KUUDES LUKU
Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella, kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.
Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti »perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.
Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.
Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa, moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:
»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä, jonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja vaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin valtaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä valtaistuimen että itsenne.»
Kun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja suosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut hänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän havaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.
Hän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti, missä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä havaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja hänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne pakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman raaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein omaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen henkilöllisyyden lumousta.
»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin koruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»
»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä juhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän mielevästi ja pontevasti kuin tavallista.
»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin erikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen eroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat asetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee herättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen ilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään vaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»
Chauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen aatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa, jota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin suuresti nautti?
»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.
»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen elänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni opiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette pöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»
»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi tasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa vallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen helposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja savustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja Corbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen varaa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman tasavaltalainen.
Corbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun matalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan konventinjäsenen vierailu.»
Taaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin pilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä te ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»
Corbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani, kansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte minulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä palvella.»
»Te olette ihastuttavan kärsivällinen», ylisti häntä Chauvinière ja kohdisti huomionsa liikkiöön.
Senjälkeen Corbal ja hänen omituinen vieraansa rupattelivat huolettomasti niitä näitä, muiden kuunnellessa levottoman äänettöminä. Vihdoin, kun ateria oli päättynyt, nojasi Chauvinière taaksepäin tuolissaan, heitti toisen kauriinnahkaisella saappaalla verhotun säärensä tuolin käsinojan yli ja pisti pitkän kätensä kolmivärisen virkavyöhikkönsä alle miehenä, joka tutunomaisesta ottaa mukavan asennon.
»Te elelette täällä Corbalissa varsin hauskasti, kansalainen.
Ihmettelen, ettette ole tuonut tänne emäntää.»
Se oli jouten lausuttu huomautus, aiottu vain uuden puheenaiheen keksimiseksi. Filomène seisoi sillä hetkellä Corbalin tuolin takana suoraan Chauvinièreä vastapäätä. Hänen silmäluomiensa äkillinen värähdys, hänen reheville, siroille kasvoilleen sävähtänyt tuskanvärve, jonka hän heti hillitsi, ei jäänyt edusmiehen valppailta silmiltä huomaamatta; se lienee vihjaissut tälle sen pirullisen tuuman, jolla tuo vaikeasti tavoitettava aatelisherra oli ehkä hyvinkin nolattavissa.
Monsieur Corbigny de Corbal nauroi, mutta se oli naurua, jossa
Chauvinière kuuli pikemmin kaihomielisyyttä kuin hilpeyttä.
»Mitäpä tässä? Olen ehkä odottanut liian kauan. Varhaisemman elämäni aikana kosin liian hartaasti tiluksiani. Nykyisin…» Hän kohautti olkapäitään. »Nykyisin ei kai olisi helppo löytää…» Hän keskeytti äkkiä puheensa, niinkuin se keskeytetään, kun ollaan lausumaisillaan jotakin varomatonta.
Mutta varomattomuus oli jo tehty; Chauvinièren ei ollut vaikea täydentää ylimyksen lausetta. Tämä oli aikonut sanoa, ettei ollut helppo löytää hänen säätyistään naista aristokraateista puhdistetusta Ranskasta.
»Löytää mitä, kansalainen», kannusti demokraatti maireasti.
»Oh, enhän tarkoittanut mitään, kansalainen.» Corbal oli hiukan hämillään. »Se ei merkitse mitään. Ja olisi helppo keksiä hauskempi puheenaihe kuin minä itse.»
»Te erehdytte kummassakin suhteessa. Se asia merkitsee hyvin paljon. Ja juuri teistä puhumaan minä olen tänne tullutkin.»
»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»
Chauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni salaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä välittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän oli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen mieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei ole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu luonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»
He eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot johti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun taas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse naimisissa.
»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä…» Hän korosti sanojaan merkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin vakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.
»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.
»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt velvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»
He alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi vaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä, että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina aikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli mäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn tyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja huumorintajuisen filosofin arvoinen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen oli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se kuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin kun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään sen menestyksestä.
Välittömät seuraukset osoittivat hänen olevan oikeassa. Tämän uuden lähetystoimensa hän aloitti seuraavana päivänä. Poussignotin jakobiiniyhdistyksessä, jonka kourallinen huimapäitä oli perustanut, mutta joka sitten oli toiminut perin raukeasti, hän puhujalavalta julisti käskynveroisesta kutsusta saapuneelle väkijoukolle uutta evankeliumiaan käyttämällä hurjana vyöryvää retoriikkaa ja kauniilta kuulostavaa lörpötystä, joilla hän oli oppinut hallitsemaan typerän, harkitsemattoman rahvaan intohimoja ja herättämään siinä liikutusta.
Tapahtumat uhkasivat tyhjentää Ranskan ihmisistä. Sillä esipuheella hän aloitti. Aristokraattien häijy sukukunta, jonka Ranskan pelastajat olivat tuhonneet tai jota he parhaillaan tuhosivat, oli korvattava vapaiden, valistuneella aikakaudella syntyneiden ihmisten rodulla, jotta tämä Ranska — tämä jalo, vapahdettu vapauden valtakunta — kohoaisi mahtavana ja kunniakkaana maailman kansojen keskuuteen. Ja korvattavat olivat ne mainiot isänmaanystävätkin, jotka niin auliisti uhrasivat henkensä kotimaansa rajoilla puolustaessaan sitä hirmuvallan inhottavien, ostettujen kätyrien hyökkäystä vastaan. Tämän laiminlyöminen oli pyhimmän velvollisuuden laiminlyömistä, mikä kansakunnalla oli oikeus lapsiltaan vaatia. Siten saatettaisiin tasavalta väkiluvun hupenemisella lopullisen tuhon vaaraan.
Kaikki tämä kudottuna ylen hehkuvaksi kuvakieleksi, esitettynä lauseilla, jotka kalskahtelivat sitä komeammilta mitä ontompia ne olivat, yllytti vähitellen hänen ryysyläiskuulijakuntansa innokkaisiin kättentaputuksiin.
Kun hän oli saanut kuulijansa mukaantuvaisiksi, takoi hän heitä nyt tuolla mestarilauseellaan:
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan!»
Tätä aihettaan hän yhä laajensi, selittäen ylitä hyvin sen siveellistä ja yhteiskunnallista kuin kansallistakin puolta, kunnes hän vihdoin, huomattuaan täydellisesti pyydystäneensä kuulijansa tämän sanahelinänsä paulaan, rohkeasti pyysi heiltä isänmaallisuuden ja vilpittömyyden todisteena, että jokainen mies, joka viidenkolmatta vuoden ikään tultuaan pysyi naimattomana, julistettaisiin henkipatoksi.
Senjälkeen hän lähti kovin arvokkaana sanatulvansa päihdyttämän väkijoukon suosionosoitusten kajahdellessa.
Kuten Chauvinière, joka näistä asioista teki itselleen älyllisiä leluja, tiesi paremmin kuin kukaan muu, oli rahvaan mielipuolinen viiripäisyys sellainen, että mitä eriskummaisempi joku oppi oli, sitä varmemmin se yleisesti hyväksyttiin. Sitäpaitsi kävi nyt pelko käsi kädessä typeryyden kanssa. Giljotini alkoi vihdoinkin toimia Poussignotissa, ja useiden uppiniskaisten pappien ja joidenkuiden muidenkin henkilöiden päät leikattiin irti. Väestölle selvisi, ettei kansalainen edusmies Chauvinière ollut sellainen mies, jonka kanssa oli turvallista leikitellä. Hänen vanavedessään oli terrori vihdoin tunkeutunut tähän rauhalliseen nivernaisilaiseen kaupunkikuntaan. Ja niin kuumeisella kiireellä koetettiin antaa todisteita kansalaiskunnosta, että Poussignotissa seuraavina päivinä aivan päistikkaa rynnättiin avioliittoon. Ja Chauvinière tiesi kokemuksistaan rahvaan sielullisen puolen alalla, ettei hänen tarvinnut vaivautua jatkamaan saarnailuaan jakobiiniyhdistyksen huoneistossa pitämänsä puheen jälkeen. Hänen mieletöntä evankeliumiaan julistivat hänen puolestaan pesemättömät puhujat kadunkulmissa, henkilöt, jotka vielä kuukausi sitten eivät olisi rohjenneet nostaa päätänsä Poussignotissa.
Kymmenessä päivässä oli liike noussut sellaiseen vauhtiin, että jakobiiniyhdistyksessä tositeossa esitettiin ja yksimielisesti hyväksyttiin kansalaisedusmiehen ehdotus, että kaksikymmentäviisi ikävuotta saavuttanut mies jäädessään maan tarpeista piittaamatta naimattomaksi sillä menettelyllään osoitti epäisänmaallisuutta ja oli siitä rikoksesta rangaistava, julistettava henkipatoksi ja lähetettävä giljotiinille.
Jakobiiniyhdistys esitti päätöksensä vallankumouskomitealle ohjeen muodossa. Mutta moisen päätöksen edessä vallankumouskomitea pysähtyi epäröimään ja kutsutti kansalaisedusmiehen itseään opastamaan.
»Mitä kansa tahtoo, sitä jumalat tahtovat», julisti Chauvinière. »Jos tämä asia on viety pitemmälle kuin mitä te neuvoisitte tai haluaisitte, ei kuitenkaan teidän, kansan majesteetin halpojen välikappalten, sovi kansan kaikkivaltiasta tahtoa vastustaa.»
Hänen ylväs puhujaäänensä ja sävynsä lannisti heidän rohkeutensa. Katsellessaan häntä ja kuunnellessaan hänen sanojaan he käsittivät, ettei ollut muuta jumalaa kuin järjen jumalatar ja että Chauvinière oli hänen profeettansa. Ehdotuksesta ei väitelty. Ja niinpä Poussignotin kommuunissa korotettiin tuo jakobiinien hämmästyttävä päätös lain arvoon. Oikeudenpalvelijat lähtivät seuraavana aamuna kulkemaan talosta taloon poikamiehiä etsimässä laahatakseen heidät lakitupaan, jossa kullekin myönnettiin valintavalta etsiä itselleen vaimo kolmen päivän kuluessa tai muussa tapauksessa alistua syytökseen ja siitä johtuvaan kuolemantuomioon.
Myöntymättömät niskoittelijat olivat harvalukuiset ja joutuivat kärsimään rangaistuksensa.
Ja nyt oli vihdoinkin maa riittävästi muokattu hyökkäykseen tähän asti tavoittamatonta Corbalin varakreiviä vastaan ja kansalaisedusmiehen eriskummaisen huumorinvaiston tyydyttämiseksi. Pätevä syytös kansalaismielisyyden puutteesta, joka tähän asti oli ollut melkein mahdoton, kävi nyt helpoksi.
Syytös esitettiin, ja herra Corbigny de Corbal kutsuttiin tuomioistuimen eteen saamaan tavanomaisen kehoituksen. Kunnioittaakseen lakitupaa ja tilaisuutta hän oli, vakaumuksensa mukaista juhlallisuutta noudattaen, pukeutunut erikoisen huolellisesti juhlatilaisuuksia varten talletettuihin vaatteisiin: mustaan hopeanappiseen takkiin, silkkisiin polvihousuihin ja sukkiin sekä solkikenkiin. Hänen ruskea tukkansa oli kerätty ylös ja sirosti solmittu mustalla silkkinauhalla.
Hyvin arvokkaana ja itsetietoisena hän seisoi lakituvan väkitungoksessa kuulemassa hänelle annettavaa kehoitusta. Kun se oli tehty, kumarsi hän juhlallisesti tuomioistuimen jäsenille ja olisi poistunut sanaa sanomatta, jollei Chauvinière olisi tullut väliin lisäämällä jotakin omasta puolestaan puheenjohtajan kaavanmukaisiin lauseisiin.
»Kansalainen entinen varakreivi Corbal», lausui hän puolustusasianajajan pehmeimpään sävyyn, »kuuluu syntymältään säätyluokkaan, jonka tasavalta on hävittänyt. Hän on jäänyt koskemattomaksi sen tasavaltalaisen hengen vuoksi, jonka uskotaan häntä innoittavan, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteiden vuoksi, joita noudattamalla hän on saavuttanut arvonantoa. Mutta aika on käsillä, jolloin ei pelkkä näennäinen tasavaltalaisuus riittäne poistamaan aristokraattisen syntymän tahraa, ja hänen tulisi käsittää, että hänelle on nyt tarjolla tilaisuus korottaa tasavaltalaisuutensa kaikkien vastaisten epäluulomahdollisuuksien yläpuolelle.»
Chauvinière pysähtyi harkitsevasti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi ihmisten täyttämässä salissa. Hän katseli monsieur de Corbalin järkkymättömiä kasvoja ja odotti, ennakolta salaa nauttien, tuon levollisuuden järkkymistä. Hän jatkoi:
»Kun tunnen hänen huonekuntansa, jonka vieraanvaraisuutta minulla on ollut kunnia nauttia, kykenen onneksi häntä neuvomaankin, osoittamaan hänelle, ettei hänen tarvitse valinnan vaikeudesta joutua hämilleen, koska morsian on valmiina hänen otettavakseen. Minä sallin itselleni tämän vihjauksen, koska meiltä niin usein jää huomaamatta se, mikä on lähinnä, ja koska en soisi tämän entisen varakreivin joutuvan kärsimään sellaisesta huomaamattomuudesta. Muuan kansan tyttö, joka on hänen palveluskuntansa joukossa, osoittautuisi hyvin sopivaksi vaimoksi ja perheenemännäksi. Senvuoksi ei tämä tuomioistuin neuvo häntä ainoastaan naimaan, vaan naimaan Filomène Paulardin ja siten täyttämään ei ainoastaan äsken laatimanne säädöksen vaatimuksia, vaan samalla antamaan pysyvän näytteen siitä, että hän tunnustaa yhdenvertaisuuden uskonnon — uskonnon, jonka alalla Ranska ei kerettiläisiä suvaitse.»
Se roskaväki, jota kuulijat suurelta osaltaan olivat, tervehti hurjalla melulla ehdotusta viisaana Salomonin tuomiona. Kun melu taukosi, puhui monsieur de Corbal vihdoin. Heleä puna oli välähtänyt hänen pitkulaisille ja jokseenkin surumielisille kasvoilleen. Mutta hänen äänensä pysyi tyynenä ja vakavana.
»Te tiedätte…» Hän kääntyi puolittain, niin että hänen silmänsä kohtasivat koko väkijoukon. »Te kaikki tiedätte minun elintapani ja ajatukseni ja tunnette sen yksinkertaisen uskon, joka elämässäni on ollut määräävänä. Minä uskon kansan yhteisyyteen ja olen antanut todisteita uskostani. Kansa on yksilön yläpuolella, ja minä tunnustan kansan oikeuden vaatia minulta omaisuuttani ja tarpeen tullen henkeäni. Mutta minä en tunnusta kansalle oikeutta vaatia minulta sieluani…»
Chauvinière keskeytti hänet kärsimättömästi. »Me olemme kaiken tuollaisen poistaneet!»
Mutta Corbal jatkoi kuin ei olisikaan mitään keskeytystä sattunut. »Enkä minä tunnusta kansan ääntä tässä vaatimuksessa. Luvalla sanoen, kansalaiset tuomarit, on teidät tänne määrätty voimassa olevia lakeja käyttelemään eikä uusia säätämään. Lakien laadinta on kansalliskonventin yksinomainen etuoikeus, ja jokainen mies tai ryhmä, joka loukkaa sitä etuoikeutta ja vaatii itselleen jotakin tuollaista lainsäätämisen oikeutta, tekee itsensä syypääksi epäisänmaallisuuteen, josta voidaan panna syytteeseen.»
Chauvinière ihaili tämän vastahyökkäyksen terävää oveluutta ja oli kiitollinen, että se tehtiin miesten kuullen, joiden älyllinen taso oli liian alhainen pitääkseen sitä arvossa. Kiukun ja pilkan murina vain oli vastauksena väkijoukosta, ja kun se asettui, lausui puheenjohtaja kylmästi:
»Teillä on kolme päivää miettimisaikaa, kansalainen Corbal.»
Corbal astahti lähemmäksi, ja hänen levollisuutensa oli järkytetty. Äkillinen havainto, että hän seisoi järjettömyyden muurin edessä, jota vastaan järkisyyt turhaan murskautuisivat, kuohahdutti hänet hetkellisesti mielipuoliseen raivoon. Hänen silmänsä leimusivat kasvoissa, jotka vimma muutti punaisista valkoisiksi.
»Kolme sekuntia olisi tarpeettoman paljon, kansalainen puheenjohtaja, tähän miettimiseen; kolme vuosisataakaan ei olisi kylliksi muuttamaan päätöstäni kieltäytyä tästä häpeällisyydestä.»
Ja ärjähtelevän ja murisevan väkijoukon kuohuessa kuului puheenjohtajan ääni itsepäisenä ja järkkymättömänä kuin tuomiopäivän pasuuna: »Siitä huolimatta teillä on kolme päivää.»
Vähitellen sai Corbal itsehillintänsä takaisin.
Hän ajatteli, että enempi vastustelu tällä hetkellä saattaisi riistää häneltä ne kolmekin päivää, jotka hän kovin kipeästi tarvitsi järjestääkseen asiansa. Hän palasi tavanomaiseen arvokkaaseen tyyneyteensä, kumarsi vielä kerran tuomioistuimelle ja lähti.
»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle, »minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on. Pintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki, kuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin mistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen täytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen. Onko se tasavaltalaisuutta?»
Ja Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen edusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen keksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme pettyneet hänen suhteensa.»
Chauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä ja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen lesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku tipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»
Doucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa. Viimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut suotu älyä sitä käsittää.