KYMMENES LUKU
Istuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä harmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen malttinsa takaisin.
Hän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen vieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa, silitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen puoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.
»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole paikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen kuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme kaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»
Mutta monsieur de Corbal hymyili luottavaisesti. »Sinun neuvokkuutesi on sen jo järjestänyt, rakkaani. Ne rivit, jotka käskit hänen kirjoittaa tuomioistuimen jäsenille, riittävät täydellisesti selittämään hänen viipymisensä, kun taas hänen poistumisensa raivaa tieltä ainoan esteen… minulta vaadittuihin vihkiäisiin siinäkin tapauksessa, että… että sinä…»
Neitonen keskeytti hänet, kohottaen silmänsä heikon hymyn välähtäessä valkoisilla kasvoilla. »Sitä voit nyt pitää varmana, Raoul.»
»Älkäämme sitten hukatko aikaa. Filomène hakee sinulle tarvitsemasi vaatteet, ja me lähdemme heti lakitupaan. Tuomioistuimen jäsenet ovat omasta puolestaan ystävällisiä minua kohtaan. Ainoastaan Chauvinièren vaikutusvalta ja hänen heissä herättämänsä pelko jäykensi heidät minua vastaan tässä vallankumouksellisessa naimisasiassa. Chauvinièren poissa ollessa he sallivat minun kernaasti valita itse morsiameni, kunhan vain noudatan määräystä. Eikä Chauvinière itsekään olisi voinut mennä niin pitkälle, että olisi pakottanut minua vaimon valinnassa, jos vain olin halukas sellaisen ottamaan, varsinkin kun hän olisi ollut alhaista syntyperää, kuten sinä olet olevinasi. Tule siis. Matkalla keksimme sinulle kotipaikan samoinkuin nimenkin.»
»Kuinka sinä ryntäät eteenpäin!» vastasi toinen ja melkein nauroi sydämenkivistyksestään ja äsken tehdyn työn yhä herättämästä kauhusta huolimatta.
»Se on välttämätöntä. Aika on täpärällä, tule!»
»Malta, malta!» sanoi neitonen käskevästi. »Älä salli kiireen kannustaa meitä harkitsemattomuuteen. Ajattele ensin minkä täytyy olla seurauksena. Chauvinièren tiedonanto tyydyttäisi kyllä tuomioistuinta nyt. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi? Päivän, parin päästä ryhdytään tiedusteluihin…»
Varakreivi keskeytti säikähtyneen tytön puheen. »Sinä et tunne Poussignotia. Minä tunnen. Olen elänyt täällä kaiken ikäni. Luota minun arvostelukykyyni tässä suhteessa. Chauvinièren läsnäolo on ollut seudun painajaisena. Hänen poissaolonsa tuottaa huojennusta, palautumista tavallisiin oloihin, mikä tunne alati kasvaa hänen poissaolonsa pitkittyessä. Varsin pian on poussignotilaisten ainoana huolena pelko Chauvinièren palaamisesta, Poussignot ei tee mitään sitä kiirehtiäkseen ja elää tyytyväisenä siihen asti, kun se ei tapahdu.»
»Sinä olet kovin luottavainen.»
»Minulla on syytä siihen.»
Varakreivin vakuuttelu aikoi jo tehota. »Entä kirjelappu?» kysyi neitonen. »Miten toimitat sen tuomioistuimelle?»
»Oh, olen minä sitäkin ajatellut. Sen majatalon tallirenki, jossa Chauvinière asuu, on isännöitsijäni Fougereotin veljenpoika, jumalaapelkääväinen nuorukainen, joka inhoo kaikkia kumousmiehiä. Fougereot vie kirjeen hänelle, ja hän toimittaa sen perille, — varsin luonnollinen viestinviejä.»
Tytön kasvot kirkastuivat vihdoinkin. »Sinä olet ajatellut kaikkea», virkkoi hän hyväksyvästi. »Chauvinièren kuolema siis…»
»On paras, mitä voisi tapahtua maailmalle yleensä ja meille erikoisesti. Ja itse hän syöksyi surmaansa vehkeillen, kunnes vehkeily kääntyi hänen omaksi turmiokseen. Nouda Fougereot pelloilta, Filomène. Sillä välin minä haen kirjelapun.»
Tyttö lähti asialleen, ja varakreivi palasi kirjastoon. Yksikseen omiin mietteisiinsä jääneenä mademoiselle de Montsorbier sai taas hetkellisen pöyristyskohtauksen ja kätki kasvot käsiinsä sulkeakseen pois silmistään Chauvinièren sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Tässä tilassa monsieur de Corbal tapasi hänet palatessaan. Neitonen kuuli hänen sulkevan kirjaston oven ja kiertävän avainta lukossa. Sitten varakreivi, nähdessään hänet lyyhistyneenä, riensi hänen luokseen.
»Rakkaani, rakkaani! Rohkeutta! Rohkeutta!»
»Kyllä minä sitä tarvitsenkin.» Hänen kalpeat huulensa olivat kiertyneet hymyyn, puoliksi kaameaan, puoliksi veitikkamaiseen. »Minä en ole tottunut ihmisiä tappamaan.»
»Kunpa olisin voinut sinut siitä säästää!» huudahti toinen. »Mutta sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi.» Ja hän selitteli kauan karkoittaakseen rakkaansa mielestä kauhun, jonka vallassa huomasi hänen olevan. Vihdoin hänen hellät ponnistuksensa saavuttavatkin tuloksen.
»Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Tämä on pelkkää heikkoutta. Eikä sellaiseen nyt ole aikaa. Onko sinulla se kirjelappu?»
Varakreivi näytti sitä ääneti. »Lue se minulle. Tarkastakaamme, mitä hän on kirjoittanut.»
Päivä oli hämärtymässä. Hän harppasi risti-ikkunalle ja olkapää käännettynä tyttöä kohti kohotti arkkia niin, että valo lankesi siihen. Siinä asennossa hän viipyi kauan liikkumattomana ja ääneti, kunnes neitosen kärsivällisyys vihdoin loppui.
»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •
Varakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.
»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti katkerasti, toivottomasti.
»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan.
Tulehan tänne.»
Tyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut, se on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:
»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista asiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu vihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka minulle täällä tänään valmistitte.»
Hän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi nyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi minulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti, ettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli tähdätty hänen päätänsä kohti.»
»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli hänen kuolemansa.»
He vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun heiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat aikoneet nojata.
He näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä iltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli lisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan niistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa. Sillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi Chauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi alkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut aikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä hänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät huomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi. Jäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi Corbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän ei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä vaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä esille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon kaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.
»Vain yksi asia on nyt mahdollinen», sanoi varakreivi. »Minun täytyy lähteä. Minun täytyy lähteä heti, ennenkuin metsästys alkaa.»
Tyttö vilkaisi häneen, kirkkailla kasvoilla päättäväinen ilme.
»Tarkoitat, että meidän täytyy lähteä.»
Varakreivi pudisti päätänsä. »Luuletko, että minä sidon sinut pyydystettävään mieheen?»
»Sinua pyydystellään minun tekoni tähden.»
»Entä sitten? Sinä teit tekosi pelastaaksesi minut. Se kävi välttämättömäksi minun oman huolimattomuuteni tähden. Vastuunalaisuus teosta on minun. Minulla oli joka tapauksessa aikomus hänet surmata. Ainoastaan sattuma, oma typeryyteni sen esti.»
»Kaiken tuon pohtiminen ei maksa vaivaa», virkkoi toinen. »Onhan tärkeämpiä asioita mietittävinä.» Ja että hän niitä mietti, todistavat hänen tiukkaan puristuneet kulmakarvansa.
»Niin, niin», myönsi varakreivi. »Sinun täytyy nyt pitää huolta itsestäsi, rakkaani. Sinun ei olisi viisasta jäädä tänne. Minä koetan keksiä jotakin sinun hyväksesi. Kaikki, mitä tällä hetkellä ymmärrän — vaikka sen sanominen murtaakin sydämeni — on se, että sinä et millään muotoa saa lähteä minun mukaani.»
Taaskin neitonen katsahti häneen, tällä kertaa heikosti, surullisesti hymyillen. »Kuinka pitkälle luulet pääseväsi pakenemaan tässä mielipuolten maassa?»
»Juuri siksi, juuri siksi», vastasi Corbal intohimoisesti. »Minä tiedän, että minulla on tuskin ollenkaan mahdollisuuksia.»
»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua entistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme keskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni välitse, yrittämättä häntä pidätellä?»
»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.
»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen hellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin, huolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»
»En minä tiedä, niihin minä uskon.»
»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja minut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta asti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella ajankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta tavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on liittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin, olisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua silloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin. Voitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun olemme toisemme tavanneet?»
Neitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan vihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa — että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka määräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin, käsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo heikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.
»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen murheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole pelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me saattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun asti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille on varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät, joihin olisit tyytynyt.»
Varakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin, vakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean, säikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä hellästi.
»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon haltuun.»
Tyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi ja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin pukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat hänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi tietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.
Neitonen laski hänestä keveää leikkiä. »Luulit tietysti, että haluaisin ottaa osaa sokeaan, hapuilevaan pakoon, joka veisi meidät päätähavin turmioon. Mutta minä ehdotan perääntymistä hyvässä järjestyksessä. Tuuma on täällä.» Hän napautti kultakutrista päätänsä. »Yksityiskohdat ovat vielä harkittavat. Sen teen pukua muuttaessani. Älä kysele minulta mitään nyt, ystäväni. Usko minuun ja jätä itsesi minun haltuuni, kuten juuri vastikään sanoit tekeväsi.»
Corbal menetteli jalomielisesti sivuuttaessaan tästä puolinaisesta luottamuksesta johtuvan kiusaantumisen tunteen. »Pidä sitten pääsi, rouva Kohtalotar», virkkoi hän; »minä olen antautunut ilman ehtoja».