TALONPOIKAIN VIIMEINEN TAISTELU.
Eheinä saapuivat Niilo ja Pekka Korsholman linnaan, jossa Aabraham
Melkiorinpoikaa heidän tulonsa kovasti hämmästytti. Muutaman viikon sai
Niilo täällä levähtää ja virkistää voimiansa. Sitten hän tahtoi rientää
Olavinlinnaan, jossa nyt surtiin hänen kuolemaansa.
Sanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta, mutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli iloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa voutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran rangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain halun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja metsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen kukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti juomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä nostaa.
Niilo yksinään ei ollut noissa mässäyksissä osallisna.
— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän toisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo aikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan se tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.
— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä ja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata nähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.
— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen, Niilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki hervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin sentähden että poistutte seurastamme.
Salin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas aamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes kaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän vielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä herrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia vahakynttilöitä salissa.
Eräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että sikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti silloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin, vakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi kehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän kirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko talonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni raivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin käsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.
Aabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna oivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus. Talonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut ehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja pukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä eivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa, luullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo pujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut, pääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja olivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän kuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla oli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen, ja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset uskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa valoansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja kinoksilla.
— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta; tuolla liikkuu jotakin!
Piilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista alastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus, kymmenen.
Nousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta kirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat haamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka paikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli kun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.
Se oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä kohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden omana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa viettivät riemuvoittoaan?
Alakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati tien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes heidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat heitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki kuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo pannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen. Isäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä takan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin tekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:
— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!
Siellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.
Niilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he vaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten vähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin. Mutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja silmänsä auki.
Tunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi naista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko Pohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi naapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat he voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle matkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät levolle.
Mutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan että he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat sitten alas uunilta ja ovesta ulos.
— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää marssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa rauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.
Tekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle. Sitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat he matkalla hyvää ravia etelään päin.
— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.
He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.
Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin, ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle, törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.
Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun. Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa oli vaikuttanut viipymyksen.
Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa. Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään turvaan.
Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet kintereissään.
Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle, jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle. Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin. Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.
Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli liekkien vallassa.
— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.
Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.
Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.
Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.
— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.
Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.
Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.