YHDEKSÄS LUKU
Filomènella oli viehätyksensä, ja luonteeltaan niin yritteliäs mies kuin kansalaisedustaja ei päästä naisellisia viehätyksiä huomaamattaan ohitse.
Kun tyttö palasi eteisessä odottavan luo, otti tämä hänen pehmeästi pyöristyneen leukansa laihaan käteensä ja tarkkasi häntä hyväksyvästi. Hänen sanansa kuitenkin ilmaisivat, että hän teki sen intohimottomasti, arvostelevan viileässä mielessä.
»Joko hän havaitsee sinun sulosi, rakas tyttöseni, se nirso entinen ylimys? Hänen asemessaan en minä totisesti kahta käskyä odottaisi. Minä teen sinusta vielä entisen varakreivin puolison», lupasi hän ja suuteli häntä sinetöidäkseen kaupan. Intohimottomuus voi sittenkin joskus mennä liian pitkälle, ja kansalaisedusmies Chauvinièrella oli omat tapansa.
Hän päästi tytön leuan ja käski opastamaan vastahakoisen sulhasen luo. Mutta Filomène muisti käskyn, että piti viivytellä, ja edusmies itse oli tarjonnut hänelle siihen verukkeen. Vieläpä enemmänkin, — hänelle selvisi äkkiä, kuinka hän ehkä voisi pelastaakin varakreivin, kun hänen kiintymyksensä isäntää kohtaan oli sitä haltioitunutta lajia, joka haluaa ilmaantua vain palveluksessa.
»Ei ainoastaan sulhanen ole vastahakoinen», sanoi hän, ja viehättävät kasvot olivat käyneet nyrpeiksi. »Te pitelette kovin vapaasti köyhää tyttörukkaa, te vallankumoustuomioistuimen herrat. Te käskette miehen naida minut, pyytämättä minulta siihen edes suostumusta. Pidätte itsestään selvänä, ettei minulla ole siinä asiassa mitään mielipidettä. 'Naikaa Filomène torstaina, muutoin mestaamme teidät perjantaina'.» Hän tuhautti nenäänsä vihaisen halveksivasti. »Te luulette, että siinä on kaikki. Mutta entä jos Filomène ei halua miestä, jonka te määräätte hänen puolisokseen?»
Chauvinière rypisti hänelle otsaansa. Hän muisti ne lempeät katseet, jotka oli nähnyt tytön luovan Corbaliin ja jotka ensiksi olivat hänelle vihjaisseet tämän juonen. Hänen nyrpistyksensä muuttui pilkalliseksi hymyksi.
»Mitä leikkiä sinä minun kanssani leikit, tyttöseni?»
»En mitään leikkiä, kansalainen edusmies. Se on verisen vakavaa, kuten te ja teidän tuomioistuimenne saavat havaita. Minä en ole annettavissa kuin lehmä tai lammas, enkä minä kuulu teille, jotta te voisitte minut lahjoittaa. Vapautta, hah? Se on kai teidän käsityksenne vapaudesta? Kah, aristokraatit eivät olisi koskaan niin paljoa uskaltaneet, ettekä tekään uskalla, kun minusta on puhe!»
»No, emme tietenkään, jos sinä niin sanot.»
»Minä sanon niin.» Hänen äänensä kävi kimeäksi. Hän oli kiihoittunut, oli kiihoittuvinaan intohimoisen vihaiseksi. »Teidän, herrojen, on parasta ymmärtää minut selvästi ja säästää itseltänne vaiva ajaa tätä järjetöntä asiaa edemmäksi. Minä en ota itselleni miestä teidän käskystänne enkä suinkaan kansalaista Corbalia. Minä kieltäydyn avioliitosta.»
Chauvinière hymyili kärsivällisesti tytön rajuudelle.
»Niinkö?» virkkoi hän.
»Ihan kerrassaan», julisti tyttö, ja hänen poskilleen karahti melkein riemun puna hänen käsittäessään, että hän täten oli nolannut Chauvinièren ja pelastanut rakastamansa varakreivin tätä uhkaavasta vaarasta.
Chauvinière hymyili yhä ja huoahti. »Ikävä juttu», sanoi hän. »Perin ikävä ja säälittävä juttu! Hänen on nyt, jos hän mielii elää, etsittävä itselleen joku toinen, enkä minä rohkene toivoa, että hän löytää puoleksikaan niin viehättävän.»
Hän huokasi jälleen, sisimmässään nauttien leikistään. »Viehän nyt minut hänen luokseen, ole hyvä.»
Filomène hätkähti kauhuissaan, kun huomasi, että hänen aseensa näin helposti särjettiin. Hän nieli kiukkunsa kyyneleet, silmäillen kansalaisedusmiestä pahansuovasti, mikä vain lisäsi tämän salaista hilpeyttä.
Kun ei enää ollut mitään muuta tehtävää, saattoi tyttö ääneti edusmiestä ja ilmoitti hänet odottavalle varakreiville. Joustavana ja vikkelänä pitkässä harmaassa takissaan, kolmivärisessä vyöhikössään, josta nyt riippui sapeli, ja kokardilla koristetussa töyhtöhatussaan, jota hän ei viitsinyt ottaa päästänsä, Chauvinière tepsutti kirjastoon. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi, salaista ivaa joka piirteessään, silmäilemään varakreiviä, joka seisoi kädet selän takana levollisena tyhjän takan ääressä. Hän viittasi peukalollaan poistuvaa Filomènea kohti.
»Mehevä tipu, ystäväni; häntä ei tulisi hylkiä miehen, jolla on hyvä maku.»
»Ehkei minulla ole hyvä maku — vallankumouksellisen mittapuun mukaan.»
»Teidän itsenne tähden toivoisin, että teillä olisi. Te olette loukannut lasta vastahakoisuudellanne, ja hän selittää, ettei hän suostu teidän aviosiipaksenne, vaikka tahtoisittekin. Mutta hänen vastustelunsa on voitettavissa pienellä suostuttelevalla kosiskelulla. Teidän asemassanne minä yrittäisin häntä suostutella. Joutuisitte huomaamaan, että hänen käsivartensa syleilisivät teitä lämpimämmin kuin giljotiinin kaulus. Mutta itsehän te saatte valita immen ja lesken välillä.»
»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»
Chauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti murhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.
»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä. »Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten päiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen täällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä kehoittamassa…» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen oikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän huomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.
»Mitä? Ken tuo on…?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä eloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti ja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja sen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on kohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa päänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa, rakas kirjurini?»
Mademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti säilyttäen mielenmalttinsa.
»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin koruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.
»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä. »Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän kuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä yllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti lähestyäkseen neitosta.
»Pysykää paikallanne!»
Ääni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se tosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä huoneen lattian poikki.
»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä yllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»
Varakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin kamalaa ja uhkaavaa.
Chauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä torjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän niin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön ele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla. Ennenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä pistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten varalta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti vasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.
Hänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt häntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla kyynärvarrellaan.
»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä lähetän teidät helvettiin.»
Chauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti jalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän näytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden silmiensä valppauden.
»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas aatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti te olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten olisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te haluatte minua peloittaa?»
»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»
»No, mitä sitten?»
»Tappaa teidät.»
Chauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa alla.
»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä hyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi teidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa tapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte, ystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»
Varakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte, niin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää mitään tappaessani teidät.»
»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti tyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla kaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla saatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen kuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»
»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi väliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen teidän loppunne. Ja ainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän sovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan konnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto! Pelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen puhtaan liljan kukkalehdillä.»
»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään oli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen halveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te olette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy suostua ehtoihin.»
»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava se ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»
»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on käsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.» Tällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava. »Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen askeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette toki voi kieltäytyä.»
Monsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen pahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe vain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin kernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin paljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi sallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota teidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai ampumataidosta.»
Chauvinièren kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. »Minut siis murhataan?»
»Ei murhata. Teloitetaan.»
»Hieno erotus!»
»Te olette itse käsitellyt hienoja erotuksia jokseenkin vapaasti, kun asia koski muiden tuskaa. Onpa oikein että mies joskus tyhjentää maljan, jonka on täyttänyt.» Varakreivin kylmä jäykkyys ei juuri jättänyt epäilystä hänen päätöksensä lujuudesta. Kääntämättä katsettaan Chauvinièresta hän puhui mademoiselle de Montsorbierelle. »Arvoisa neiti, saanko pyytää teitä poistumaan?»
»Hyvä Jumala!» kuului voihkinana edusmiehen verettömiltä huulilta, hänen korskean mielensä ollessa nyt täydellisesti taltutettu. Ainoastaan varakreivin jäykkä tuijotus ja varma tieto siitä, että hänen pieninkin liikahduksensa kiirehtisi lähenevää tuomiota, esti hänet uskaltamasta tavoittaa pistoolia povestaan. Vaikka pelko nyt kai puristikin häntä jäisillä kynsillään, säilytti hän kuitenkin järkensä kirkkauden. Viimeiseen silmänräpäykseen asti hän tahtoi vaania tilaisuuttansa. Senvuoksi hän yhä varoi tekemästä mitään, mikä kiirehtisi vielä mahdollisesti vältettävää loppua.
»Olkaa hyvä, mademoiselle!» toisti varakreivi pyyntönsä melkein käskevästi, sillä mademoiselle ei ollut hievahtanutkaan häntä totellakseen.
Neitonen liikahti vihdoin, mutta ei lähteäkseen.
»Hetkinen, pyydän», virkkoi hän. Hän ponnisteli liikutuksessaan. »Olkaamme käytännöllisiä, kuten kansalainen edusmies itse alussa ehdotti.»
Niin liikutettu kuin neitonen saattoi ollakin varakreivin kiintymyksen sanelemista kamalista ja tinkimättömistä vaatimuksista, käsitti hän, kuinka joutavaa oli uhrata hänen silmissään hämärästi häämöittävä paon ja turvallisuuden mahdollisuus romantillisen kostontuuman täytäntöönpanolle. Hän näki selvemmin ja kauemmaksi kuin varakreivi. Häntä ei ollut yhtä suuri närkästys sokaisemassa. Olla jonkun miehen, vaikkapa kuinka arvottoman, haluama ei voi naisesta koskaan olla yhtä anteeksiantamaton loukkaus kuin se on hänen hyväksytyn rakastajansa mielestä. Senvuoksi hän ei himoinnutkaan Chauvinièren verta yhtä hurjasti kuin varakreivi. Se voisi jäädä vuodattamatta, koska hänen elämänsä saattoi tehdä heille paremman palveluksen kuin hänen kuolemansa.
Hän esitti nyt tyynesti ehdotuksensa.
»Kansalainen edusmies mainitsi äsken ehdoista. Kirjoittakoon hän kolme riviä ilmoittaakseen Poussignotin vallankumoustuomioistuimelle, että hän on äkkiä havainnut välttämättömäksi käväistä Neversissä, minkä vuoksi hän viipyy poissa huomiseen asti. Sallikoon hän senjälkeen teljetä itsensä tänne vuorokauden ajaksi, jotta saamme sen verran etumatkaa pakotiellämme. Näillä ehdoilla ei varakreivi suinkaan kieltäytyne säästämästä hänen henkeään.»
Varakreivin kasvot synkistyivät. »Minä olisin mieluummin…»
Neitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan suostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten, usko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun tarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»
Jos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut sanoja.
»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen ehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»
Chauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen ja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan vastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen tarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.
Hän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta arvokkaan tyynesti.
»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat minulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis antautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun takuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette te laiminlyö sen täyttämistä.»
»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.
Chauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.
»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan teidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten tapoja, saattaa sellaista luulotella.»
Chauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu kunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on pistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu mistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko jättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle sentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja vuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»
»Minä järjestän sen.»
»Suonette anteeksi, että kaikin mokomin haluaisin tietää niistä järjestelyistä, ennenkuin täydellisesti alistun toivomuksiinne. Käsittänette, että minusta olisi perin vastenmielistä jäädä nääntymään nälkään siihen kellariin, johon te minut lukitsette, jos sattuisitte unohtamaan tai teille kävisi vaikeaksi ryhtyä minun vapauttamisekseni välttämättömiin toimenpiteisiin.»
Nyt vastasi hänelle mademoiselle. »Tällä hetkellä huomenna jätetään vankikoppinne avain vallankumouskomitean esimiehelle sekä kirjelappu teidän vapauttamiseksenne tarpeellisine tiedoituksineen.»
Edusmies kumarsi. »Se sopii mainiosti kylläkin. Mutta ken vie avaimen ja kirjelapun?»
»Voitte luottaa siihen, että löydämme viestinviejän, olemmepa missä tahansa. Siinä ei ole mitään vaikeutta.»
»Mutta viestinviejät ovat toisinaan epäluotettavia. Entä jos tämä vitkastelisi tai kokonaan laiminlöisi tehtävänsä?»
»Me teemme parhaamme hankkiaksemme täydellisesti luotettavan sanansaattajan ja takaamme hänelle sievoisen palkkion teiltä kannustaaksemme hänen intoaan. Sen enempää emme voi tehdä. Loppu jää teidän vaaraksenne.»
Chauvinière kohautti olkapäitänsä ja levitti käsiänsä. »Kai minun täytyy suostua. Te jätätte minulle vähän valinnan varaa.»
»Asiaan sitten», komensi Corbal. »Kyhätkää kirjelappunne täällä. Tuolla pöydällä on sulkakyniä, mustetta ja paperia.»
Chauvinière astahti kirjoituspöydän luo, kuten häntä oli käsketty, veti tuolin sen eteen ja istahti, varakreivin yhä tähystäessä häntä kohti pistooli ojennettuna.
Hänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen, mutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä toimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa ja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.
Vihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti kirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä — niin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain kolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.
»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.
Hetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin, mutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä alta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä pidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen herpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt vaarattomasti toisaalle käännettynä.
Corbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen takkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan äänensä lausuvan:
»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni. Tilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä käyttää.»
Ja hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen pyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.
Tukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin ranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli ollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän nojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka melkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.
Hänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon tapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi kirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Yskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti puhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti hänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä vääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle hievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.
Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt liikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta sivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava pistooli yhä kädessään.
On kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski vähäpätöisintä seikkaa.
»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella äänensävyllä.
»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen jotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.
Varakreivi jatkoi mietelmäänsä.
»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt minulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En suinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri ajoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»
»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin». Häntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli varakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan, pää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja rohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven, jonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène heitä odotti säikähtyneenä.