SEITSEMÄS LUKU
Mietiskelevän miehen verkallisin askelin käveli monsieur de Corbal kotiinsa mäkeä ylöspäin huhtikuun hämärässä. Kuoleman ajatus ei häntä kiehtonut. Vieläkin vähemmin miellytti häntä kamala epäsäätyinen avioliitto, jolla olisi voinut pelastaa henkensä ja siitä näemme, että Chauvinière oli oikeassa ja etteivät monsieur de Corbalin tasavaltalaiset tunteet olleet kyllin syvälliset. Ajatus toimittaa vastaisille Corbaleille sellainen esiäiti kuin Filomène tympäisi häntä kokonaan, niin suuressa arvossa kuin hän lienee Filomènea tämän oikealla paikalla pitänytkin. Ylimykselliset mielipiteet ovat sittenkin sitkeässä.
Hän ajatteli, että hänellä oli edessään pelkkiä tuhoisia vaihtoehtoja, ja hän oli kyllin suuri filosofi käsittääkseen, että sellaisessa tapauksessa oli valittava niistä vähäisin. Pako oli ilmeisesti turhaa. Häntä kyllä pyydystettäisiin, ja kun nykyisin oli mahdotonta avoimesti liikkua maassa ilman papereita, tavoitettaisiin hänet pian ja tuotaisiin häväistynä takaisin. Oli edes säilytettävä itsekunnioitus. Vaikka kuolema olikin vastenmielinen, ei toki elämäkään näinä päivinä ollut varsin ihana, ja haudantakainen tulevaisuus ei kai olisi mielenkiintoa vailla, jos papit olivat oikeassa.
Hän astui jalkaporrasta pitkin erään niittynsä rajana olevan kiviaidan yli, ja kun hän hyppäsi alas nurmikolle, huomasi hän äkkiä siellä hämärässä kyyröttävän olennon. Hetkisen hän seisoi ja tuijotti, huusi sitten kysyen, kuka siellä oli, minkä jälkeen olento suoristausi, erottausi aidasta ja lähti vilistämään kapean niitty kaistaleen poikki metsää kohden.
Se oli Corbalista niin eriskummaista käyttäytymistä, että asiaa sieti tutkia. Hän oli nopsajalkainen ja saavutti pakolaisen ennenkuin tämä oli ehtinyt päämääränsä puoliväliinkään. Hän tarttui talonpojan mekkoon, väljiin housuihin ja puukenkiin puettua nuorukaista hartioihin.
»Sananen sinun kanssasi, ystäväni. Sinä olet liian vikkelä rehelliseksi, puhumattakaan aitovieressä Iymyilemisestäsi.»
»Päästäkää minut irti», ärähti poikamainen ääni. »Minä en ole tehnyt teille mitään pahaa.»
Olento kiemurteli hänen otteessaan. »Älkää tohtiko minua pidättää!»
»Tohtiko!» Corbal nauroi. »Oletpa sinä raivokas!»
Poika oli raivokkaampi kuin varakreivi otaksuikaan. Jotakin kirkasta välähti äkkiä hänen kädessään. Mutta samassa tarttui Corbal häneen painijan otteella, painaen hänen käsivartensa avuttomina kylkiä vasten. Hän puristi murhanhimoista lurjusta tiukasti, aikoen kaataa hänet maahan. Mutta ikäänkuin nuoren ruumiin kosketus olisi häntä polttanut, työnsikin hän sen äkkiä luotaan ja kavahti taaksepäin.
»Hyvä Jumala!» huudahti hän.
Oletettu nuorukainen seisoi hänen edessään, hengittäen raskaasti ja pää hiukan kumarassa, eikä enää yrittänytkään pakoon.
»Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Ja miksi olet pukeutunut mieheksi?
Vastaa minulle. Minä en tee sinulle pahaa.»
Hänen äänensä äkillinen lempeys, varsinkin sen koulutettu, sivistynyt taipuisuus aiheutti muutoksen toisen asennossa. Corbal keikautti päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa kiilsivät aavemaisen valkoisina puolihämärässä.
»Kuka te olette? Mikä on nimenne?» kuului vastakysymys äänellä ja sävyllä, joka ei jättänyt Corbalille paljoa epäilystä naamioidun säädystä.
»Vielä joku aika sitten minut tunnettiin varakreivi Corbigny de Corbalina. Sittemmin olen saanut elellä verrattain rauhassa 'entisenä'. Tällä hetkellä tuskin tiedän, miksi itseni esittelisin. Mutta tämä alue on vielä minun ja kartanokin tuolla, jossa olen valmis tarjoamaan teille suojaa, jos tahdotte käyttäytyä rehellisesti minua kohtaan.»
»Te olette herrasmies!»
»Toivoakseni voitte minua siksi nimittää.»
»Herrasmies vapaalla jalalla Ranskassa!» Tyttö näkyi melkein nauravan.
»Mutta tämä on hämmästyttävä kohtaus.»
»Molemmin puolin hämmästyttävä», vastasi toinen. »En minäkään odottanut herrasnaista tapaavani.»
Hän kuuli tytön äkkiä vetävän ilmaa keuhkoihinsa. »Mistä te sen tiedätte?»
»Mistäkö? Minulla on ounastukseni. Niitä eivät petä karkeat vaatteet ja eriskummaiset tavat. Minä olen palveluksessanne, madame — vai oletteko mademoiselle?»
Tyttö epäröi kauan ennenkuin vastasi hänelle haikeasti: »Oh, jos olette veijari, niin pelatkaa ilkeä juonenne. Kaikki on minulle samantekevää. Minä olen sairas ja väsynyt. Minä tervehtisin sellaistakin lepoa, jonka giljotiini tuottaa. Nimeni on Cléonie de Montsorbier.»
Corbal toisti nimen ihmettelyä ilmaisevalla äänellä.
»Te olette epäuskoinen. Olette kuullut meidän olleen Pariisissa vangittuina. Me olemme nivernaisilainen perhe ja täälläpäin pitäisi olla harrastusta meitä kohtaan. Olette ehkä kuullut, että minun arvoisa isäni ja rakas äitini jo ovat kuolleet mestauslavalla. Olette kenties kuullut senkin, että minut siirrettiin hulluinhuoneeseen, vaan ette sitä, että minut toimitti sinne vallankumouksellinen herrasmies, joka halusi minua suojella, sillä sitä ei vielä tiedettäne Pariisissakaan. Se on pitkä juttu, herra varakreivi.»
»Kertokaa se minulle kävellessämme», virkkoi viimemainittu ja tarttuen neitosen käsivarteen käänsi hänet häämöittävää taloa kohti, jonka ikkunat kimaltelivat punervina illan pimetessä.
Heidän kävellessään neiti kertoi hänelle lyhyesti valekirjurina olemisestaan ja kuinka hän La Charitéssa livahti pakoon tasavaltalaiselta suojelijaltaan, jonka nimen hän jätti mainitsematta. Hän oli toivonut löytävänsä turvapaikan serkkujensa luona Blessonin linnassa. Mutta sinne päivänkoitteessa saavuttuaan hän oli mielipahakseen tavannut sen suljettuna, luukut ikkunoissa, ja perhe oli poissa. Sitten hän oli väsyneellä hevosella vaivaloisesti jatkanut matkaansa Verruesiin, joka sijaitsi kuudentoista kilometrin päässä ja jossa muuan toinen serkku asui. Mutta Verruesin hän tapasi savuisena rauniona, ja uupumuksessaan ja epätoivossaan hän istahti sen edustalle ja päästi kyyneleensä valloilleen.
Siinä hänet yllätti joukko säikähtyneitä talonpoikia, puoli tusinaa saman perheen jäseniä matkalla peltotöihin. Hän pani kaikki alttiiksi siinä olettamuksessa, että näitä ihmisiä eivät vallankumoukselliset aatteet vielä olleet tartuttaneet, ja paljasti itsensä heille. Se paljastus lisäsi heidän pelkoaan. He olivat ihmisiä, jotka vielä uskoivat Jumalaan ja kuninkaaseen, mutta pitivät sen uskonsa salassa, jottei heidän kävisi huonosti. Nämä yksinkertaiset talonpojat eivät kuitenkaan hennoneet jättää vallasnaista kärsimään. He antoivat hänelle suojaa muutamiksi päiviksi, kunnes hän alkoi heidän puolestaan pelätä seurauksia, jos hänet heidän luotaan tavattaisiin. Ja koska lymyileminen myös oli liian tilapäinen toimenpide soveltuakseen hänen levottomalle, kiihkeälle sielulleen, osti hän heiltä käyttämänsä talonpojan vaatteet ja lähti, toivoen jalkaisin pääsevänsä Nivernaisin ja Burgundin läpi ja sieltä voivansa livahtaa rajan yli Sveitsiin. Nivernaisin läpi hän jo oli melkein kulkenutkin, sillä Poussignot oli vain muutaman kilometrin päässä Burgundin rajasta. Mutta matka oli ollut paljoa tukalampi kuin hän oli osannut pelätäkään, ja sittenkin oli onni häntä erikoisesti suosinut. Hänen oli ollut tapansa liikkua ainoastaan öisin, koskaan uskaltautumatta maantielle ennenkuin ne olivat autiot. Päivisin hän loikoi piilossa jossakin metsässä, ladoissa olkiin kätkeytyneenä tai heinäruoissa. Kahdesti hänet oli löydetty, mutta kummallakin kertaa sen olivat tehneet helläsydämiset talonpojat, jotka hänen sukupuoltaan aavistamatta olivat antaneet hänelle ruokaa ja yösijan. Tavallisesti hän oli kärsinyt nälkää, ja ainakin kerran oli hänen ollut pakko varastaakin sen tuskia vaimentaakseen. Kerran hän oli eksynyt tieltään ja samoillut kaksi päivää pohjoista kohti, vaikka matkan suunta oli itään. Eikä hän olisi erehdystään huomannutkaan, jollei hän Verzyn lähistöllä olisi sairastunut kastumisen seurauksena, yritettyään nukkua pensasaidan alla. Täälläkin hän sai pelastuksestaan kiittää talonpoikain armeliaisuutta. Muuan maalaisnuorukainen oli tavannut hänet heikkona ja kuumeisena horjumassa, ja uskaltaen suostua hänen kutsuunsa neitonen oli seurannut häntä hänen kotitaloonsa, ja kun hänellä riutuneessa tilassaan ei muuta valintaa ollut, oli hän perheenäidille ilmaissut sukupuolensa ja säätynsä. Kymmenen päivää hän oli viipynyt siellä, toipuen ja vahvistuen, suojattuna, hoivattuna ja kaikella kunnioituksella kohdeltuna. Sitten hän oli jälleen lähtenyt vaaralliselle matkalleen. Se oli tapahtunut viikko sitten, minkä jälkeen hänen etenemisensä oli ollut hidasta. Hän oli kuullut edusmies Chauvinièren saapumisesta Nivernaisiin ja siitä johtuneesta vallankumouksellisen toiminnan elpymisestä siellä. Senvuoksi hän oli katsonut tärkeämmäksi liikkua varovaisesti kuin nopeasti. Hän oli tiellä, jota pitkin Corbal saapui Poussignotista, kun huomasi hänen lähestymisensä. Koska ei vielä ollut ihan pimeä, oli hän ylen varovaisena livahtanut kiviaidan yli tulijaa välttääkseen, ja siten hänet oli huomattu, vieläpä olosuhteissa, jotka luonnollisesti herättivät herra Corbalissa epäluuloja. Tämä oli ainoa harkitsemattomuus, johon hän matkoillaan oli tehnyt itsensä syypääksi.
»Mutta onni on taaskin suosinut teitä», virkkoi varakreivi, heti heltyen säälimään hänen kärsimyksiään ja ihailemaan hänen lujuuttaan. »Täällä Corbalissa te voitte levätä yön turvassa ja mukavasti.»
»Jokainen sellainen yö vähentää lopullisen turvallisuuteni mahdollisuutta», vastasi neitonen huoahtaen, »öiseen aikaanhan minun tulisi matkustella.»
Monsieur de Corbal pysähtyi pylväskäytävässä ja hämmästytti tyttöä naurahduksella. »Tosiaan, mademoiselle, te näytätte minulle melkein esimerkkiä.»
»Esimerkkiäkö?»
»Te vihjaisette jotakin…» Hän keskeytti lauseensa. »Ei, ei. Minä olin sitä jo ajatellut. Eikä se maksa vaivaa.» Hän työnsi oven auki, ja sisältä säteilevä valo melkein huikaisi heidät sokaisevalla kirkkaudellaan.
»Olkaa tervetullut Corbaliin, mademoiselle.»
Neitonen astui hänen edellään avaraan ja jokseenkin ränstyneeseen kivieteiseen. Varakreivi pysähtyi hetkiseksi, sulkeakseen ja lukitakseen oven, kääntyi sitten, ja hänen silmänsä jotka nyt olivat tottuneet valoon, näkivät vieraan selvästi ensimmäistä kertaa. Harmaa mekko oli tahrainen ja paikoittain repeillyt. Neitonen oli ottanut päästänsä kuluneen hattunsa, joka näytti sellaiselta kuin se olisi siepattu variksenpelätiltä. Hän oli leikannut tukkansa, ja sen jäännös riippui nyt löysänä ja pörröisenä hänen niskallaan ja korvillaan, kuin maalaispojan konsaan, mutta kultaisella hohteellaan loi valo sädekehän hänen pienen päänsä ympärille, joka oli ihmeellisen ryhdikäs, ja hienopiirteiset, hyvää kasvatusta todistavat kasvot olivat räikeässä ristiriidassa ryysymekon ulkoasun kanssa.
Herra Corbal katseli häntä haltioituneena, tuntien kerrassaan tavatonta ihmettelyä. Niin tarkkaan tähystivät nuo synkät tummat silmät, että neitosen katse niiden edessä vihdoin vaipui ja hän hievahti hiukan hämmentyneenä.
»Mitä te oikeastaan tarkoititte, monsieur?» virkkoi hän, ehkä saadakseen lumouksen laukeamaan. »Mainitsitte esimerkistä, eikö niin?»
Mutta varakreivi tuijotti yhä, ja luontainen kaihomielisyyden ilme vahvistui hänen kasvoillaan. Ja kun hän vihdoin puhui, ilmaisi hän ajatuksensa peitetysti, käyttäen vanhaa gladiaattorien lausetta.
»Moriturus te salutat!» Hän kumarsi hiukkasen. »Sentään on hyvä, että olen ensin nähnyt teidät.»
Neitonen tähysti häntä tarkkaavammin tuon hyvin tunnetun latinankielisen lauseparren säpsähdyttämänä.
»Mitä sanottekaan? Kuka on kuolemaisillaan?»
»Emmekö sitä kaikki ole», vastasi toinen vältellen, »kaikki, jotka ovat teidän ja minun säätyäni? Eikö Ranska ole meille tuollaisen roomalaisen gladiaattorin areena, joka noilla sanoilla tervehti Caesaria? Mutta minähän pidän teitä seisomassa.»
Verenvaistot muistuttivat hänelle isännän velvollisuuksia, ja hän syrjäytti kaikki muut mietteet.
»Te tarvitsette vaatteita, mademoiselle. Minä kutsun emännöitsijäni.
Ehkä hän voi…»
»Oh, ei!» hillitsi neitonen. »Puhtaita liinavaatteita, jos tahdotte. Antakaa ne minulle itse tai lähettäkää jollakulla miehellä, jos haluatte. Mutta sallikaa minun muutoin olla niinkuin olen älkääkä ilmaisko muuta olevani. Kansalainen Chauvinière on hieman liian tarkka mitään uskaltaaksemme.»
»Tunnetteko te kansalaisen Chauvinièren?»
Neitonen hymyili. Oli ihmeellistä, tuumi varakreivi, että hän sillä tavoin hymyili. Jottei tarpeettomasti häntä säikähdyttäisi, vältti neitonen hänen kysymyksensä lausumalla: »Olen kuullut hänen toimistaan.»
Corbal nyökkäsi. »Te menettelette ehkä viisaasti. Tulkaa siis, niin saatte, mitä tarvitsette.»
Hän itse saattoi vieraansa yläkerran huoneeseen, etsi hänelle tarpeelliset liinavaatteet ja jätti hänet mennäkseen ilmoittamaan kotiväelleen ja antamaan ohjeita maalaispojan suhteen, jota hän suvaitsi hoivailla.
Huonekunta, joka oli avoimesti uskollinen ja kiintynyt varakreiviin ja salaisesti uskollinen vanhalle järjestelmälle, kohteli vierasta pöydässä kunnioittavalla tasa-arvoisuudella. He eivät jääneet epätietoisiksi hänen säädystään, vaikka on mahdollista, etteivät he aavistaneet hänen sukupuoltaan, sillä niin solakka hän oli ja ääni niin poikamainen. Hänen pyynnöstään varakreivi nimitti häntä Antoineksi, mikä nimi hänellä oli ollut Chauvinièren seurassa.
Syvä alakuloisuus vallitsi sinä iltana aterialle keittiöön kerääntyneessä pienessä joukossa, ja heitä palvelevan Filomènen silmät punoittivat itkusta, ja hänen kasvonsa olivat tavattoman valkoiset. Väki oli kuullut päivän tapahtumista vallankumoustuomioistuimen edessä ja tuomiosta, jonka täytäntöönpano nyt odotti heidän isäntäänsä. Herkkä Filomène itse oli raivoissaan loukkaavasta kuoleman vaihtoehdosta, joka oli tarjottu hänen palvelemalleen ja palvomalleen varakreiville.
Corbal näytti järkkymättömältä, ikäänkuin ei olisi välittänyt päänsä yllä riippuvasta miekasta. Olipa hän vähemmänkin vaitelias kuin tavallista, ja hänen olemuksessaan vivahti hilpeyttä, haltioitumista. Hän palveli huolehtivasti pöytävierastaan, jonka kasvoista hän käänsi silmänsä pois vain silloin, kun neitonen näkyi olevan liian tietoinen hänen katseestaan.
Alussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo häneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä muiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin tahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli pöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan katseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen. Varakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin, mutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta, synnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät olivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli lopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen varakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen arvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen esiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen viehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä tosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo kalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat uskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi empimättä luottaa.
Corbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen neitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän toisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen. Hän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja poistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella hänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin säädyllistä.