SYDÄMEN SURUA.
Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään. Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin, että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin, ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään, vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti hänen sormistaan.
Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta, ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti, että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.
Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.
— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä, ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen haihtuisi.
Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi säästää minkä mahdollista oli.
— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.
— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.
— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi, mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.
— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä. Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin, ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.
Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.
— Mitä sinä katselet, lapseni?
Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.
— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke, astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?
— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.
— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —
— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.
— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle, hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan? Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin. Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä, harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?
Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.
— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun. Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo niin?
— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.
— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä enää voi olla tässä elämässä?
— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.
Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että joku tahtoi ottaa hänet pois.
— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.
— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.
Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.
— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen antanut hänelle lupaukseni.
— Hänkö?
Ebba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,
— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun tähteni, rakas, kallihin lapseni.
Hetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:
— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.
Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille suudelman.
Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta, sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.
Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen, seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.
— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.
— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se on sulhais-vainajani oma.
— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.
— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon olla yksinäni hetken, jatkoi hän.
He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.
Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba seuraisi Olavia Tukholmaan.
Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo Turkuun.
Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.
— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti nauraen virtaan.
Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja torvien soidessa ulos linnasta.