KAHDEKSAS LUKU
»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä täydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen, joten ei siitä tule ajanhukkaa.»
Näin puhui monsieur de Corbal vieraalleen seuraavan päivän iltapuolella.
He istuivat kirjastossa, johon hän aikaisemmin oli tytön vienyt, siistimättömässä, tomuisessa, tahraisella valkoisella laudoituksella sisustetussa huoneessa, paitsi yhdeltä seinältään, jolla oli lattiasta kattoon ulottuva täyteen sullottu kirjahylly. Huonekalut olivat kauniita ja jykeviä, kuten kaikki Ludvig XV:n aikaiset, mutta ne näyttivät, niinkuin kaikki muukin tässä talossa, kuluneilta. Ruuhka avaralla kirjoituspöydällä todisti samalla sekä uutteraa opiskelua että huolimattomuutta.
Mademoiselle de Montsorbier, istuen ikkunan ääressä sohvalla, jolle toinen hänen hennoista, housunlahkeella verhotuista sääristään oli ojennettuna, epäröi tämän ehdotuksen kuultuaan ja lausui mielipiteenään, että hänen oli parasta hämärissä painua matkalle jälleen ja ettei hän voinut ajatellakaan saattaa herra varakreiviä alttiiksi sille vaaralle, että hänet tavattaisiin kätkemästä luonaan karkuria.
Tällöin herra Corbal nauroi niin ilmeisesti huvitettuna, että se hiukan suututtikin neitosta, sillä eihän tämä voinut aavistaa, millä tavoin oli esiintynyt naurettavasti. Mutta toinen ei antanut hänelle pitkää mietiskelyaikaa. Hän käveli puhuessaan huoneessa, suorana ja komeana, näyttäen enemmän aatelismieheltä ja vähemmän muulta kuin tavallista. Hän ei ollut tänään ainoastaan pukeutunut eilen lakituvassa käyttämäänsä juhlapukuun — ainokaiseen vaatevarastossaan, — vaan olipa sitä parannellutkin. Hänen kaulassaan upeili röyhelö, ja ranneröyhelöt verhosivat ulkotyön ruskeiksi painamia käsiä, ja hän oli etsinyt unohdetusta kätköstä pari helmisolkisia ja punakorkoisia kenkiä, jollaisten käyttäminen niinä päivinä olisi saattanut vaaraan kenen niskan tahansa.
Hän selitti naurunsa. »Mademoiselle, minä olen sellaisen miehen kadehdittavassa asemassa, jolle vaarat ovat lakanneet olemasta, joka ei enää voi tuntea mitään pelkoa. Tänään on tiistai, ja ensi torstaina minun tulee kuolla. Siksi minä nauroin huomauttaessanne vaarasta, joka koituisi siitä, että pidän teitä luonani.»
Neitonen heilautti säärensä alas ikkunasohvalta ja nousi pystyyn kuin seiväs, katsellen varakreiviä silmät suurina.
»Monsieur! Kuinka se on mahdollista? Te huvittelette minun kustannuksellani. Kuinka te, joka olette vapaa…»
»Minä selitän», ehätti toinen ja selittikin.
Neitonen kuunteli hänen kertomustaan yhä lisääntyvässä tuskassa, mutta myöskin yhä enemmän ihaillen miehen pelotonta tyyneyttä, sitä melkein humoristista sävyä, jolla hän katseli epätoivoista asemaansa. Taaskin hänen mieleensä muistui eräs toinen, jonka sävy myöskin oli aina humoristinen. Mutta mikä erotus!
»Se elukka!» huudahti hän, kun kertoja oli lopettanut. »Se julma, ilkkuva roisto!»
Varakreivi nyökkäsi. »Kuvailette häntä varmaankin oikein. Hän on leikkisän häijy. No niin! Saakoon hän minun pääni. Mutta hän ei taivuta minua kumartamaan sitä hänen ilkkuvalle tahdolleen!»
Neitonen väänteli käsiään polviensa välissä huolehtivassa kiihtymyksessä ja alkoi kehoittaa varakreiviä etsimään turvaa paosta.
Toinen keskeytti hänen puheensa heti alkuunsa. »Ajattelinhan sitä tietysti. Mutta se olisi hyödytöntä, ja epäonnistuminen tuottaisi alentavaa häpeää, jolle en halua panna itseäni alttiiksi. Minä en tahdo olla niiden vallankumouksellisten koirien ajamana otuksena. Jos minun on kaaduttava, niin kaadun arvokkaasti, niinkuin vereni vaatii. Myönnätte kai, että toista vaihtoehtoa ei voi ajatellakaan, että jokaista edesmennyttä Corbalia pöyristyttäisi haudassaan, jos hyödyttömän elämäni pelastamiseksi tekisin itseni syypääksi johonkin halpamaisuuteen?»
Neitonen tarkkasi häntä ääneti äärettömän säälivästi ja hellästi. Tavallisissa olosuhteissa hänellä oli vähän taipumusta etsimään naisille ominaista kyynelten lohtua. Mutta nyt hän kykeni vain tahtonsa ponnistuksella ne hillitsemään.
»Eikö ole», kysyi hän hetkisen perästä, »mitään kolmatta mahdollisuutta? Oletteko tarkoin miettinyt, monsieur?»
Ehkä hänen hellää huolehtimistaan värähti hänen äänessään enemmän kuin oli hänen tarkoituksensa. Herra Corbal pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä tummilla, vakavilla silmillään. Hänen kasvonsa kävivät yhä vaaleammiksi, ikäänkuin äkillinen pelko olisi hänet vallannut, ja syvempi kaiho hiipi niiden juoviin. Vihdoin hän vastasi hyvin hitaasti:
»Niin, minä olen ajatellut. Ja kolmas vaihtoehto tarjoutuu. Mutta…»
Hän keskeytti puheensa pienellä epätoivon eleellä.
»Mutta mitä, monsieur? Lausukaa se avoimesti. Sillä tavoin ajatusta koetellaan.»
»Tekin sen tiedätte! Kuinka viisas te olettekaan!» Hänen silmiinsä välähti ihailua. »Tämä asia ei kuitenkaan kaipaa ilmilausumisen todistetta. Minä epäröin vain pelosta, että minut ymmärrettäisiin väärin.»
Neitonen melkein hymyili vilkaistessaan häneen. »Mitäpä teidän tapauksessanne merkitsisi miehelle väärinymmärrys? Väärinymmärrys kenen taholta? Minunko? Mitä voi minun mielipiteeni tässä merkitä?»
»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein henkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.
Varakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle ja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.
»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun hätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua, mademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta? Minä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa liene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»
»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»
Hän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti, mikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat täsmälliset ja oppineesti punnitut.
»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään… kunnioituksen puutetta sanoissani. Toisissa olosuhteissa… Mutta nyt aika kiirehtii. Minä olen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni ovat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa seurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt mahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat minunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä kaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen… Pyydän, että uskotte minua… Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut elämääni. Ei tätä ennen.»
Mademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja harmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta. Varakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut kuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.
»Minä… minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en tiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että rakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää minua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää mitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»
Taaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.
»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta… kuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun ehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta niin omaehtoista, niin… niin välttämätöntä se oli, että minusta on näyttänyt… Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai vaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista, vastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta, että miehen sielu voisi… kokea niin paljon… tukemattomana. — Mademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät…»
Neitonen keskeytti hänet vihdoinkin. Hän oli noussut, ja uskomattomana ihmeenä varakreivin silmissä hänen rintansa nojasi hänen omaansa vasten, ja hänen kasvonsa, kauttaaltaan vaaleat ja säälistä surkeat, olivat kohotetut häntä kohti.
»Häpeättekö?» huudahti hän. »Häpeätte!» Neitosen äänessä oli hellyyden musiikkia, joka huumasi miehen aisteja. »Teidän sananne eivät jätä mitään lausumatta. Ette ainakaan lausu mitään, mikä ei ole totta. Vaistosi eivät ole pettäneet, rakkaani.»
Corbalin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Hänen äänensä oli kärsivän miehen ääni.
»Rakkaus on jokaiselle olennolle elämän täyttymys, ja minä olisin ehkä kuollut epätäydellisenä, jollet sinä olisi saapunut yhdennellätoista hetkellä.»
Neitosta puistatti. »Oi, rakkaani!» Hän lepäsi raukeana varakreivin rintaa vasten.
»Ah! Mutta kaikki se on nyt muuttunut!» huudahti Corbal rohkaistakseen tyttöä. »Sinä teet elämän mahdolliseksi. Jos olisin erehtynyt, jos et olisi minusta välittänyt, niin kaikki muu olisi ollut samantekevää. Mutta sittenkin olisin kuollut rikkaampana, jalompana sinun tuliaistesi vuoksi. Mutta koska sinä välität… Kuuntelehan, rakkaani. Vallankumoustuomioistuimen päätös käskee minut ainoastaan menemään naimisiin. Kunhan siis vain menen naimisiin kolmen päivän kuluessa, niin täytän tämän heidän laiksi nimittämänsä törkeän ilveilyn vaatimukset. Filomène ehdotettiin minulle, koska en tahtonut itse tehdä valintaa. Mutta Filomène tai joku toinen, samahan se heille on. Jos siis tulet minun kanssani tuomioistuimen eteen talonpoikaisessa puvussa — se on varmempaa — tyttönä, jonka minä otan mieluummin, jonka olen itselleni valinnut… Me voimme keksiä sinulle kotipaikan. Se ei käy vaikeaksi. Jos siis…»
Tyttö irtausi hänestä ja astahti taaksepäin.
»Oi, sinä et tiedä, mitä puhut!» huudahti hän syvässä tuskassa.
Toinen seisoi nolostuneena, kaikki hänen leijailevat toiveensa ehkäistyinä.
»Mutta jos… jos… me rakastamme toisiamme?» änkytti hän. »Mitä vaikeutta siinä sitten on? Tarvitseeko sen ajatuksen, että vihkiäiset pidetään heti, olla niin vastenmielinen?»
»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»
»Mitä sitten?»
Neitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta huumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.
»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä hänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen vaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen ainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa hänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin tuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa minua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»
»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun nähden.»
»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.
»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se on surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin sillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»
»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei olekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä…»
Neitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.
»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on se edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»
Kului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se ymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli hän…?»
Neitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan hymyyn.
Corbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois kuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja istahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö ymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen paljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat valaisivat hänelle asian.
»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset silmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri hammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut tahrata!»
»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»
»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna merkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos olisin voinut sinut säästää!»
Ovelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin. »Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja pyytää saada teitä tavata.»
Mademoiselle de Montsorbier säpsähti.
Corbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.
»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten hän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi jäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta. Häntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä hätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän sitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista tasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.
»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»
»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»
Varakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä, kuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa taloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi arvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää minulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran eteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten sisälle.»
Ihmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.
Ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean seinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän tunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.
»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen tuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en suinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin hyllyltä.
»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»
»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen pussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»
Hän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari kaksintaistelupistooleja samettikotelossa.