KOLMAS LUKU
Dumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri, sai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun edusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui ulos matkalaukku kädessä.
Sen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan käskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.
»Mielisairaiden vankien joukossa, jotka tänä aamuna uskottiin hoivaanne, on muuan entinen aatelisneiti, kansalainen mademoiselle de Montsorbier.»
»Aivan niin!» Lihavan lääkärin kasvot osoittivat innokkuutta. »Hänen laitansa…»
»Älkää siitä välittäkö. Hän on kuollut.»
»Kuollut!» Dumey oli kuin ukkosen lyömä.
»Ettekö te senvuoksi lähettänyt kutsumaan minua?»
»Teitäkö? Mutta enhän minä ole teitä kutsuttanut.»
»Teidän muistinne alkaa pettää, Dumey. Onneksi meille molemmille minulla on hyvä muisti.» Hänen äänensävynsä kävi äkkiä tuimaksi ja hiukan synkäksi siinä värähtelevän ikuisen ivan uhallakin. »Te kutsutitte minut hallituksen lähimpänä vastuunalaisena jäsenenä toteamaan kuoleman ja nimikirjoituksellani vahvistamaan kuolintodistuksen, jonka te kohta laaditte ja allekirjoitatte. Kirjurini todistaa minun nimikirjoitukseni. Hän saapuu piakkoin. Olkaahan nyt hyvä ja viekää minut tarkastamaan ruumista.»
Dumey katseli vierastaan kauan ja tiukkaan. Heidän välillään oli jotakin, minkä nojalla sananen Chauvinièrelta olisi pudottanut Dumeyn pään Sansonin vasuun, ja siksipä juuri Chauvinière olikin kaikkien Pariisin houruinhuoneiden joukosta valinnut Rue de Bacin varrella sijaitsevan Archevêchésta siirrettyjen potilaiden vastaanottopaikaksi. Tätä vaaraa vastaan Dumeyllä oli toiselta puolen pantavana edusmieheltä saamansa suosionosoitukset, jotka epäilemättä jatkuisivat ja joista yksi oli juuri tämä nykyinen potilastulva hänen sairaalaansa ja hänen siitä johtuva oma rikastumisensa.
Molemmista syistä oli Dumeyn tehtävä, mitä ikinä Chauvinière käski. Ja se silläkin uhalla, että hänen päänsä oli ilmeisesti vaarassa, sillä jos hän ei olisi totellut, olisi se varmasti irroitettu hänen hartioiltaan.
Dumey hymyili vihdoin ymmärtäväisesti ja kohautti olkapäitään alistumisensa merkiksi. »Vastuunalaisuus…» aloitti hän hiukan arasti.
»On minun, koska minä vahvistan teidän todistuksenne. Pitäkää suunne kiinni, niin ei mitään kysymystä vastuunalaisuudesta nosteta. Vähintäänkin kuukauteen ei teidän hoidokeistanne mitään tiedustella. Kun se tapahtuu, esitätte todistuksen. Tapauksesta on siihen mennessä kulunut liian pitkä aika, jotta päästäisiin millekään jäljille.»
Dumey kumarsi ja opasti häntä. Avattuaan oven yläkertaan hän aikoi astua edellä, mutta edusmies pysähdytti hänet.
»Odottakaa ulkopuolella tai, vielä parempi, menkää alas huoneeseenne. Pattovala käy teille helpommaksi, jollette enää näe potilastanne elävänä.»
»Mutta minun täytyy nähdä hänet. Minun…»
»Erehdytte. Teidän ei ole tarvis häntä nähdä. Menkää. Älkää kuluttako minun aikaani.»
Dumey lähti. Chauvinière astui huoneeseen matkalaukku kädessä. Mademoiselle de Montsorbier, jolle hänen äänensä oli tiedoittanut hänen tulonsa, seisoi jo valmiina häntä vastassa. Hän kumarsi tytölle kunnioittavasti ja oli tällä kertaa kyllin epätasavaltalainen ottaakseen hatun päästään. Sitten hän laski matkalaukkunsa pöydälle huoneen keskikohdalle.
»Te olette tehnyt päätöksenne, kansalainen?» virkkoi hän kysymyksen ja väitöksen välisellä sävyllä. Tämä sielutieteilijä ei mielessään ensinkään epäillyt, että aika ja harkinta olivat voineet kannustaa tuon ikäisen henkilön vain yhteen päätökseen. Oli perin tuskallista ehdoin tahdoin kuolla kaksikymmenvuotiaana.
»Minä olen tehnyt päätökseni, herra edusmies», vastasi neitonen tyynen arvokkaasti.
»Kansalainen», oikaisi Chauvinière terävästi. »Tässä maassa on enää vain harvoja herroja jäljellä, ja giljotiini katkoo niiden päitä niin nopeasti nykyisin, että heitä piakkoin ei ole laisinkaan. Jos olette päättänyt elää ja ottaa vastaan minun tarjoamani palvelukset, kansalainen, niin tehnette minulle mieliksi edes käyttämällä vapaudensanastomme silmäänpistävimpiä nimityksiä.»
Hänellä oli se esitystavan täsmällisyys, joka usein heijastaa ivallista mielenlaatua. Mademoiselle de Montsorbier alkoi havaita siinä jonkinlaista hiipivää huumoria, mutta ei ollut varma, oliko se tietoista vai itsetiedotonta, ilkkuiko tämä kansalliskonventin jäsen tahallaan vai viisasteliko hän vain niinkuin niin monet hänen virkaveljensä.
Neitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen kasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.
Mies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette päättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»
»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä hiukan.
»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière. »Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta vastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä pettyneeni.»
»Herr… kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän olevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä… minä emmin lausua ilmi ajatukseni teidän… teidän huolenpidostanne, teidän ystävällisyydestänne.»
»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä hukata.»
Hän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin puettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi, kasvot tulipunaisina.
»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»
»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä. Mutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä vaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä ollaan, häviää vähitellen.»
»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne väärin.»
»Vain saadakseni teidät käsittämään, kuinka järjetöntä teidän kainostelunne on. Kirjurini ei voi matkustaa raidallisessa hameessa, ja kun koetatte noita polvihousuja… Mutta meillä ei ole aikaa hukata. Minä poistun, jotta voitte kiirehtiä pukeutumistanne. Kun olette valmis, tapaatte minut käytävässä.»
Puoli tuntia myöhemmin, jonka ajan edusmies odotti kuumeisen levottomana, tuli naisen huoneesta nuorukainen, pyöreä hattu päässä ja puettuna ratsastakkiin, saappaisiin ja polvihousuihin. Hetkiseksi Chauvinière pysähdytti hänet tarkastaakseen häntä silmällä, joka ei jättänyt mitään yksityiskohtaa huomioon ottamalta. Tässä asussa tyttö näytti muutamaa tuumaa lyhyemmältä, mutta hänen vartalonsa meni varsin hyvin mukiin, ja hiusrykelmä oli taitavasti kätketty. Edusmies lausui hyväksyvän sanansa ja riensi hänen kanssaan alas. Dumey odotteli heitä valmiina todistuksineen. Se homma oli pian suoritettu, ja kirjurin seuratessa hänen kintereillään edusmies Chauvinière astui odottaviin vaunuihin. Dumey sulki oven heidän jälkeensä, ja ajopelit vierivät pois.
Mitään sanaa ei vaihdettu heidän välillään, ennenkuin he lähestyivät tulliporttia, jolloin Chauvinière ojensi toverilleen ison, mustan nahkasalkun, raotti sitä ja sanoi: »Passit ovat tuossa ylimmäisenä. Vaadittaessa te näytätte ne. Se on teidän virkanne. Puhua ei tarvitse.»
He pysähtyivät Rue d'Enferin päässä olevalle rautaportille.
Sinitakkinen upseeri, jolla oli punaiset, villaiset olkalaput (sillä kulta oli poistettu yhdenvertaisuuden aikakaudella sopimattomana), tempasi vaununoven auki ja kysyi komentavalla sävyllä matkustajilta:
»Kuka siellä on?»
Nurkastaan vastasi Chauvinière yksikantaan:
»Kansalainen edusmies Chauvinière, hallituksen määräämällä virkamatkalla. Näytä hänelle paperit, Antoine, ja jatkakaamme matkaamme.»
Silmäripsiensä alta hän tarkkasi toveriaan, valmiina tulemaan väliin, jos tämä näkyisi tekevän pienimmänkin kommelluksen. Mutta mitään vaaraa ei ollut. Erehtymättä otti valekirjuri salkusta hänen osoittamansa paperit, ojentaen ne tarkastajalle kädellä, joka ei edes vavissut.
Upseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan, kenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki jäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti hänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière lävitse.»
Rautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki kunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.
»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan sävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret työnnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi salavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin laskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja ihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:
»Teissä on totisesti ryhtiä!»
Tyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen hiukan.
»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi te ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni, kansalainen edusmies.»
Pienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin hupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se harvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla näppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.
»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän arvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin paljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni kutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne lauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan asioilla.»
Neitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut nyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:
»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen…» Hän pysähtyi puheessaan, ja tuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière, joka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä koetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän tyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin passeihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään muotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille kaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi. Kun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja tapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla Nivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne itse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja passiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille tarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen rannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille käydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin, missä olette turvassa.»
Hän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän kuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies toimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä. Oliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään oli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen? Tapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat panneet vallankumouksen toimeen?
Taipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de Montsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään pettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena, kun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut luottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa, käyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti tarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen tavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle antamiensa näennäisten lupausten mukaan.
Oliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo mies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli, ponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli sanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä muuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai oliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet petollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä avuttomammin miehen mielivallassa?
Näitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen ilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen hänet puhumaan.
»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä järjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»
»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon värähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta näytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli sivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen syvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette niin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne epäitsekkäästä jaloudesta.»
Miehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä nopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan tuijotti suoraan eteensä.
»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja ihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin toivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä…»
Hänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä, että hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve hallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan, valpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta ja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka ehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt epävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.
Chauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä hajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.
»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis pitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»
Hän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen uinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä kuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt kun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa selvästi suunniteltu.