KÄSIKIRJOITUS.
Niinkuin poika, joka kerää postimerkkejä ja aina yhä ihastuneempana laskee kasvanutta kokoelmaansa, niin Jacobkin laskee käsikirjoituksensa sivuja. Hän puristelee paperiläjää tunnustellen, onko se huomattavasti kasvanut, hän muuntaa käsikirjoituksen sivuluvun painosivuiksi monimutkaisin laskelmin. Monet vuodet hän oli vain lukenut, lukenut, ei ainoatakaan näkyvää jälkeä ollut jäänyt hänen kaikista vaivoistansa; nyt vihdoin hän saattoi aistimin vakuuttautua siitä, että oli aikaansaanut jotakin; työn tulos oli saanut muodon. Hän sai nauttia käsityöläisen, työmiehen voimakasta, yksinkertaista nautintoa — käsiensä työtä.
Tuossa ne olivat hänen edessään, nuo pari sataa sivua, jotka olivat imeneet itseensä hänen nuoruusvuosiensa ajatusvoiman. Hänen olemuksensa paras osa tulisi siis piilemään näissä lehdissä. Hän hymähti alakuloisesti ajatellessaan: hänen parhaimpansa ei siis ollut suurenkaan arvoinen. Mutta olipa miten oli, nuo arkit olivat hänestä kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Eikä hän voinut kulkea joen poikki käsikirjoitus salkussaan sitä melkein peloissaan painamatta ruumistansa vastaan.
Sillä olihan tämä käsikirjoitus hänet todellisuuteen sitova ankkuri, kiinteä piste olemassaolossa. Mitä hän tiesi itsestään ja raskaasta kohtalostaan? Petollinen kevättuuli saattoi lakaista mennessään hänen ruumiinsa, hän olisi poissa. Pyörretuuli voisi sattua hänen sydämeensä, eikä hän olisi enää oma itsensä. Mutta nämä lehdet tulevat olemaan juurittamattomia todistajia siitä etsivästä voimasta, siitä selvyyden tahdosta, joka on ollut hänen päiviensä ajatus ja hänen elämänsä paras sisällys. Hän itse kuolee, mutta nämä paperit elävät. Hän itse lahoaa, unohtuu, katoaa, mutta nämä paperit puhuvat aina yhä hänen ajatuksiaan, elävät hänen elämäänsä. Se vankka, voimakas käsi, joka kuljetti kynää, oli tomua, mutta ne pienet mustekirjaimet, jotka se piirsi, olivat lähtemättömiä.
Tuo kimppu sanoja, se se oli hänen varsinainen minänsä, itse hän oli vain sitä multaa, mistä ne kasvoivat. Mitäpä siitä, että ne imivät hänestä aivojen mannon, hänen päiviensä valon, hänen yönsä rauhan. Hän itse kuihtuu, kalvistuu, häviää, jotta nämä lehdet paisuisivat. Hänen käsikirjoituksensa vaati hänet itsensä ravinnokseen. Ja hän näki sen suurena, humajavana puuna, oksat koholla valoon päin, juuret hänen unohtuneessa, maatuneessa sydämessään.