VIIDES LUKU
Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.
Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.
Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa. Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista, missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta, isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.
Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.
»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»
»Kuinka minä saatoin tietää, että…»
»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia nyrkiniskuja.
»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua, niin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi, elukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»
Tallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut
Neversiin päin.
Vihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.
»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen minuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen kyytipojan seuraamaan vaunuilla.
Hän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä enemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja teräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen, valehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla teeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten narraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän lopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä mukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin, vaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin tytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.
Hänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii kynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan ajatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun tuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.
Hän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen konjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La Charitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui puolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin vallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen nahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi tarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut muuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt tiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen tiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä Chauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää. Päitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi siitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean toimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta tavoittamaan.
»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin minä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».
Näin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään päivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.
Että komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja toimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin lähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät myöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita vaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi, samoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun, jonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta itsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen mukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin todistuskappaleina.
Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»
He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää, röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.
Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut. Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.
Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön. Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka, mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena. Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.
Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti sen asukkaista.
Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan. Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita ajamassa.
Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen, jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä. Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta raukeudestaan.
Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä, välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään, röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen. Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa heräämistä.
Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.
Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan, pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista, jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän, ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.
Hän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen ympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta sen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten rikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.
»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä vakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän ei sovi luulla…» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille torille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia parhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen käsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että tuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas viikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä, pystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»
He vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä tyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi huvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty saarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli niitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa. Useammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään juhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla aavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut häntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen kurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai luoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.
»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje olisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-, tasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin sen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni, mitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa viheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai lahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata tuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan niistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa arvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa muistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään? Tuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas velvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja jakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»
Hänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin säikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.
»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun omaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee teidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä siitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet, johon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis myöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän johdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti ylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin, täsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja mainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»
Hänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä despootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia maasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti epäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas hän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa osissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan vihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin, jotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän syntyperänsä perusteella.
Mainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny de Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.
»Mistä sitä miestä syytetään?»
Tämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri, vaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä ja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta yksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen, peloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa nivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut. Hän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä kauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja ravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen pyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.
Konventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi kärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»
»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.
»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli hankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on vastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä hän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.
Mutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla yksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä, kuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.
»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä ilmaisseen?»
»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat tulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»
»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä välttämättömyyttä harkita.»
»Mutta johan minä teille sanoin… Hyväinen aika!»
»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea vaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien tietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»
Hyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että esimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin toipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa mielentilassa.
»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.
»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette vain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne mieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on täytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme listallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi tasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen…»
Chauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi! Mitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään? Teidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette ole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän tasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»
Mutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.
»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte sanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään vallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne paikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan vakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet tahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat vastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä vakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä Corbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen periaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki tuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja kaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti syyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän tähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin yksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin vaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»
Vaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea päämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.
Hän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen käsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.
Senjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä vallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä pappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät hyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä laiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin kuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella naimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa, että se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle tavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.
»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken herjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».
Ja sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan karkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä kansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä hänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa pois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin epäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa ravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien verellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella kehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi häntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa Poussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja vastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.
Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.
Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa. Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite, että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa, niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.