XXII
RIISUMME SATULAT
Mademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä karkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua arkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard, jonka olin käskenyt tulla mukaani.
Lähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas, masentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet pakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea oli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään, mitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli muodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei Roxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen luopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen keskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten olin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.
Hän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen, vilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan ovensuussa.
»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.
»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella palvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne oli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut isänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen aikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin iloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan näinkin lempeä.»
»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja hänen surunsa oli perin liikuttava.
»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin voittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»
»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»
»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»
Hän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.
»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin rauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen masentunut.
»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen katseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen puuhiini, mademoiselle?» tiedustin.
»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»
Siinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En kuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen täyttänyt lupaukseni?»
Hän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.
»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette tehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut lyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin täytetty.»
Hohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla ei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä päätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en olisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden ystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin hänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa vielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi minua arvossa poistuttuani.
»Ganymedes», virkoin.
»Monseigneur?»
»Käske miesten nousta ratsaille!»
Sen kuullessaan Roxalanne pyörähti ympäri, silmät levällään kummastuksesta, ja katsahti kysyvästi ensin minuun, sitten Rodenardiin. Mutta hänen vielä katsoessaan viimemainittu kumarsi, teki täyskäännöksen ja poistui huoneesta täyttämään määräystäni. Kuulimme hänen kilisevin kannuksin astelevan eteissalin läpi pihalle. Kuulimme hänen jyrisevällä äänellä huutavan komentosanan, ja sitten kuului kavioiden töminää, varustusten kalahtelua ja muuta lähtövalmistelun hälyä.
»Miksi käskitte miehenne ratsaille?» kysyi Roxalanne vihdoin.
»Koska asiani täällä on lopussa, ja me lähdemme.»
»Lähdette?» Hänen katseensa oli nyt suunnattu maahan, mutta otsan rypistyksestä aavistin niiden ilmeen »Minne?»
»Pois täältä», vastasin. »Muulla ei tällä hetkellä ole mitään merkitystä.» Pysähdyin nielemään jotakin, joka esti minut puhumasta selvästi. Sitten sanoin: »Hyvästi!» ja ojensin rajusti hänelle käteni.
Hän katsoi minua silmiin pelottomasti, vaikkakin hämmentyneenä.
»Tarkoitatteko, monsieur, aikovanne poistua Lavédanista — tällä tavoin?»
»Kunhan vain lähden, niin mitäpä merkitsee lähtötapa?»
»Mutta» — hänen silmänsä osoittivat, että hän oli entistä pahemmin hämillään, ja hänen poskensa kävivät vieläkin kalpeammiksi — »mutta mehän — mehän teimme sopimuksen.»
»St, mademoiselle, rukoilen teitä!» huudahdin. »Minua hävettää sitä muistellessani, melkein yhtä paljon kuin ajatellessani sitä toista sopimusta, joka oli alkusyynä Lavédaniin tulooni. Viimeksimainitun häpeän olen pyyhkinyt pois — vaikka te kenties ette sitä usko. Aion pyyhkiä pois myöskin edellämainitun häpeän. Menettelin silloin arvottomasti, mademoiselle, mutta rakastin teitä niin sydämestäni, että minusta tuntui samantekevältä kuinka teidät saavuttaisin, että olisin tyytyväinen, kunhan vain voittaisin teidät omakseni. Sen jälkeen olen oppinut käsittämään, että se oli erehdys, että se oli väärin. En tahdo ottaa sellaista, mitä ei anneta vapaaehtoisesti.»
»Ymmärrän, kyllä ymmärrän», mutisi hän eikä ollut huomaavinaan ojennettua kättäni. »Olen siitä hyvin iloinen, monsieur.»
Vetäisin äkkiä käteni takaisin. Otin hattuni tuolilta, jolle olin sen viskannut. Tuon hän olisi voinut minulta säästää, mietin. Hänen ei olisi tarvinnut ilmaista riemuaan. Olisihan hän ainakin voinut puristaa kättäni ja erota minusta ystävällisesti.
»Hyvästi, mademoiselle!» sanoin uudelleen niin jäykästi kuin mahdollista ja käännyin ovea kohti.
»Monsieur!» lausui hän jälkeeni. Minä pysähdyin.
»Mademoiselle?»
Hän seisoi kainostellen, silmät alasluotuina ja kädet ristissä.
»Minulle tulee täällä yksinäistä.»
Seisoin liikahtamatta. Tuntui kuin olisin menettänyt liikuntakykyni. Sydämeni sykähti rajusti toivosta ja tuntui sitten lakkaavan sykkimästä. Mitä hän tarkoitti? Katsoin vielä kerran häntä suoraan silmiin ja epäilemättä olin hyvin kalpea. Mutta ettei turhamaisuus saisi minua narratuksi, en uskaltanut toimia arvelujen nojalla. Niinpä sanoinkin:
»Se on totta, mademoiselle. Teille käy olo yksinäiseksi; valitan sitä.»
Syntyi hiljaisuus, ja minä käännyin taaskin ovelle päin; toivoni lamaantui yhä enemmän joka askeleella, jonka astuin siihen suuntaan.
»Monsieur!»
Hänen äänensä naulasi minut kynnykselle.
»Mitä on tyttö-raukan tehtävä, kun tämä suuri tilus joutuu hänen hoiviinsa? Se menee rappiolle, jollei mies ole sitä hoitamassa.»
»Teidän ei pidä sitä yrittääkään. Teidän on otettava palvelukseenne isännöitsijä.»
Erotin jotakin, mikä ihmeellisesti muistutti nyyhkytystä. Olisiko se mahdollista? Dieu! Olisiko asia sittenkin niin? Mutta en tahtonut antautua olettamuksien varaan. Käännyin taaskin puolittain, mutta hänen äänensä pidätti minua. Nyt se oli pyytävä.
»Herra de Bardelys, te olette pitänyt lupauksenne ylevästi. Ettekö tahdo mitään palkkiota?»
»En, mademoiselle», vastasin hyvin lempeästi; »en voi ottaa mitään palkkiota.»
Hän nosti katseensa sekunnin ajaksi. Hänen syvät, siniset silmänsä näyttivät sumeilta. Sitten hänen katseensa vaipui jälleen.
»Oi, miksi ette auta minua?» puhkesi hän puhumaan, lisäten sitten vienommin: »Minusta ei ikinä tule onnellista ilman teitä!»
»Tarkoitatteko?» läähätin, astuen askeleen takaisinpäin ja sinkauttaen hattuni nurkkaan.
»Että rakastan sinua, Marcel — että kaipaan sinua!»
»Ja voit antaa anteeksi — voitko antaa anteeksi?» huudahdin, sulkien hänet syliini.
Hänen vastauksensa oli naurahdus, joka osoitti, kuinka vähän hän välitti mistään — mistään muusta kuin meistä kahdesta, meidän rakkaudestamme. Se ja hänen rusohuuliensa suipistus olivat hänen vastauksensa. Ja jos niiden huulien houkutus — Mutta kas, minähän käyn kovin avosuiseksi.
Painaen häntä yhäti rintaani vasten huusin:
»Ganymedes!»
»Monseigneur?» kuului hänen vastauksensa avoimesta ikkunasta.
»Käske miesten laskeutua ratsailta ja riisua satulat!»