TOINEN LUKU
Vuoristopolulla
"Sotaväkeä, hyvät herrat!" oli Fanfulla huudahtanut. "Meidät on kavallettu!"
He silmäilivät toisiaan tuikeasti, ja heidän kasvoistaan kuvastui tuimuus pelon sijalla, joka olisi vallannut kehnommat sielut.
Sitten Aquila nousi hitaasti pystyyn, ja samalla nousivat muutkin, katsellen aseitaan. Hiljaa hän äänsi nimen: "Masuccio Torri."
"Niin", säesti Lodi katkerasti. "Kunpa olisimme ottaneet varteen varoituksenne! Masuccio se varmastikin on, ja hänen kintereillään hänen viisikymmentä palkkasotilastaan. Sen verran niitä ainakin on, sen olen valmis vannomaan töminästä päätellen", vakuutti Ferrabraccio. "Ja meitä ainoastaan kuusi, ilman haarniskoja."
"Seitsemän", oikaisi kreivi lyhyesti, ottaen hatun päähänsä, ja hellitti tupessa olevaa miekkaansa.
"Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne!" esteli Lodi, laskien kätensä kreivin käsivarrelle. "Te ette saa jäädä joukkoomme. Olette ainoa toivomme Babbianon ainoa toivo. Jos meidät on tosiaankin kavallettu vaikka en jaksa käsittää millä hornamaisella tavalla se olisi käynyt ja tiedetään, että tänne kokoontui tänä iltana kuusi valtiopetturia juonittelemaan Gian Marian valtaistuinta vastaan, niin sen ainakin vannon, ettei tiedetä teidän aikoneen tulla meitä kohtaamaan. Hänen korkeutensa saattaa arvailla, mutta varmasti hän ei voi tietää, ja jos te vain pääsette pakoon, on kaikki kenties vielä hyvin — paitsi meitä, joista ei ole väliä. Lähtekää, herra kreivi! Muistakaa, että lupasitte pyrkiä serkkunne ylipäälliköksi, ja suokoon Jumala ja hänen autuaat pyhänsä teidän ylhäisyydellenne menestystä."
Vanhus tarttui nuoren miehen käteen, taivutti päätänsä, kunnes hänen kasvonsa piilottuivat hänen pitkään, valkeaan tukkaansa, ja painoi toisen kädelle vasallin suudelman. Multa Aquilasta ei niin helposti selviydytty.
"Missä ovat ratsunne?" tiedusti hän.
"Lieassa majan takana. Mutta kukapa uskaltaisi ratsastaa yöllä tätä jyrkännettä alas?"
"Minä esimerkiksi uskallan", vastasi nuori mies varmasti, "ja samoin uskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan taittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon kallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen."
"Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!" kajautti Ferrabraccio.
"Ratsaille, hyvät herrat!"
"Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat", esteli Fanfulla.
"Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä."
"No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan", tokaisi Ferrabraccio hilpeästi. "He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän ylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat olla likellä."
"Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän", huomautti joku.
"Minulla ei ole ratsua", virkkoi Francesco. "Minä seuraan teitä jalkaisin."
"Mitä!" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen komentovallan käsiinsä. "Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te, da Lodi, olette liian vanha tähän, työhön."
"Liian vanhako?" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa, joka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen silmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan lausuttiin tällainen halventava vihjaus. "Jos aika olisi toisenlainen, Ferrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka paljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —" Hän vaikeni. Hänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa ovella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. "Olette oikeassa, Ferrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa te ratsuni ja lähtekää!"
"Entä te?" kysyi kreivi huolestuneena.
"Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne noiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän päähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He ehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne heidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!"
He tottelivat häntä nyt niin kiireisesti, että siihen miltei näytti sekaantuvan pakokauhua. Vimmaisen hätäisesti Fanfulla ja eräs toinen kiskoivat hevosten lieat irti, ja hetkistä myöhemmin he kaikki olivat satulassa ja valmiina hirvittävälle ratsastusretkelleen. Ilta oli pimeä, mutta ei liian pimeä. Taivas oli pilvetön, ja tähtiä tuikki tiheässä, samalla kun kuusirppi puolestaan loi valoa tielle, jota myöten heidän piti edetä. Mutta rosoisella ja epävarmalla vuoristopolulla olivat varjot kyllin synkät tehdäkseen yrityksen epätoivoiseksi.
Väittäen tuntevansa tien paremmin kuin kumppaninsa, Ferrabraccio sijoittui etunenään kreivi vierellänsä. Heidän jäljessään tulivat muut neljä kaksi aina rinnakkain. He seisahtuivat pienelle kielekkeelle heidän vasemmalla puolellaan kohoavan mahtavan kallion varjoon. Sieltä saattoi tarkastaa vuorenrinnettä niin hyvin kuin sitä sellaisessa valossa erotti. Jalkojen töminä kuului kovemmin ja lähempää, ja siihen sekaantui aseiden kalinaa. Heidän edessään oli polku, joka vietti noin sadan metrin päässä olevalle ensimmäiselle taipeelle. Heidän allaan, oikealla puolella, ilmestyi mutkitteleva polku jälleen näkyviin, työntyen puolikymmentä metriä ulospäin ja sieltä osui Fanfullan silmään himmeätä kuunvaloa heijastava, välkkyvä teräs. Hän kiinnitti siihen Ferrabraccion huomiota, ja tämä uskalias soturi antoi heti määräyksen lähteä liikkeelle. Mutta Francesco ehkäisi sen.
"Jos niin teemme", huomautti hän, "joudumme heidän kimppuunsa tuon polvekkeen takana, ja sen kohdalla meidän on pakko hiljentää vauhtiamme välttyäksemme suistumasta kallion reunalta syvyyteen. Sitäpaitsi saattavat hevosemme niin tiukassa paikassa pettää ja kompastua. Missään tapauksessa emme syöksy heidän niskaansa yhtä rajusti kuin siinä tapauksessa, että odotamme siihen saakka, kunnes he ehtivät suoraan eteemme. Siihen mennessä salaa tämä pimento meidät heiltä."
"Olette oikeassa, herra kreivi. Me odotamme", tuli vastaus empimättä.
Ja heidän odottaessaan Ferrabraccio jupisi hilpeästi:
"Joutua kiinni tällaisessa satimessa! Saatanan ruumis! Oli hulluutta järjestää kohtaus majaan, johon pääsee vain yhtä tietä myöten."
"Olisimme ehkä voineet peräytyä takapuolen kallioita myöten", sanoi
Francesco.
"Olisimme tosiaankin, jos olisimme olleet varpusia tai vuoristokissoja. Mutta kun olemme ihmisiä, on tämä tie ainoa ja perin kurja tie se onkin. Toivoisin, että minut haudattaisiin Sant' Angelossa, herra kreivi", jatkoi hän kujeillen. "Se on mukavan likellä; sillä kerran suistuttuani vuoren partaalta ei mikään, sen voin vannoa. Seisahduta minua, ennenkuin saavun laaksoon — kasana särkyneitä luita."
"Vankkoina nyt, hyvät ystävät!" murahti Aquilan ääni. "He tulevat."
Ja tuon turmiollisen käänteen takaa he nyt marssivat näkyviin — osasto teräskypärisiä, teräksellä panssaroituja miehiä, pertuska olalla. Nyt he pysähtyivät hetkiseksi, niin että odottava seurue melkein luuli, että se oli havaittu. Mutta pian he oivalsivat tulijoiden seisahtuneen sitä varten, jotta vitkastelleet ennättäisivät muiden joukkoon. Masuccio ei jättänyt mitään sattuman varaan; hän tahtoi kaikki viisikymmentä miestänsä mukaan ennenkuin uskaltautui hyökkäykseen.
"Nyt", mutisi kreivi, vetäen hattunsa tiukemmin otsalleen, jotta se salaisi hänen kasvonpiirteensä paremmin. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan, heilautti miekkansa korkealle ja päästi äänensä uudelleen kuuluville. Mutta enää se ei ollut kuiskaus. Se kajahti kuin torventörähdys, ja sen kaiku kiiri pitkin vuoren kuvetta.
"Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!"
Tämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät palkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä pysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen keihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli vain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä alaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä ratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista huolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat heidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva, josta Ferrabraccio oli puhunut.
Kymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja toiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen reunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko kohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat reippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen heidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan, ja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä. Ilman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja hevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset.
Aina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut ainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan hevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen laskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin, sivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät sveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä olivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa aiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa pelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta.
Tällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi häntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään huimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin hän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään oli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi, takajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin, ja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni silmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui toisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti. Francesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti häntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan ja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen vaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja singoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain huumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli saanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa ei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi palkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen tieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä tosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka oli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi takaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon. Kreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. "Nouskaa taakseni, teidän ylhäisyytenne!" kehoitti hän. "Ei ole aikaa", vastasi Francesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä kohti. "Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt kannustakaa!" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi miekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti eteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla ratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen jalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin sillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he, jotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän nyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi, että hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse äskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen ottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota hän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli pettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän koettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt jalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion reunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi, joilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion vankeina.
Noin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen kahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat Urbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa turvassa kaikelta takaa-ajolta.