ENSIMMÄINEN LUKU
Varjoja liikkui leveän ristikon takana, joka oli tukevan, puisen kaksoisoven yläosana käytävän päässä. Lähinnä olevat, jotka tiesivät, mitä se merkitsi, pidättivät henkeään. Heidän pelkonsa vyöryi aaltona pitkälle, kapealle kujalle kerääntyneiden joukkoon, jotka sen vaikutuksesta hillitsivät rupatteluansa, kunnes hetkisen perästä kaikki oli hiljaa.
Tuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus kuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti sisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui sisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan, turkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira kintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden yläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan nuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla koristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään paperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä ylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri osastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen satakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori herrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli yleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka valmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä huoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa hän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt, paitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä virkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä Fouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään kansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi itsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.
Kansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että valo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka Fouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli la fournée eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa kielenkäytössä nimitettiin.
Valittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme miestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina permannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä toiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä, molemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja kuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka hiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.
Kolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka, ei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa ja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin eräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki leveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen polvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut housut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että saattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen kaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli kolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata hattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin ja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa ja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden mielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut siitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli liian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta mitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa, samalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat haarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät hänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä, ylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta tuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin rahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet puolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi, puolittain ketuksi.
Mukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista kuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière valitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert Wolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle mustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan, avautui esteetön näköala hänen päänsä yli.
Hänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa seisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen puutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin olisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli jokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla varoillaan saivat aikaan.
Edusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät mademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin vieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti uskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään hänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät laajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän katseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn musliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes luettelon esiintyminen voinut olla syynä.
Chauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin miehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja osoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka hänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja mademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta, jonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän vaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.
Sitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan asennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen äänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli vain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki, ei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen asiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava ääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi joka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen kuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen, jotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen haasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön hermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru, joskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen kauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.
Ääni kaikui edelleen:
»Entinen La Touretten markiisi.»
Markiisi, keski-ikäinen, huolitellun sirosti puettu mies hopealla kirjaillussa sinisessä takissa, kohotti päänsä — kauniin pään, joka pian irtautuisi hartioiltaan — ja huoahti syvään. Mutta hetkisessä hän toipui. Hän muisti, mitä hän oli verelleen ja omalle arvolleen velkaa. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili halveksivasti, vaikka hänen kasvonsa olivat liidun valkoiset.
»Tulee hiukan vaihtelua», sanoi hän hiljaa naapurilleen, kun seuraava nimi mainittiin.
»Entinen Montsorbierin kreivitär.»
Madame de Montsorbier, hento, viisikymmenvuotias nainen, nousi puoliväliin tuoliltaan, yrittäen sanatonta äännähdystä, johon hän näkyi tukehtuvan. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän vaipui jälleen istuimelleen, nojaten sivuttain tyttäreensä. Mademoiselle de Montsorbier, nyt jäykkänä ja surkean kalpeana, tuki käsivarsillaan puoliksi pyörtyvää äitiään, samalla kuunnellen kirjurin ääntä ja odottaen, melkein toivoen, kuulevansa oman nimensä epäitsekkäässä innossaan, että saisi seurata äitiään tuomioistuimen eteen ja sitten mestauslavalle. Hän ei käsittänyt muuta kuin että levottomassa tuskassaan tuo hento nainen, joka oli hänet synnyttänyt, kaipaisi häntä niinkuin ei ollut koskaan ennen kaivannut. Huolenpito äidistä poisti häneltä kaikki ajatukset omasta itsestään ja omasta kohtalostaan. Se oli mademoiselle de Montsorbierin tapaista, ja hänen murheensa kohosi huippuunsa vasta sitten, kun luettelo oli loppunut eikä hänen omaa nimeänsä ollut mainittu.
Haastetut kaksikymmentä lähtivät ulos, jotkut hoiperrellen, jotkut juron jäykkinä, vieläpä muutamat ilveilevän huolettominakin, sittenkun olivat sanoneet lyhyet jäähyväiset.
Mademoiselle de Montsorbier kuuli ikäänkuin unessa La Touretten markiisin hauskan, tasaisen äänen lausuvan Chaulnesin herttualle:
»Kerrankin minä pääsen teidän edellenne, korkea-arvoinen herra.»
Ja siihen hänen armonsa vastasi keveästi:
»Mikä minua kovin surettaa, koska menetän teidän hupaisan seuranne, rakas markiisi. Mutta kai me teidät pian tapaamme paratiisissa. Terveiseni Fouguier-Tinvillelle.»
Kaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt — ilmestyi äkkiä hänen eteensä.
»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen vaipuneelle olalle.
Mademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä sielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan yhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:
»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys… Hän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on. Minun nimeäni ei mainittu… Se unohdettiin… Käsitättehän, että se unohtui… Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun lähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen huuliltaan.
Mies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen päänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka oli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme, kansalainen.»
»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»
»Niin ei ole määrätty.»
Mademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te selittää tuomioistuimen edessä!»
»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä teidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»
Yhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja puoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi heidän peräänsä.
»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä…?»
Tölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä ja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton itsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»
Neitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi jalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.
»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.
»Äiti!»
Hän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät, hienot kädet polvien välissä.
Juuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety tuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea äitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento, kaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän ei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat olivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn ja pääsivät vapauteen.
Miksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti jatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli? Mitä hänellä nyt oli jäljellä?
Ääni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei epämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.
»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te näette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään tuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole määrätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»
Tyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja säikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen joutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään. Hän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat silmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei ylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.
Useita kertoja hän oli kolmen viime viikon aikana nähnyt noiden silmien tuijottavan kysyvin, tutkivin, sieluttomasti arvioivin katsein, ja se katse oli häntä kärventänyt kiireestä kantapäähän. Jo kahdesti oli tuo mies saanut tilaisuuden häntä puhutella mennessään vankien käytävän läpi, eikä hänen ilmestymisellään sinne näkynyt muuta tarkoitusta olevankaan. Joka kerta neitonen oli hillinnyt itsensä siihen määrin, että oli salannut häneltä närkästyksen, jonka hänen katseensa ja sanansa herättivät, ja vastannut hänelle jäisen arvokkaasti, mikä pani kokonaisen maailman esteeksi heidän välilleen. Hän tahtoi hillitä itsensä nytkin. Tuo mies ei saisi koskaan aavistaa hänen pelkoaan, tuota häpeällistä pelkoa, jota hän itse inhosi.
Molemmat mustapukuiset katselivat häntä vakavasti, ja pitempi kumartui hiukan eteenpäin. Hän ojensi lihavan käden ja tarttui tytön ranteeseen.
»Valtimonne, kansalainen.»
»Valtimoni?» Neitonen kuuli tekevänsä tuon kysymyksen ikäänkuin etäältä kaikuvalla äänellä ja tiesi ohimoittensa jyskytyksestä, että hänen valtimonsa toimivat kuumeisesti. Sitten hän, unohtaen oman tilansa, muisti jälleen hetkiseksi hämärtyneen surunsa. »Kuulkaahan, monsieur… kansalainen, kansalainen edusmies! Ne ovat vieneet äitini, ja minut on erehdyksestä jätetty. Antakaa määräys, monsieur; minä rukoilen teitä, että minun nimeni lisättäisiin tämänpäiväiseen luetteloon…»
»Ah!» virkkoi Chauvinière niin omituisella äänenpainolla, että tyttö keskeytti anomuksensa.
Mies vilkaisi mustapukuisiin merkitsevästi kohottaen kulmiaan. »Te kuulette hänen sanansa, kansalaiset, lääkärit! Onko tuo nuoren, täysijärkisen naisen pyyntö? Toivoa — vieläpä rukoillakin — kuolemaa siinä iässä, jolloin elämä puhkee nupustaan kuin tuoksuva ruusu, jolloin veri kiertää suonissa lämpimänä ja kirkkaana! Eikö tämä ole riittävä vahvistus sille, mitä jo epäilin? Mutta» — ja taaskin välähti ilkkua noista vaaleista silmistä — »minun asiani ei ole yrittää vaikuttaa teidän mielipiteisiinne. Teidän on itse harkittava ja päätettävä. Jatkakaa, jatkakaa!» Hän heilautti kättään, joka oli pitkä ja ohut kuin ylimyksen ja samalla siroliikkeinen, hienosti vihjaisten kehoituksessa käskyn.
Lääkärit huoahtivat ja jupisivat. »Minä puolestani», lausui lyhyempi, »en pidä hänen silmistään. Tuo hurja, vauhko katse ja ylimalkaan tuo mielipuolisuuden ilme… hm, hm!»
»Ja sitten hänen kalpeutensa, kuten kansalainen edusmies sanoi», lisäsi toinen. »Perin luonnotonta! Ja tämä valtimo! Mutta koettakaahan itse.»
Tyttö nauroi. Hän nauroi katkeruudesta, joka oli liian tuima puhjetakseen esille kyynelissä.
»Luonnotonta! Kalpeuteni, valtimoni, vauhko katseeni! Luonnotontako?
Ja minulta on juuri riistetty äitini tuomittavaksi ja mestattavaksi.
Tahtoisitteko, messieurs, että olisin tyyni? Iloinenkin ehkä? Äitini…»
»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo hypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava, melkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan toki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä tai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen. Ystäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo, on kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana hän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa…» Ääni heikkeni hiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat kulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.
»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää, tai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä kuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole esittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta muistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen arvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa tilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita aikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa, jollainen ehkä nyt on esiintynyt.»
Pieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on ratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo valtimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse… ja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin vain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten virkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».
»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä ei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»
Chauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle, kansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset aavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka valtuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim. Archevêchén sairaalaan.»
»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.
»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.
»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy myöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja vallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan syyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on syyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle syyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu. Kansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»
Hän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän prinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin kuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.
»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja kimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»
Mutta edusmiehen käskevä käsi viittasi heidät tinkimättä pois. Sitten hän käänsi katseensa verkalleen tytön kasvoihin. Tämä seisoi nyt pystyssä hänen edessään ja oli tai näytti olevan ihan peloton.
»Väitetäänkö, että minä olen hullu?» Hänen kysymyksensä oli haaste.
Chauvinière ihaili hänen sielullista ryhtiään ja ylisti sitä vaistojen vaateliasta nirsoutta, joka oli tehnyt tytön haluttavaksi hänen silmissään. Neitonen oli liian hieno, liian puhdaspiirteinen ja hentorakenteinen voidakseen tehota törkeän lihalliseen mieheen. Chauvinière oli tarkalla havaintokyvyllään huomannut tuossa notkeassa ruumiissa hengen, jota karkea mies ei koskaan voisi toivoa taltuttavansa. Hän oli tavallaan tutkijaluonne, tämä Chauvinière — joka ennen vallankumouksen päiviä oli ollut, kuten niin monet muut nyttemmin kukkuloille kohonneet, kehno lakimies. Pohjaltaan hän oli hieman runoilijakin ja aistimuksiltaan herkutteluun taipuvainen. Hän tiesi, että kestävä kauneus on sielullista laatua ja että milloin sielullista suloa puuttuu, ruumiin ulkonainen viehätys pian alkaa ellottaa.
Sisu, jota tyttö nyt osoitti seisoessaan hänen edessään jännittyneenä, uhmamielisenä, melkein liian halveksivana antaakseen hänelle taisteluhaasteen, vahvisti hänen ensimmäisen havaintonsa. Hän hymyili hiukan.
»Pitääkö teidän nurista tekosyystä, joka pelastaa teidän henkenne, joka tempaa teidät giljotiinin kidasta? Jos sen teette teiden iällänne, olette tosiaan niin hullu kuin miksi he pian teidät todistavat.»
Tusina kysymyksiä välähti tytön kiusaantuneessa mielessä. Hän puki yhden niistä sanoiksi.
»Mitä harrastusta minä teissä herätän, monsieur, että minun hengestäni huolehtisitte?»
»Ah, niin!» Miehen tummat kulmat kohosivat, heikko hymy kirkasti hänen kasvojaan, niin lempeän kaihoava hymy, että se melkein teki hänen koko ilmeensä herttaiseksi ja hienoksi. »Kansalainen, te teette liian monta kysymystä, useampia kuin mihin olisi turvallista vastata. Minä sanon nyt hyvästi.»
Hän painoi töyhtölakkinsa päähänsä ja kumarsi, kääntyi sitten kävelemään pois, suorana, pää takakenossa, katsomatta oikealle tai vasemmalle noihin aristokraattivankeihin, jotka tekivät hänelle tietä. Hän ei ollut tietävinään miesten pahansuovista katseista eikä naisten ylenkatseesta, jonka nämä ilmaisivat kiireellisesti vetämällä syrjään hameittensa helmat, jotteivät ne tulisi saastetuiksi kosketuksesta häneen.
Hän oli mies, joka loi menestyksensä olemalla välittämättä pikkuasioista.