TAASEN POHJANMAALLA.
Niilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon kartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen nahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut kerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja talonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän ynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.
Talonpoikain voittoriemu oli rajuinen.
— Avantoon vangit! huudettiin kaikkialta ja heti ryhdyttiin toimeen.
Haavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä hakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun he kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään, hakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla päähän.
Kun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle osaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö: tuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa sanoi pilkallisesti:
— Jos kellenkään on hukuttaminen parhaiksi, niin juuri näille herroille aatelismiehille se sitä on. Toiset toimittavat vain heidän käskyjänsä ja ovat paljoa vähemmän syypäät kansan kurjuuteen kuin herransa. Kun saisimme pistää kaikki nuo kansan kiusaajain sikiöt jään alle, silloin vasta voisimme saada heiltä rauhaa. Mutta tulee kai heidänkin hetkensä kerta. Kas niin, jään alle mies!
Niilo oli kaiken tämän metelin kestäessä osoittanut jäykkyyttä kuolemalle. Hän ei ollut vankien joukossa nähnyt uskollista Pekkaansa, ja tämä seikka häntä ilahutti. Pekka oli seisonut hänen vieressään portin edessä ja, vähää ennenkun hän itse haavoittui, saanut nuolen hartiaansa. Hän varmaankin makasi kuolleena tappelupaikalla, tuo kunnon poika.
Nyt muuan nuori nainen tunkesi joukosta läpi, huutaen:
— Vartokaa taivaan tähden! Isä, älkää tappako nuorta herraa! Hän minut pelasti sotamiesten käsistä Turussa, kun autimme Ilkkaa pakenemaan linnasta. Ettekö häntä tunne?
Paavo Palaisen osasto se oli, johon Niilo oli törmännyt, ja tuo nuori tyttö oli Kreeta Palainen, Niinkuin lukuisa joukko muitakin naisia oli seurannut isiään taikka miehiään, niin oli hänkin seurannut isäänsä ollakseen hänen luonansa taistelussa kotoa ja kontua varten. Kauhistuen tuota hirveää murhaamista oli hän silmät poispäin seisonut kappaleen matkaa taampana, kunnes hän isänsä sanoja kuullessaan kääntyi ja heti tunsi pelastajansa, joka juuri silloin katsoi ylöspäin, kääntäen päänsä hänen puolelleen.
Niilokin tunsi hänet ja hänen isänsä, saman miehen, jota hän oli puhutellut Turun markkinoilla.
Joukko vetäytyi vähitellen syrjään, asian nähtävästi tullessa uudelle tolalle, Kreeta astui esiin, otti vänrikkiä kädestä ja sanoi:
— Olkaa huoletta, hyvä herra, ei kenkään tee teille pahaa. Eikös niin, isä?
— Tietysti ei, vastasi Palainen. Todellakin vahingoksi sattui hän juuri olemaan sama mies. Hoida häntä nyt sinä ja laita että hänen haavansa sidotaan. Käykää mukaan, kunnon herra! sanoi hän sitten Niilolle, ottaen karvalakin päästänsä. Haavanne minua pahoittaa.
Nojaten Kreetaan palasi Niilo tupaan. Hänen haarniskansa riisuttiin ja nuoli vedettiin pois. Huomattiin silloin ett’ei tämä ollut vioittanut mitään arempia paikkoja. Haava sidottiin minkä kyettiin, Niilo melkein väkisin pantiin makaamaan talonväen ainoaan sänkyyn, ja Kreeta asettui pään puolelle ollakseen aina saapuvilla huolineen hoitoineen.
Paavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa, jossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa sotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän Mikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima oleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun tahtoi ryhtyä.
Niiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät olevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi, kun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että häntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan pihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska häntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä olevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä pois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun linnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba Fincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli hänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää antaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.
Kylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan. Kuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään kaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi, ja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita toteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli Niilo vakuutettu.
Silloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu kuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla ja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut viekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin oli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen sijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä joku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen rauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin tuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla varoillaan.
Eräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei suinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka taholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän päävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka paljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa. Viimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla, joissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun olivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin, että he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet turvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet sotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa, olivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä ainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui metsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja tappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.
Semmoinen oli sanansaattajan kamala kertomus.
Palaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää lähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma väki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.
Nyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään taloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun oli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä. Hän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua tolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.
Niilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi pois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli hengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin loppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.
Yöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat uhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina taikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan takaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut näkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden välistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei mitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse näkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään vihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui kummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli näkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan heidän perästänsä puiden välissä.
Äärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin eräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja Palainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä, kirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät torppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..
Päivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen joukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat muutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi varustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä palannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut rahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta, jonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus Fleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti kostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika, tiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat rettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten vallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka vakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat hänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää itseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.
Kapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät kaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat, ollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin, eikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham Melkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut että he nyt saisivat rangaistuksensa.
Samassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään, jouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen kellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli lukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu tuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet ratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä ja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös kirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle mestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän taakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin silmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän kuolinvahtinaan.
Mestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi kaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla kuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden silmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen umpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän lausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he tarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin kätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa, hänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti mäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta ylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä iskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Mutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään. Katseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin. Mutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa. Sitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja tuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään. Sen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti Pouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.
Sitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen anteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa talonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen väkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.
Viha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen seuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois surmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat tahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa sortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli Pohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi Ilkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja sotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä häntä vastustaisi.
Nämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen seuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti lähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta, joka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.
Täll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna kiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen, käynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan torpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne kokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä ja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli tainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut häntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin hänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne tänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät viimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa hänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden tunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä pirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan ikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina sirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut haudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja elämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen Pekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla kaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja monta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä jäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat ajatukset.
Silloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja heittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen se heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä sen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän saunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu, hyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului:
— Hyvää iltaa, Niilo herra! Mitäs kuuluu?
Haamu oli väsyksissä, luullakseni, pitkästä marssista Niilo tietysti ei ole ollenkaan kaivannut Pekkaa, sillä niin helkkarin sievä siippa on ollut passaamassa.
Sisään matalasta ovesta kämpi, kun kämpikin, Pekka ihka elävänä, ja ellei saunassa olisi ollut pilkkoisen pimeä, niin olisi Niilo tuosta leveästä naurusuusta, tuosta tyytyväisestä pystynenästä ja noista rehellisistä vesisinisistä silmistä nähnyt, että tässä todellakin seisoi Pekka itse eikä hänen haahmonsa.
— Pekka! huudahti Niilo iloisesti hämmästyen.
— Niin, Pekka juuri eikä kukaan muu, ei vainajana, vaan terveenä kuin tervatynnyri, kuten näetten, vaikka vähän nälissään. Mutta ettehän, mitään näe täällä pimeässä. Saatuani nuolen nahkaani ja nähdessäni Teidän kaatuvan, kumarsin minä nostaakseni Teidät ylös. Mutta silloin lensivät pakenevat sotamiehet minua vastaan moisella vauhdilla, että pyörähdin monta kertaa ympäri kuin palli mäenrinnettä alas ja putosin aidan taakse syvään lumikinokseen. Sain kai siinä aika kolauksen. Päätäni pyörrytti, ja kyllä siinä hetken aikaa meni, ennenkun pystyin kömpimään jaloilleni jälleen. Ei niin elävätä näkynyt. Ryömin varovasti pitkin aidan-vierustaa läheiselle metsätöyrylle, ja sieltä näin miten he toivat Teidät takaisin järven-rannasta. Kaikesta näin ett’ei Teille tahdottu tehdä mitään pahaa, ja siitä tietysti oli kovasti iloissani. Mutta ei tiedä miten käy, tuumasin minä, ja sentähden venystelin siinä talon läheisyydessä, ja sitten olen aina matkan päässä seurannut tänne saakka. Mutta ylös nyt. Aabraham Melkiorinpoika on pannut kiinni ja mestattanut talonpoikain päälliköt Ilmajoen kirkolla ja teloittanut heidät. Saadessaan sen nyt tietää, nuo talonpoikanne aivan varmaan raivostuvat, ja Teidän saattaa käydä hullusti. Siksi pitää meidän pian täältä pois.
Niilo huomasi uhkaavan vaaran, ja nuo molemmat miehet riensivät täyttä jalkaa tiehensä torpasta. Mutta jo olikin aika täpärällä, sillä he olivat tuskin ennättäneet metsän-reunaan ja poikenneet tieltä pensastoon, kun jo näkivät ihmisiä kekäleet käsissä törmäävän ulos torpasta. Juopuneet talonpojat olivat palanneilta tovereiltaan saaneet tietää johtajien kohtalon ja tahtoivat kostaa.
Mutta uhriksi valittu mies oli onnekseen turvassa.
Pekka, joka nyt oli talonpojan-pukimissa, hankki pian semmoiset Niilollekin; ja sitten lähdettiin Korsholmaan päin. Kaikkialla kuohui rahvaan mielessä viha. Huhu Savossa tapahtuneista verisaunoista oli jo herättänyt vihaa Perä-Pohjan väestössä, joka tähän asti oli pysynyt kapinasta irrallaan, ja se julmuus, jota Aabraham Melkiorinpoika harjoitti Ilkkaa ja muita johtajia kohtaan, sai raivon kukkuroilleen. Uusi kapina oli tulossa ja odotti vain johtajaansa puhjetaksensa ilmi-tuleen.