NELJÄS LUKU
Monna Valentino
Vielä vuosikausien kuluttua oli Aquilan herran tapana ihan juhlallisesti vakuuttaa juuri neidon ihmeellisen kauneuden panneen hänen sielunsa sellaiseen sekasortoon, että se sekoitti hänen aistinsa ja kaatoi hänet pyörtyneenä tytön jalkojen juurelle. Että hän itse uskoi niin, sitä emme halua epäillä siitä huolimatta, että taidamme pikemmin taipua hyväksymään Fanfullan ja munkin myöhemmin lausuman — ja kreivin syvästi paheksuman — mielipiteen, jonka mukaan hänen kovin rajusti ja hätäisesti ponnahtaessaan seisomaan hänen haavansa uudelleen avautui, ja sen aiheuttama kipu ynnä verenvuodosta johtuva heikkous olivat olleet hänen äkillisen pyörtymisensä syynä.
"Kuka tämä on, Peppe?" tiedusti vastatullut narrilta, joka muisti vannomansa valan ja julkeasti valehteli, ettei hän sitä tiennyt, sekä lisäsi, että vieras oli — kuten neito saattoi nähdä — joku haavoittunut mies-poloinen.
"Haavoittunut?" kertasi tyttö, ja hänen loistavat silmänsä saivat voimakkaan säälin ilmeen. "Ja yksinkö?"
"Täällä oli muuan herrasmies häntä hoivaamassa. Madonna; mutta hän meni Fra Domenicon kanssa Aequaspartan luostariin noutamaan hänen olkapäänsä hoidossa välttämättömiä tarvikkeita."
"Mies-parka", jupisi neito, lähestyen kaatunutta. "Miten hän sai vammansa?"
"Sitä, Madonna, en osaa teille kertoa."
"Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen, ennenkuin hänen ystävänsä palaa?" kuului seuraava kysymys, samalla kun tyttö puhuessaan kumartui kreivin puoleen. "Tule, Peppino", huusi hän, "auttamaan minua! Nouda vettä tuolta purosta!"
Narri katsahti ympärilleen, etsien astiaa, ja kun hänen katseensa osui kreivin avaraan hattuun, sieppasi hän sen ja lähti asialleen. Hänen palatessaan oli neito polvillaan, tajuttoman miehen pää sylissään. Peppen tuomaan vesihatulliseen hän kastoi nenäliinaa ja pyyhki sillä kreivin otsaa, johon pitkä, musta tukka oli tarttunut takkuisena ja sekavana.
"Katso, kuinka paljon hänestä on vuotanut verta, Peppe!" pahoitteli hän. "Hänen ihokkaansa on ihan verinen, ja haavasta vuotaa yhä! Vergine Santa!" tuskaili hän, nyt tarkastaen pyörtyneen olkapäässä ammottavaa, rumaa haavaa, ja käyden kalpeaksi sen nähdessään. "Varmasti hän siihen kuolee ja hän on nuori, Peppino, ja noin komean näköinen!"
Francesco liikahti, ja hänen kalpeiden huuliensa välitse väreili huokaus. Sitten hän raotti raskaita silmäluomiaan, ja heidän katseensa osuivat vastakkain ja kiintyivät toisiinsa. Ja niinpä ruskeat, hellät silmät katsoivat kuumeisen raukeisiin, mustiin silmiin, samalla kun neidon käsi lempeästi piti kosteata vaatetta haavoittuneen kipeällä otsalla.
"Kauneuden enkeli!" mutisi hän haaveksivasti vasta vain puolittain tietoisena asemastaan. Sitten hän pääsi selville neidon suomasta hoivasta ja lisäsi vielä lämpimämmin ja hartaammin: "Hyvyyden enkeli!"
Toinen ei vastannut mitään lukuunottamatta sitä ja sellaisenaan se olikin kaunopuheinen vastaus — että hän punehtui, sillä hän oli juuri päässyt luostarista eikä viattomuudessaan lainkaan tuntenut maailman tapoja eikä kohteliaita puhekäänteitä.
"Onko teillä tuskia?" kysyi hän vihdoin.
"Tuskia?" kertasi kreivi, joka heräsi yhä virkeämmäksi ja jonka äänessä soinnahti halveksumisen häive. "Tuskiako? Pääni tällaisen pieluksen varassa ja taivaan pyhimys hoitamassa vammojani? Ei, minulla ei ole ollenkaan kipuja. Madonna, vaan tunnen riemua, suloisempaa kuin olen koskaan ennen tuntenut."
"Gesú! Kuinka liukas kieli!" ilvehti narri takalistolta.
"Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?" lausui Francesco.
"Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni
Acquaspartaan munkin seurassa." Hän työnsi kyynärpäänsä alleen
saadakseen enemmän tukea.
"Ette saa liikkua", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta pystyyn.
"En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi", vastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän rohkeasti tiedusti hänen nimeään.
"Nimeni", vastasi toinen empimättä, "on Valentina della Rovere, ja minä olen Urbinon Guidobaldon veljentytär".
Kreivin kulmakarvat kohosivat.
"Onko tämä tosielämää", kummasteli hän, "vai näenkö ainoastaan unta jonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten hoitaa harhailevaa ritaria?"
"Oletteko ritari?" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä ihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli tihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista.
"Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito", vastasi kreivi, "ja myöskin teidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian".
Nyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset helakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi alaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia. Hänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään sellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle naiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka seisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja tiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin naljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun.
"Mikä on nimenne, herra ritari?" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti.
Haavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne suuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla ovelan ja huvitetun virnistyksen.
"Nimeni", virkkoi hän vihdoin, "on Francesco". Ja estääkseen sitten toisen kyselemästä enempää hän jatkoi: "Mutta kertokaahan, mistä johtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon vajamittaisen miesrukan seurassa?" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä.
"Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa. Olen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani ovat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis, että olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra Peppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni."
Syntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti.
"Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi veljentytär?" virkkoi hän.
"En, herra Francesco", vastasi tyttö kerkeästi. "Olen vanhempi."
Kun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä.
"Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?" huudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö loi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli ymmärtää toisen sanoja.
"Mitä sanoitte?" kummasteli hän.
"Niin, no, en mitään", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti metsästä miehenääni.
"Madonna! Madonna Valentina!"
Francesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni kantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon. Henkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin Valentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia, koristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta näkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun mukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen kultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta sametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät kuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen.
"Katsokaahan", lausui Peppino vakavasti, "Italian viimeistä muunnosta
Apuleiuksen kultaisesta aasista!"
Nähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää yhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen eleen.
"Taivaan pyhimykset!" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse.
"Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?"
"Ruma?" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä.
"Kuka hän on?" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi. "Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne? Gesú! Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos saisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?"
"No, kuten näette, herra Gonzaga", vastasi tyttö hieman kiivastuneena, "haavoittunut ritari".
"Hänkö ritari?" ivasi Gonzaga. "Todennäköisemmin varas, harhaileva masnadicro. Mikä on nimesi?" kysyi hän karkeasti kreiviltä.
Francesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan kyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään etäällä.
"Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne pysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa tukehduttavat minua."
Tämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen, halveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan.
"Minä en ole mikään hovipoika, hupsu", kivahti hän, taputti sitten käsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: "Hei Beltrame! Tänne!"
"Mitä mielitte tehdä?" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä.
"Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii."
"Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni minuun", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi.
"Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?" karjaisi toinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. "Beltrame!" huusi hän uudelleen. "Etkö jo joudu?"
Tiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi aukeamalle kuusi miestä.
"Määräyksenne, hyvä herra?" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa vielä pitkänään viruvaan kreiviin.
"Sitokaa tuo koira!" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua askeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien.
"Te ette saa!" komensi hän ja nyt hän oli niin toisenlainen kuin se ujostelematon lapsi, joka äskettäin oli puhellut Francescon kanssa, että viimemainittu töllisteli tyrmistyneenä hämmästyksestä. "Setäni nimessä käsken teidän jättää tämän herrasmiehen paikalleen. Hän on haavoittunut ritari, jota sain ilon hoitaa — mikä näyttää nostattaneen herra Gonzagan vihan häntä kohtaan."
Beltrame pysähtyi ja silmäili kahdella päällä vuoroin Valentinaa, vuoroin Gonzagaa.
"Madonna", lausui Gonzaga, tekeytyen nöyräksi, "sananne on lakimme. Mutta toivoisin teidän ottavan huomioon, että se, mitä käskin Beltramen tehdä, on hänen korkeutensa etujen mukaista, sillä hänen aluettaan vaivaavat nämä harhailevat rosvot. Se seikka ei liene saapunut tietoonne turvapaikassanne, luostarissa, ettekä myöskään ole vielä saanut kylliksi tietoja osataksenne verrattomassa viattomuudessanne — erottaa toisistaan roistoja ja rehellisiä ihmisiä. Beltrame, täytä käskyni!"
Valentina polki jalallaan maata kärsimättömästi, ja hänen silmiinsä tuli suuttumuksen ilme, joka teki hänet vieläkin enemmän hänen sotaisen setänsä näköiseksi. Mutta puhumaan puhkesi Peppe.
"Siitä huolimatta, että tätä asiaa sotkemassa tuntuu jo ennestään olevan kyllin paljon hupakkoja", virkkoi hän teeskennellyn valittavasti, "sallikaa minun liittyä heidän joukkoonsa, herra Romeo, ja kuunnelkaa neuvoani!"
"Tiehesi, narri;" kiljaisi Gonzaga, koettaen sivaltaa häntä ratsuraipallaan. "Emme tarvitse ilveitäsi."
"Ette kyllä; mutta tarvitsette viisauttani", tokaisi Peppe juostessaan pois Gonzagan ulottuvilta. "Kuulkaa minua. Beltrame! Vaikka emme suinkaan epäile herra Gonzagan tarkkaa arvostelukykyä, kun on erotettava toisistaan roisto ja kunniallinen ihminen, lupaan teille yhtä varmasti kuin olisin itse kohtalo, että jos nyt tottelette häntä Ja panette tämän herrasmiehen kahleisiin, joudutte itse tuonnempana sentähden kiinni paljoa ilkeämmin."
Beltrame näytti "huolestuneelta, Gonzaga epäilevältä. Valentina kiitti Peppeä katseellaan, arvellen narrin vain keksineen verukkeen edistääkseen hänen toiveitaan, kun taas Francesco, joka oli nyt noussut seisomaan, katseli toisia ja hymyili huvitettuna, ikäänkuin asia ei mitenkään koskisi häntä mieskohtaisesta. Ja sitten ilmestyivät näyttämölle Fanfulla ja Fra Domenico tilanteen kehityttyä ratkaisevaan vaiheeseensa.
"Palasittepa hyvään aikaan, Fanfulla!" huusi kreivi.
"Tämä sievä herrasmies halusi panettaa minut nuoriin."
"Panettaa teidät nuoriin?" kertasi Fanfulla kiukkuisen kauhistuneena.
"Millä perusteilla, saanko kysyä?" tiedusti hän, kääntyen rajusti
Gonzagaan päin.
Romeo Gonzagaan tehosi Fanfullan ylimyksellinen olemus, ja hän muuttui hämmästyttävän nöyräksi oltuaan hetkistä aikaisemmin niin ylimielinen.
"Nähtävästi, hyvä herra, erehdyin arvioidessani hänen tilaansa", puolustihe hän.
"Erehdyitte?" tokaisi kuumaverinen Fanfulla. "Entä kuka teitä pyysi arvioimaan? Menkää pääsemään eroon maitohampaistanne, poika, älkääkä sekautuko miesten asioihin, jos mielitte elää ja tulla itsekin mieheksi vielä kerran!"
Valentina hymyili, Peppe nauraa hohotti, samalla kun myöskin Beltrame ja hänen seuralaisensa myhäilivät, mikä kaikki äidytti Gonzagan kiukkua sangen pahasti. Mutta niin niukka kuin hänen viisautensa lieneekin ollut, riitti se kuitenkin käskemään häntä menettelemään järkevästi.
"Madonnan läheisyys hillitsee minua", vastasi hän väkinäisen arvokkaasti. "Mutta jos vielä kohtaamme toisemme, niin rohkenenpa näyttää teille, mitä miehuus merkitsee."
"Kenties — jos siihen mennessä olette sitä saanut." Ja kohautettuaan olkapäitänsä Fanfulla kääntyi huolehtimaan kreivistä, jota veli Domenico jo hoivaili.
Huojentaakseen tilanteen vaivaavaa tuntua Valentina ehdotti Gonzagalle, että hän komentaisi saattojoukon ratsaille ja panettaisi hänen matkatavaransa kuntoon, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa, niin pian kuin fra Domenico olisi lopettanut lääkärinpuuharisa.
Gonzaga kumarsi, loi kiukkuisen katseen muukalaisiin, ärähti äkäisesti Beltramelle ja muille sotilaille: "Seuratkaa minua!" ja poistui peitsimiehet kintereillään.
Valentina oli Fanfullan ja Peppen seurassa fra Domenicon sitoessa Francescon haavaa, ja kun se tehtävä oli pian suoritettu, lähtivät he, jättäen Fanfullan ja kreivin kahden kesken. Mutta ennen lähtöään hän kuunteli Francescon kiitoksia ja salli hänen huulillaan koskettaa norsunluunvalkeita sormiaan.
Kreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo olisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina lienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö ratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän ei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin miestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä hän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä vähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin.
"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?" kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona — häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin kuin hänen naljailunsa.