli ladottu kalliita, viinillä täytettyjä maljoja.
Gretchen asetti tarjottimen pöydälle, pani toisen suuremmista maljoista
Fincken, toisen Olavin eteen ja tarjosi kolmannen, pienimmän pikarin
Ebballe, peräytyen sitten kunnioittaen taemmaksi.
He joivat kaikki pohjaan, ja Fincke poistui, luvaten pian palata. Olavi käski Gretchenin ja palvelijain odottaa kyökissä ruokineen, kunnes hän toisin määräisi.
Tuskin olivat Olavi ja Ebba jääneet kahden kesken, kun Ebba yht'äkkiä huutaa parkaisi. Olavi oli käynyt kuoleman kalpeaksi, silmät oli tunkea kuopistaan ja kasvot vääristyivät kivusta. Ebban huutaessa tuli Gretchen sisään.
— Hän kuolee! huusi Ebba, kauhistuneena rientäen huoneesta ulos.
— Auttakaa! Minä palan! ähkyi Olavi. Ken on tehnyt mulle tämän?
Gretchen astui lähemmälle.
— Sen olen minä tehnyt, sanoi hän pannen kätensä ristiin rinnoille.
— Olavi katsoi häneen terävästi, läpi-lävistävin silmin.
— Sinä? suhisi hän.
— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin mustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt mitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.
— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne tänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.
— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi pahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia hankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi ilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas mitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta saattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja jonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä, mutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.
Hän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen pystyyn.
— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä ajatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa monta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat Kyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut saatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä olen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt, vaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä punaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo Iivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit minun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla sielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin sinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen tuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse olet juonut suuhusi noita-juoman.
Tyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi vain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen. Horkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet tarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan suonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja viinimaljat.
Nyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat nostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana ja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.
— Sinä — sinä — olet minut murhannut, huusi hän, törmäsi ylös ja tarttui häntä rintaan.
Röijyn sametti halkesi, ja hämmästyen näkivät palvelijat että Olavin kamaripoika oli nainen.
— Noita-akka — — juotti — mulle — myrkkyä! äkkäsi Olavi.
Hän vaipui lattialle, taasen kovan suonenvedon väristyksissä.
Filippus Kern, jota oli lähetetty noutamaan ja joka oli rientänyt paikalle ynnä Fincken kanssa, otti pienestä vaskirasiasta, jota hän aina kantoi taskussaan, kolme rippileipää, joissa oli kolme ristin muotoista merkkiä kussakin, vasta-syntyneiden karitsain verellä siihen piirrettyjä.
Hän koki saada ne sisään Olavin kovasti yhteen-purtujen hampaiden välistä.
— Jos hän nielaisee ne, on hän pelastettu! mumisi Filippus.
— Sitokaa tuo tuossa! huusi hän sitten, osoittaen Gretcheniä. Hän on myrkyttänyt hänet. Hän on velho!
Palvelijat ymmärsivät yhdestä sanasta. Gretchenin peljästys asian äkkinäisestä lopusta, kuolevan sanat ja etupäässä se seikka, että hän oli nainen, todistivat häntä vastaan. Gretchen pantiin kiinni. Seuraavana päivänä oli hän vietävä kaupungin vankilaan.
Samassa astui Niilo sisään, juuri kun Olavi taasen aukasi silmänsä ja puoleksi kohosi jaloilleen.
— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.
Ilkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.
Kauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,
tekojesi palkan.
Ebba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt riemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo rinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.
Olavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa, ja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.
— Kirje… korisi hän, ja kasvoille lensi kuolemantuska.
Taasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen kasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä, rukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti, mutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa väännellen heitti hän henkensä.
Peljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin olisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.
Älä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja, joka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen varastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen kaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule, mennään pois!
Myöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa linnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut kauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta päin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken päästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän pitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun tottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia kaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen heistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:
— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata itselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.
Kun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota velhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin, tipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna ja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa, oli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli huimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään ihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni, joka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen pystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja pudonnut kuoliaana maahan..
Gretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin — lentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä mustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää vasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin peljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua, mutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.