YHDESTOISTA LUKU
Luovutettuaan hänen käytettävikseen vähäisen vaatevarastonsa jätti monsieur de Corbal hänet ja lähti tekemään omia valmistaksiaan pian alkavaa matkaa varten. Hän keräsi mitä rahoja hänellä oli, pienen salaisen kultasäästön, jonka hän kätki onttoon vyöhön lähinnä ruumistaan, sekä muutamia vallankumousajan seteleitä käytettäviksi matkalla rajalle, koska ne sen tuolla puolen olisivat hyödyttömiä, jos he sinne koskaan pääsisivätkään. Oli myöskin joitakuita perheen jalokiviä, jotka — koska tunteen täytyy väistyä välttämättömyyden edestä — voitaisiin myöhemmin ulkomailla muuttaa rahaksi, ja lopuksi muutamia velkakirjoja ja muita arvopapereita, jotka nykyisin edustivat varsin epävarmoja omistuksia, mutta tulisivat jälleen arvokkaiksi, jos Ranska kerran heräisi ja pudistaisi tasavaltalaisen painajaisen niskastaan. Koska ei voinut tulla kysymykseen ottaa kaikkia, kävi välttämättömäksi valita tärkeimmät, ja se valitseminen vei jonkun verran aikaa.
Lähes tunti oli kulunut, ennenkuin hän saapui alas halliin kannussaappaissa, kantaen viittaa ja matkalaukkua, sillä neitonen oli hänelle sanonut, että he ratsastaisivat julkisesti niin pian kuin oli tullut pimeä. Se oli nyt tullut, ja kynttiläsarjan valossa hän tapasi toverinsa jo odottamassa pukeutuneena vaatteisiin, jotka naurettavasta väljyydestään huolimatta antoivat hänelle hiukan samaa nuorenherran ilmettä kuin ennen Chauvinièren kirjurina. Kun otamme huomioon, mitä merkillistä hän oli saanut aikaan saksilla ja neulalla, näytti hänen ripeytensä laittautua kuntoon niin lyhyessä ajassa ihan ihmeelliseltä. Ja näytti siltä, että hänen valmistuksensa olivat päättyneet jo vähän aikaisemmin ja että hän sitten oli ryhtynyt järjestelyihin, joista oikeastaan olisi varakreivin tullut huolehtia. Sillä juuri kun Corbal astui portaita alas, kuuli hän neitosen puhuvan Fougereotille, joka sillä hetkellä saapui ulkoa sisälle.
Hänen äänensä kajahti kimakasti. »Tulette juuri ajoissa, Fougereot.
Tuolta saapuu herra varakreivi. Oletteko laittanut kaikki valmiiksi?»
»Kaikki on tehty niinkuin mademoiselle käski», vastasi mies, siten ilmaisten herra Corbalille, ettei neitonen ainoastaan ollut ilmoittanut sukupuoltaan ja säätyään hänen väelleen, vaan myöskin antanut heille lähtöä koskevia määräyksiä.
»Entä teidän perheenne?»
»Odottaa pihalla Filomènen kanssa.»
»Ja hevoset?»
»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»
»Vyöhikkö ja hattu?»
»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»
Monsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla. Hän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt, mutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä yhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin samaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.
Naurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä ratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen vyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu Chauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne varakreiville.
»Nämä ovat sinulle.»
Tämä säpsähti melkein kauhuissaan.
»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on välttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»
»Siihen tarvitaan jotakin enemmän…» aloitti toinen.
»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan, ystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»
Corbal totteli neitosen käskyä ja salli hänen auttaa virkavyöhikön sitomisessa ja sitten taluttaa itsensä ulos, Fougereotin seuratessa matkalaukkua kantaen.
Pihalla hevosten luona, jotka voitiin nähdä avoimesta ovesta tulvivassa valossa, seisoivat Fougereotin vaimo, heidän kaksi isoa poikaansa ja Filomène. Sanottiin lyhyet, mutta liikuttavat jäähyväiset kartanonherran ja hänen vähentyneen »perheensä» välillä. Kaikilla neljällä Fougereotilla oli kyyneleet silmissä, ei ainoastaan varakreivin lähdön tähden, vaan senkin vuoksi, mitä vielä oli tehtävä. Tämä ja Filomènen katkonainen nyyhkytys liikuttivat häntä niin syvästi, ettei hän rohjennut puhua. Ääneti hän puristi jokaisen kättä vuoronsa jälkeen ja nousi sitten satulaan. Mademoiselle de Montsorbier puhui hänen puolestaan.
»Te pidätte huolta tiluksista», sanoi hän heille, »ja käsittelette niitä ominanne, kunnes herra varakreivi saapuu vaatimaan niitä takaisin».
»Jumala suokoon, että se tapahtuu pian!» virkkoi Fougereot ja lisäsi tukehtuneella äänellä jotakin, mitä varakreivi ei ymmärtänyt »Me rakennamme talon uudestaan teille.»
»Jumala suojelkoon teitä, herra varakreivi!» huudahti Fougereotin vaimo ja toiset toistivat sen hänen jälkeensä.
Tämän onnentoivotuksen vielä kaikuessa hänen korvissaan kannusti Corbal, yhä puoleksi huumaantuneena, hevosensa raviin, ja sitten hän ratsasti Poussignotin pientä kaupunkia kiertävää polkua pitkin hämärässä kauniin, hennon, mutta päättäväisen toverinsa kera Burgundia kohti.
He nousivat kaupungista itään päin kohoavaa vierua myöten ja pysähtyivät puolitoista tuntia myöhemmin kukkulalle salliakseen hevostensa hengähtää ja katsoakseen taaksensa.
Laakso oli alhaalla pimennon peitossa. Mutta kahdeksan kilometrin päässä idässä halkaisi leimuava merkkituli pimeyden ja osui Corbalin silmään. Eikä ainoastaan silmään. Hän tähysti hetkisen, kurottaen päätänsä ja henkeään pidätellen.
»Taivaan Jumala!» huudahti hän vihdoin. »Se on Corbal! Se palaa!» Jos hän itse olisi palanut polttoroviolla, olisi hänen äänessään tuskin voinut värähtää ahdistavampaa tuskaa.
Mademoiselle, hänen kyynärvartensa vieressä, huoahti ennenkuin vastasi.
»Niin, rakkaani, se on Corbal. Corbal, ja kaikki, mitä siellä on, on sytytetty Chauvinièren kuolinkokoksi.»
Tytön äänessä oli jotakin, mikä muistutti hänelle Fougerotin salaperäistä lausetta: »Me rakennamme talon uudestaan.» Hän kumartui satulassaan tuijottaakseen tyttöön pimeässä.
»Sinä tiesit sen!» huudahti hän melkein moittivasti. »Se tehtiin minun käskystäni.»
»Sinäkö käskit?» Hänen äänessään värähti kummastusta. »Ja ne tottelivat sinua?»
»Vain siksi, että he käsittivät sen välttämättömäksi sinun ja heidän oman turvallisuutensa vuoksi.»
»Välttämättömäksi? Mikä välttämättömyys? Ja miksei minulle ilmoitettu?»
Varakreivi oli suuttumuksen ja valituksen välimailla.
»Sinä olisit voinut epäröidä, ja olisi ehkä kulutettu aikaa sinua suostuttelemalla. Ehkä sinä luonnollisesta rakkaudestasi isiesi taloa kohtaan et olisi suostunut, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä. Fougereot käsitti sen myöskin. Siksi hän minua totteli.»
»Mutta mikä pakko siihen oli?» toisti varakreivi.
»Oli pakko hävittää kaikki todistukset tapahtumasta, ei ainoastaan takaa-ajon ehkäisemiseksi, vaan myöskin taloon jääneen väkesi turvallisuuden vuoksi, heitä kun muutoin olisi voitu syyttää. Kuuntelehan, rakkaani. Nyt ovat Fougereotit Poussignotissa kertomassa tarinaa, jonka minä heille opetin. He kertovat, että he hämärissä palatessaan peltotöistä näkivät linnan palavan. Muuta he eivät tiedä. Poussignotissa arvellaan sinne tänne, otaksutaan kymmeniä mahdollisuuksia, niiden joukossa sitäkin, että sinä itse tuhouduit liekeissä, jotka he ehkä aavistelevat — Fougereotit siihen viittailevatkin — sinun itsesi sytyttäneen. Saatetaan myöskin otaksua yhtä ja toista Chauvinièresta, varsinkin jos jotkut tietävät hänen sinä iltana saapuneen Corbaliin. Mutta älä salli sen itseäsi häiritä. Aamun sarastaessa me olemme etäällä täältä.»
»Sinä teet asian minulle selväksi», sanoi hän. »Suo anteeksi tylsyyteni.» Corbal katseli laakson yli noita hulmahtelevia liekkejä, ja niitä katsellessa hänen silmänsä sumenivat. »Niin, se oli välttämätöntä, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon, mutta voi, hyvä Jumala!»
Kului hetkinen ennenkuin neitonen hänelle vastasi ja samalla laski kätensä hänen käsivarrelleen.
»Tässä maailmassa, Raoul, kaikki omistamisen arvoinen on ostettava ja maksettava. Tuo kokko on sinun henkesi hinta. Ei kai se hinta ole liian kallis?»
Corbal kääntyi heti lemmittynsä puoleen ja ponnistautui irti kaikesta heikkoudestaan.
»Ei suinkaan, vaikka se olisi tuhatkertainen, jollei minua vielä nolata — jos sillä hinnalla saan ostaa elämän ja lemmen.»
»Sinua ei nolata, rakkaani. Minä olen luvannut sinulle molemmat enkä kummassakaan suhteessa sinua petä.» Neitonen irroitti kätensä hänen käsivarrestaan ja puhui toisessa, reippaammassa äänilajissa. »Rientäkäämme, tästedes sinä olet kansalaisedustaja Chauvinière, virkamatkalla Sveitsiin, ja minä sinun sihteerisi Antoine.»
Varakreivi huokasi, yhä epäröiden. »Niin, mutta jos meidät vaaditaan se todistamaan?»
Tyttö ojensi hänelle öljyttyyn silkkikankaaseen käärityn ja rihmalla sidotun mytyn. »Parasta, että sinä pidät näitä hallussasi», sanoi hän. »Ne ovat turvallisuuskomitean edusmies Chauvinièrelle ja hänen kirjurilleen antamat passit, joissa käsketään kaikkia avustamaan heitä ja kielletään millään tavoin heidän matkaansa häiritsemästä yhden ja jakamattoman tasavallan nimessä, ja siellä on muitakin tärkeitä papereita, joissa vaaditaan, että kaikki siviilivirkailijat heitä tottelevat. Menettelin viisaasti siepatessani edusmiehen salkun, kun pakenin hänen luotaan La Charitéssa. Mutta koskaan en aavistanut, että jälleenkin esiintyisin hänen kirjurinaan, kun en luullut löytäväni Chauvinièrelle viransijaista, mikä hänen eläessään ei olisikaan ollut helppoa.»
Varakreivi oli vaiti pitkän aikaa silkasta ihmettelystä tällaisen älyn ja kekseliäisyyden vuoksi. Sitten hän huokasi, mikä päättyi naurahdukseen.
»Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin luulotella, että sinä toivoit meidän pääsevän rajan yli vain umpimähkään. Tämä tekee asiat helpoiksi — varmoiksi! Oi, se on uskomatonta, yhtä käsittämätöntä kuin sinä olet itse, Cléonie!»
Hän kuuli neitosen vastausnaurun pimennosta. »Rientäkäämme eteenpäin, rakkaani. Olemme kai varmemmalla pohjalla kuin mitä sinun tasavaltalaiset hääsi olisivat tarjonneet.»
Corbal käänsi hevosensa seuraamaan neitosen ratsua.
»Häät olivat sentään myöskin sopimuksessa», virkkoi hän.
Tyttö vastasi hänelle taaskin nauramalla, mutta tällä kertaa hyvin pehmeästi ja hellästi. Ja vihkiäiset tapahtuivat viikkoa myöhemmin Lausannessa, jossa he olivat ystävien parissa.