TOINEN LUKU
Kansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja kansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti hartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta, Pariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien sairaalaksi.
Laitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti kauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat arvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään hoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja epäterveellisyydestä yleensä.
»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois tukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä eläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä joutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa kurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan oljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo ovat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei kunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä, raakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat koskaan tehneet.»
Noiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan ruumiissaan ja sielussaan.
»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät viranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista vankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun apuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva tila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi rakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»
»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on… ja voitte välttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan nenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»
»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi, mutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille…»
»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin matelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta se ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat vapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole herroja. Ymmärrättekö?»
»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»
»Siitä teitä onnittelen. Astukaamme edelleen.» Sulttaanin sävy huonekuntansa orjaa kohtaan ei koskaan ole ollut halveksivampi. »Mitä on teillä tuolla ylhäällä?»
»Ylhäällä? Ylhäälläkö?» Tohtori oli hartaasti kuvitellut, että tarkastus jo oli lopussa. »Oh, ei mitään, minkä vuoksi teidän kannattaisi vaivautua.»
»Kaikkien asioiden vuoksi kannattaa kansan innokkaan palvelijan vaivautua. Painakaa se mieleenne, kansalainen lääkäri. Se voi kannustaa teidän omaa intoanne.»
Näpsäyksen saanut lääketieteen harjoittaja kumarsi kunnioittavasti äänettömässä kauhussaan.
Vapauden ja veljeyden apostoli jatkoi:
»Opastakaa minua, olkaa hyvä.» Ja hän viittasi kädellään ylöspäin. »Täällä tapaamastani asiaintilasta laaditaan selostus, jonka tänä iltana esitän konventille. Tämä häpeällinen meno on lopetettava.»
Tohtori, jonka käsi oli porrasten käsipuulla ja sirosolkiseen kenkään puettu jalka ensimmäisellä askelmalla, pysähtyi ja kääntyi. Hänen kasvonsa olivat harmaat.
»Te ette tosiaan, kansalainen edusmies, voi panna tätä… tätä häpeällistä menoa minun tililleni. Minä…»
»Te kulutatte minun aikaani, ja minun aikani kuuluu Ranskalle. Teille tarvitsee muistuttaa ihan päivänselviä asioita. Voitte luottaa, kansalainen lääkäri, mitä ehdottomimpaan oikeuteen. Vääryyden valtakausi loppui despoottien inhoittavan hallituskauden mukana. Minä selostan mitä näen.» Hän hellitti hiukan ankaruudestaan. »Tähän asti en ole teissä mieskohtaisesti mitään syytä havainnut. Te olette ollut vilpitön. Ette ole mitään salannut. Ette ole millään tavoin yrittänyt tarkastustani vaikeuttaa. Se kaikki puhuu teidän puolestanne. Jatkakaa samalla tavalla, niin teidän ei tarvitse minun selostustani pelätä. Mitä teillä tuolla yläkerrassa on kätkettynä?»
Lääkäri hengitti vihdoinkin vapaasti. Rohkenipa hän hiukan naurahtaakin vastatessaan: »Kätkettynä? Kätkettynäkö, kansalainen edusmies? Mitäpä minä kätkisin?»
»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»
»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän tarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä ylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia onnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»
»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen, jossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden pitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»
Baziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi sanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan, voisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta alhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».
»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»
Ryhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa jälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin vanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa kammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen nurkassa patja ja huopapeitteitä.
Vihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli täydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen, joka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen henkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi hän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin kätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla ei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.
Mademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka hän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä, kun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka katseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä. Tyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan jännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä muuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen, joka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet itse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka hän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys oli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti riitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys sittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.
»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.
Baziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli potilasta.
»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä neitonen.»
»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää tarkimmankin.»
»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte erehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä silmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te mielellännekin soisitte erehtyvänne.»
Baziretia puistatti. »Tarkoitatte, kansalainen…?»
»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi…» Hän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä leukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen, viittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän. »Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä…» Jälleen hän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen kantamattomissa.»
Lääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti. Chauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset, halveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.
»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin tehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.
»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»
Tyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se säpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.
»Teitä palvellakseni, kansalainen.»
Tyttö oli noussut ja seisoi nyt suorana ja solakkana musliinihuivissaan ja pitkässä hameessaan, jossa oli leveitä sinisiä raitoja harmaalla pohjalla. Hänen selkänsä oli ikkunaan päin ja vaaleankellervää maaliskuun päivänpaistetta kohti, niin että hänen varjostetut kasvonsa jäivät epäselviksi. Ääni kuitenkin vakuutti vierailijalle, että hänen itsehallintansa oli mitä täydellisin.
»Mutta se ei minusta ole säädyllisyyden mukaista ilveilyä.»
»Säädyllisyyden…?» Edusmies tunsi pistoksen. Tytön tarkoitus jäi häneltä käsittämättä, eikä hän pitänyt siitä, ettei hän tajunnut tarkoituksia. Eikä sellaista usein tapahtunutkaan. »Ja miksi ei säädyllisyyden mukaista, jos saan kysyä?»
»Siksi, että olette jotakin unohtanut.»
»Mitä muka olen unohtanut?»
»Ottaa hatun päästänne.»
Miehen kuuluva hengityksen salpautuminen ilmaisi hänen kummastuksensa. Sitten levisi nauru hänen kasvoilleen, mutta se ei ollut kovaäänistä naurua, sillä hän muisti lääkärin käytävän toisessa päässä.
»Ne ovat olleet oikeassa, jotka ovat todistaneet teidät mielipuoleksi», sanoi hän lempeästi. »Varmasti on teidän lähdettävä täältä oikeaan hulluinhuoneeseen.»
Tyttö perääntyi, kunnes hänen olkapäänsä koskettivat ikkunan tankoihin.
»Mikä kauheus! Mikä hävyttömyys! Te tiedätte, etten minä ole hullu.
Teidän vehkeilyllänne minut…»
»Hst, hiljaa, hiljaa! Ei hiiskaustakaan!» Hänen pelkonsa oli todellinen. Hänen silmänsä vilkaisivat pelokkaasti ovelle. »Noin haastelemalla, kansalainen, te tuhoatte meidät molemmat.»
Neitonen päästi pari naurunhelähdystä, jotka pilkkasivat edusmiestä ja hänen äkillistä pelkoaan.
»Tässä vapauden maassa, monsieur, tällä Järjen aikakaudella, teidän ollesssanne yksi Järjen papeista, saanee nainen tuhota itsensä kenelläkään olematta siihen mitään sanottavaa. Ja teidän tuhonne taas — voitteko kuvitella, että se minua liikuttaisi?»
Edusmies huoahti. »Minä olen ihaillut teidän uhmaavaa älyänne, kansalainen. Alan pelätä, että teillä on sitä liiaksi.» Hän lähestyi askeleen, pari. »Te olette hyvin nuori. Joko teiltä on voitu siihen määrin riistää kaikki se, mitä nimitämme toiveiksi ja haaveiksi, että ehdottomasti näette jokaisessa miehessä vihollisenne? Jos niin on laita, niin sitten olisi turhaa väittää olevani teidän ystävänne, työskenteleväni antaakseni teille takaisin vapauden ja elämän, joiden teidän iällänne tulisi olla hyvin rakkaita, ja että sitä varten olen suunnitellut ja tehnyt työtä, ollen sitä valmis edelleenkin jatkamaan oman kaulanikin uhalla. Jolleivät saamanne todistukset voi tehdä teitä siitä varmaksi, jollette tahdo niiden varaan uskaltaa elämäänne, joka muutoin on mennyttä, niin sitten, kansalainen, minun olisi parasta taas lähteä ja jättää teidät kohtalonne haltuun. Antautuisin liian suureen vaaraan pyrkiessäni saamaan teidät luottamaan minuun, samoin kuin voisi minulle olla vaarallista, jos minut täällä nähtäisiin avopäin, mikä oli ainoa syy, miksi en ottanut hattua päästäni.»
Kun ihminen käsittää tehneensä yhden vääryyden, voi hänen koko katsantokantansa jonkun verran järkkyä. Ja kun mademoiselle de Montsorbier nyt tunsi saaneensa riittävän selityksen edusmiehen hattua koskevasta vähäpätöisestä seikasta, kummeksui hän, eikö hän sittenkin kenties ollut tuominnut liian harkitsemattomasti ja yhtä väärillä perusteilla vakavammissakin kysymyksissä.
Neitonen katseli edusmiestä ja huomasi hänessä nyt jotakin arvokkuutta, joka ei voinut olla häneen tehoamatta.
»Mutta miksi», kysyi hän tyynesti, »te haluaisitte minua palvella?»
Hetkiseksi vienonsi hymy miehen lyijymäiset kasvot. »En luule, että hamasta maailman alusta asti on elänyt miestä, joka ei joskus olisi halunnut palvella jotakuta naista.»
Tuo oli kylläkin selvää, ja ne tavat ja ennakkoluulot, joissa neitonen oli kasvatettu, tekivät sen loukkaavaksi hänen silmissään. Hän osoitti sen selvästi äkkiä jäykistymällä, kohauttamalla leukaansa, kulmain rypistymisellä sinivihreiden silmien yläpuolella ja kiukunpunalla, joka levisi hänen hienosti väritetyille kasvoilleen.
»Te unohdatte asemanne, hyvä herra», sanoi hän, puhuen kuin röyhkeälle rengille. »Te olette sietämättömän julkea ja edellytätte kovin paljon.»
Jos tuo koski mieheen, ei hän ainakaan osoittanut mitään loukkaantumista. Hänen lempeä hymynsä muuttui vielä lempeämmäksikin, surumieliseksi. Hän oli kyllin perehtynyt sielutieteeseen käsittääkseen, että sen, joka tahtoi valloittaa naisen, piti aloittaa tekeytymällä hänen orjakseen.
»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen tosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta palveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen, pelastaakseni teidän henkenne, koska…» Hän vaikeni tehden pienen puolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman palkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä voi olettaa?»
»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»
Chauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja suorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä kumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman levollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän hänen kultakutrisen päänsä ympärille.
»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta usein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni muovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä se kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla nauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan jatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme aikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on miettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin joudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun viedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen tarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»
Nopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi niin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin hulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen tapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän Nivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle. Hänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri. Sen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä varten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier saisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna, kun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori kansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa menemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä syntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen lähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin Nivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen syntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi nopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden syvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»
Hän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen hänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja suojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.
Sinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta puhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa vastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli suurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään vastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri Camille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean ja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.
Muuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet letkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen sullotusta salista.
»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta puolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»
Seisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen pää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen sulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière heti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.
»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin ukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»
Äänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä huudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt puheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon Loiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja pitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi vastauksensa:
»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla samalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se ei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat tositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä, jotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat, ei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä. Ja jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi tyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, — täytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten siivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»
Hyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.
Chauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä käyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt tyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi isänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja joka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet äskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen hämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut — Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän, hennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin silmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa kohti.
Tämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen. Hänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat heti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille varattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä kannatusta.
Laskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna, kuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat vastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän myöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä päivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan piirityksen.