MAHTAVAAKIN HALLITSEE JUMALA.
Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.
Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi. Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän, noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia, osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman yrityksensä ehkäisemiseksi.
Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu, viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.
Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti, uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta, että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.
Pekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.
— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.
Kun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.
— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan, ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole oikein hupaista olla sotamiehenäkään.
— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla — jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan, hänen katsellessaan toista silmiin.
— Mutta… mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen, että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.
— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.
— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.
— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.
— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen, johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.
Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan, saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.
Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.
Pappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.
— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke seurueineen, matkalla Turkuun.
— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.
Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.
Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.
Tietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.
— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian kovaa komentoa tässä maassa.
— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.
— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta. Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.
— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.
— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa, jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.
Niilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi Sverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista tapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt jätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi, ja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa, niin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus Fleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen, Olavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä ja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa hän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi herttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa masennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset herrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin, menisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa vastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja tämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen. Filippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin, voisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi ikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.
Niilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet, Olavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään. Nuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden johdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden, rehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina. Hänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin kaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista, yhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä puhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma siitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat Olavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili kuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara Flemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin pitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen. Pian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen ja kaikki olla auttamatta hukassa.
Seuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun. Kiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle, sai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla toimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin eikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin omiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että Ebba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei voinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.
Hän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli hänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli sairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää voimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa lähellä kirkkoa.
Niilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra juuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita. Puolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin upseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä parta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse oli nyt voipunut ja hervoton.
Kirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille ilmoitettavana.
— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni lähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon Herran tahto.
Nyt oli hän hetkisen aikaa ääneti. Sanoi sitten taas:
— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle kirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi Suomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä kannattaa?
— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi silloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat kokivat pidättää kyyneleitänsä.
Klaus Fleming hymyili hiljaisesti.
— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan luona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella hevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen kuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen matkustava viimeisiä tietäni.
Taas hetken aikaa ääneti oltuaan, jatkoi marski:
— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai kauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm ja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa, niinkuin hän on luottanut minuun.
— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra vakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala. Oletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?
— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen valmis.
Hän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän rukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki syntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.
Nyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle Herran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki läsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan lukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.
Sairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi liikutettuna ehtoollisen.
Sitten sanoi hän hiljaa:
— Jos kuolen taikka elän, olen Herran oma.
Hänen hengityksensä heikkoni heikkonemistaan. Sitten oli kaikki lopussa.
Suru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt rupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa alkavassa taistelussa?
Flemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen niin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen sotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli vaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen hetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.
Kovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi tehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää todistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut viisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia Flemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun marski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa kavallusta puhkeamaan.
Viipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi hevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin kuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka lausui:
— Sanovat marskin saaneen poikenluoman Pohjanmaalta ja että…
Mutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän sanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta mustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.